Helene 2020 ★★★★★
Watched Jan 18, 2020
Teatterinlumoa’s review published on Letterboxd:
Ekstaattisesti seesteisessä elokuvassa Helene. Valkokankaalta elokuvateatteri Orionissa 18.1.2020.
Koboltintuoksuinen, muttei missään nimessä beige leffa kypsästä Helene Schjerfbeckistä ja hänen katseestaan, taiteesta ja ajanjaksosta, johon kuului myös torniolainen nuorukainen Einar Reuter.
H.S.:n katse. Meille jaettu, ajatus, tunnelma, viesti. Dialogia näyttelyssä, äänikirjalla ja tässä, elävässä kuvassa.
Nimiroolissa Laura Birn parhaimmillaan, less is more -tavalla. Sairaskertomus se ei ole, sairaus, kipu ja köyhyys on myös läsnä. Ja sodat. Myös maalauksissa.
Äänimaailma on kohillaan laattialankuista vesipisaraan asti. Lankut narisevat kuten pitääkin. Lankuissa on kauniita kuvioita. Terä raapii ja rapsuttaa kangasta maalaustelineellä.
Elokuvassa Helene tää Jarkko Lahti ( Gösta Stenmanin roolissa) ei oo niin sutki suhmuri kuin saxalaisena valelääkärinä näytelmässä Making of Lea, mutta pilkettä silmässä ja kulmassa on siihen suuntaan, että pisnesälyä löytyy, ja sikaaria tuprutellaan.
Eero Aho oli pahis, julma mies kuin piru sileässä puvussa, suosikkinäyttelijäni, tässäkin avaa tarinaa, tai herättää kysymyksiä, oliko tuolloin lainmukaista tuo rahankäyttö ja jako miehillä ja naisilla.
Ja Johannes Holopainen kaunis, nuori poika, nuori mies, kolleega, tai kilpailija, tai oppilas. Yhtä kaikki, kirjailija ja taidemaalari, tutkija, kumppani. Minulle oli täysi yllätys, että Reuter tuli Torniosta. En vieläkään ole löytänyt hänen ottamaa valokuvaa Leninissä, otettu Torniossa, löytyy kyllä kirjasta. Holopaisen puhdas katse, ilo rannalla ja metsässä.
Äiti Olgana Pirkko Saisio on ovela. Suosii veljeä. Vai suosiiko. Kuka on kenenkä riippa, kuka tuki ja turva.
Lavastus, kuinka kauniit seinät, ajan patinaa. Puvut, kankaat, napit, ykistyiskohdat. Ja synkät ovensuut, tuttuja maalauksista.
Paljon jätetään myös avoimeksi.
Antti J. Jokinen teki hienon elokuvan hienosta taiteilijasta.
Helenen Maailmalta löysin itseni -näyttelyyn pääsee vielä viikon verran Ateneumissa. Kävin. Kävin aiemmin myös Riihimäen taidemusossa. Sekä Helsingin taidemuseolla. Sekä taidekoti Kirpilässä.
Olen pitänyt omena- ja sitruunamaalauksia vähempiarvoisina, mutta en olekaan katsonut mihinkä aikaan, minkä sodan ja puutteen aikaan ne oli maalattu.
Syntymäpäiväsankarin Boormanin kunniaksi vähän kimallusta ja tulevaisuudenuskoa... ZARDOZ oli ehdottomasti nähtävä valkokankaalta elokuvateatteri Orionissa aikoinaan, ei kauaakaan aikaa sitten. Minun dvd:ni kansi on painettu niin himmeäksi. Onneksi sisältö ei ole himmeä...
2. elok. 2016 Zardoz ja Sean Connery -ikimuistoisena, kuumana ja kummana. Taiteena ja camp-muistona. Nuo kaikki myytit, ja naamiot - varsinainen videotaide. New Age hörhöily & tulevaisuuden tekniikat. Liikumme eteen ja taakse. Ajassa ja maussa ja fiiliksissä. Ehkä liikumme myös kolmiulotteisesti.
Zardoz on pelottavan ajankohtainen valkokankaalla. Raivolla vyöryvät teurastajat. Mutta hienot sotisovat. Minimaaliset.
Kiitos elokuva-arkisto ( joka sijaitsi tuolloin 2016 cinema Orionissa) tämän vuoden laatuelokuvista ja upeista teemoista & kunnianosoituksista.
Mutta myös tästä.
Kohokohta oli Zardoz kuten kuvasta näkyy. Olenhan Charlotte Rampling -friikki.
Zardoz taiteessa, muualla:
Leikkisä, fallissentrinen ja milteipä polyamorinen Jonathan Meese, Daniel Richter & Tal R yhteisnäyttely / odysseia ei kumarra pelkästään Bowieta, tuota poikaa varjoisalta planeetalta, vaan myös ZARDOZ on läsnä. Ja muumit. Hammerin keräilykortit #theMenWhoFelltoEarth @ Emma museosasa:
Syntymäpäiväsankarin Boormanin kunniaksi vähän kimallusta ja tulevaisuudenuskoa... ZARDOZ oli ehdottomasti nähtävä valkokankaalta elokuvateatteri Orionissa aikoinaan, ei kauaakaan aikaa sitten. Minun 📀 kansi on painettu niin himmeäksi. Onneksi sisältö ei ole himmeä 😁 pic.twitter.com/8pPjj53noG
Vampyyrintappajat - anteeksi, hampaanne ovat niskassani (1967) on yksi ihana elokuva, koska se
tuntui kertovan meidän kylästä. Ei! Ei meillä ole linnaa! Ja kylähullutkin ajavat vain pyörällä pipossaan tägit Saatana (edessä) ja jeesus (takana). Ei meillä ole tuulimyllyjäkään..
Kreivi von Vatsalihas taas työn touhussa.. Vampyyrien tanssi puri oikeasta paikasta; kun Lintsillä vetää oikeasta narusta...Olen tässä kuolaillut elämäni vampyyrejä... Yksi on tietenkin Damnedin Dave Vanian jota hienossa dokussa (The Damned: Don't You Wish That We Were Dead (2015), kävin kattoo Night Visions festivaalilla ) kanssaihmiset sanovat vampyyriksi, koska kerran nousi arkusta, anteeksi sängystä jäykkänä kuin Nosferatu...
Tuima kreivi sadussa Petronella 1978, George Dolivo Kivikasvojen Lepakkolinna 1980 kauuoperetissa komediassa, Christopher Lee ja Horror of Dracula 1986?, ja siitä lähtien keräsin kaikki Leet ja Hammerit, osan sain videokasetteina Enklannista, kiitos siitä, ennen internetiä ja juutuubia ihmisten piti todella toimia ja nähdä vaivaa saadakseen mitä haluaa... Kun ilmoituksen kirjoittaminen ja sen julkaiseminen kauhulehdissä kesti pitkään, siis pari kuukautta?
Kuka sitten on oikea Dracula? Orlock? von Krolock? Blackula? Dr Acula? Frank Langella oli huh huh, omalaatuinen pantterin lataus omassa vampyyrihahmossaan, olen toden totta kateellinen, etten nähnyt Langellaa teatterissa tässä roolissa. Olisin pelännyt niin että pöksyt olis tippunut ;)
Lust at first bite. Vampires at Amusement park
Niin. Vampyyrit, seksi ja nauru / itseironia.
Rakastan myös ruotsalaisia vampyyrielokuvia: Ystävät hämärän jälkeen ( hirviittävä, hirvittävän hyvä kirja myös, ahdistaa niin että tuntee lukeneensa Kirjallisuutta - vampyyri-teema kirjassa voi käsitellä niin monta hyväksikäytön muotoa ja muutosta ), Vampyrer ja Frostbiten. Blade toi toisnelaista ultra-tyylikkyyttä ja sekoitti pakan, Bloody Marie - viettelevä vampyyri (1992) oli taas niin ihana ja tuntui helpolta samaistua Anne Parillaud taas loisti - myös ironiallaan. Hämärästä aamunkoittoon taas käänsi kelkan - ehkä kelkka kääntyi jo kun höpsö professori Abronsius käänsi rekensä kohti sivistystä - vampyyrit takapenkillään... Verenjano Hunger sisälsi kaikki täydellisen elokuvan sivujuonteetkin... Bauhaus & Bela Lugosi´s Dead, ikuisen kauniit, tavoittamattomat ja viileät Deneuve ja Bowie... Susan Sarandonin askel... Yön vampyyrit sarja pyöri 1990-luvulla uutena versiona, ah, ja uusista elokuvista mm Strigoi - Karpaattien vampyyrit (2009), häijyn hyvä ja realistinen vampyyritarina.
Eniweis, sitten aikoinaan löytyi kunnolla Bela Lugosi - ah. Kyllä vampyyrikarkkeja ja vampyyrimehujäitä (vihjailevissa muodoissaan) on ollut tarjolla sekä Ruotsissa että Suomessa, oli Seesaminkadun Kreiviä, Count Duckulaa, samoin kauhusarjakuvia, ihania Shokki, Vampirella, Dracula yms sekä Yöjuttu-lehtiä... Sitten tuli Near Dark, yksi parhaimmista, ja Lost Boys. Alkuperäinen v 1922 Nosferatu kolahtaa niin vhs, dvd kuin elokuva-arkiston valkokankaalla yhä pelottaen, samoin Kinskin & Herzogin versio 1979, Abel Ferreran Addiction 1994on yks suosikkejani, niin rujo ja kaunis ja synkkä / grunge. Carl Th. Dreyer: Vampyyri on niin metaelokuva, hypertekstinen ettei tila riitä, eikä muu kapasiteetti,
Spike hieno hahmo Buffy Vampyyrintappajissa ja Drusilla oli milteipä aikakauden upein uusin hahmo. Bram Stokerin Dracula, ja tulevassa Andy Warholin Dracula - elämäni hienoimpia hetkiä on katsella valkokankaalta tätä teosta jossa traagisin vampyyri lohduttoman musiikin taustoittamana maskeeraa itseään peilistä näkemättä - ja elokuvateatterissa istuu roolia näytellyt Udo Kier melkeimpä kosketusetäisyydellä... Muita vamppeja: Shadow of the Vampire, What we do in the shadows joka oli maailman hauskin ja sympaattisin vamppikokoelma ja tietysti tämä Kiss of the Damned joka on niin ihana uusi elokuva, samoin Dracula has risen from his grave.. joista
kummastakin poimin nämä 1960-1970-lukujen taitteen punaisen ja violetin.
Lust at first bite. Vampires at Amusement park Peacock at theatre !
Il portiere di notte eli Night porter eli yöportieri Charlotte Rampling ja Dirk Bogarde, nuo dekadentit tyyli-ikonit ennakoivat postpunkkia. Näin tämän mm elokuvateatteri Orionissa valkokankaalta 14.4.16, on tullut myös Yleltä, löytyy kotoa dvd:nä, ja videollekin olen nauhoittanut joskus.
Paikalla ohjaaja ja Kati Outinen. Bio Rexissä valkokankaalta Night Visions festareilla
The hole in the ground -leffa muistutti myös näytelmää Lista, eristyneisyys, äitiys, pakkomielteet - ehkä. Mutta ohjaajan mukaan taustalla oli... The Hole in the Ground 13.04.2019 18:45 Bio Rex @ Night Visions.
Tosin en tunnistanut Miro Lopperia leffasta, vaikka teatterissa häntä olen nähnyt tiuhaan...
Hienoa oli myös monen suomalaisen naisen läsnäolo, eritoten Kati Outinen ihan uusilla urilla, kauhussa.
The hole in the ground -elokuvan metsä oli kuten suomalainen metsä, tunnistin kuopankin, tosin meillä se oli sorakuoppa. Minulle leffa olisi voinut olla kuten Gräns, Raja, mutta tässä mennään äitikauhuun. Ohjaaja puhuu lokaatioista ja aikatauluista
The hole in the ground -elokuvan metsä oli kuten suomalainen metsä, tunnistin kuopankin, tosin meillä se oli sorakuoppa. Minulle leffa olisi voinut olla kuten Gräns, Raja, mutta tässä mennään äitikauhuun. Ohjaaja puhuu lokaatioista ja aikatauluista #nvbtb2019#theholeinthegroundpic.twitter.com/nkRZogIOQH
Yle Teeman ja Yle Areenan äitikauhu laajeni äsken valkokankaalle. The hole in the ground. Torilla tavattiin! Taustajoukoissa vahvoja suomalaisia naisia, vaikka irlantilainen filmi. Se voisi tapahtua meilläkin... #nvbtb2019https://t.co/fl0kKgC9lj
Arvo Kyyröläsaapui kunniavieraaksiNight Visions festarin Kuutamosonaatin juhlanäytökseen 12.04.2019. Olli Soinio in memoriam, eli kun hän, elokuvan ohjaaja Olli Soinio, viime vuonna poistui joukoistamme, eikä enää ohjaa elokuvia meidän todellisuudessamme, niin Nigh Visions festivaali päätti omistaa hänelle sarjan. Eilen Kuutamosonaatti näytettiin 35 mm filminä, ja paikalla kunniavieraana itte Arvo Kyyrölä eli Kari Sorvali. Paikkana Bio Rex, jossa leffa sai ensi-iltansa muuten. Oliko vuosi 1989, en muista kun olin Oriveden Opistolla. Night Visions back to basics 2019 genre-elokuvien festivaalit - sopivasti ennen piinaviikkoja.
Minulle Kuutamosonaatti on aina ollut tärkeä leffa, monella vuosikymmenellä. Teemalla ja Yle Areenassa Kuutamosonaatin voi nähdä 4K-restaurointina. Siellä värierot ovat huikeat, mm sininen sävy ulkosalla symboloiden kaamosta, pimeyttä, eristyneisyyttä, kylmyyttä, äidin kylmyyttä, isän poissaoloa, ahdistusta jne myös traditionaalista, goottilaista ja kauhuromanttista kuvastoa kuunvalossa. Kun taas oranssi hehku sisällä, omassa mökissä, omassa tukevassa tuvassa, pörönsyöttinä olevan Eppa-corgin kanssa, lämpöä ja läheisyyttä symboloiden.
Valkokankaan versiossa oli oikeata rapinaa ja patinaa. Bio Rexin samettiverhot kirkuivat, kuva jumitti ja kaiutin päästeli luonnottomia ääniä. Mutta 35 mm filmissä näkyi myös eläviä lintuja, lintuja, jotka kansanperinteen mukaan ovat kuoleman sanansaattajia, tai välittäjiä tuonpuoleiseen. Dinosaurusten perillisiä.
Sisällä mökissä pelottavat täytetyt linnut, linturaukat kuolleina töllisteltävinämme olivat viittauksia sekä Psykoon että Evil Deadiin. Mustavalkotelkkarissa Hitchcock sanoo, ettei ole hirviö.
Musiikissa oli viittauksia Freddie Kruegeriin, tyttö veitsi kädessään viittauksia sekä Halloweeniin että Rosemaryn painajaiseen. Myös Vampyyrintappajat - anteeksi hampaanne ovat niskassani -viittauksia oli mm jäisestä ikkunasta katsominen, ja huurun pyyhkiminen. Vai oliko pakkanen jo sisällä. Jotain Kalervo Palsaa oli, ja Teksasin moottorisahamurhaajaa ( sukurutsainen tiivis yhteisö, ehkä ) ja Huuhaa-Innasta, mutta kokonaisuutena raikas, ja harvinainen ja tunnistettava.
Hieno oli myös hetki jossa malli heittää Frankensteinin hirviön (olennon/pojan) ja ihmissuden sekoitusta Sulo Kyyrölää ( Mikko Kivinen ) matkaratiolla jossa soi optimistinen ja hölmö Mario Rungin Tipitii tipititpitipi tii, kevät on, vallaton. Surullista on hetki, kun Sulo kääntelee lappua, jossa lukee Menin mettään t. Arvo. Koska Sulo ei osaa lukea.
Vaikka amerikkalaisen popkulttuurin kauhun, teinikauhun, metsäkauhun, folk horrorin jne viittauksia ja rinnastuksia oli runsaasti, ja tarkoituksella, on teos kuitenkin hyvin suomalainen, vähintäänkin klassikko. Talvi ja lumi on aitoa, samoin pimeys. Traktorilla kaahaaminen näyttää aidolta eli vaaralliselta.
Jatko-osassa Kadunlakaisijat ei ohjaajalla ollut yhtä vapaat kädet ja aikataulu ahdisti. Vaikka Punakaarti nousi verevästi ja oli miltei Suomi 100 -hetki. Tai ehkä ylikin.
Kuutamosonaatissa kauhua, komediaa, suomalaista kummuutta yhdisteltiin, mm kauppiaan hahmo oli sekä lupsakka tyyppi Toivo Tuomainen leffasta Maa on syntinen laulu ja Rummukaisen veljeksistä, mutta myös Mustan Pörssin mainoksista.
Hitchcockia oli hirveä äiti ja peräkammarin poika, jolla oli jokin kipeä suhtautuminen naisiin. Mutta mistä syystä. Elokuvan seksismiä en ole vielä käsitellyt - kuinka julma mallimaailma on, hyväksikäyttävä, pinnallinen, ällö, äijien hallitsema. Kuinka julmia paparatsiat ovat ja roskalehdistö. Ja kansa joka lukee roskalehtiä. Oliko malli tyyppiä Paperitähti Virpi M vai Kata K? Vai onko meillä paljon muitakin näitä naisia, tyttöjä, jotka astuvat suureen maailmaan ja luksuselämään, mutta millä ehdoilla. Kyse oli kuitenkin 1980-luvun lopusta.
Hesari taisi aikoinaan kirjoitta kuinka sääli oli, ettei Soli Labbart näytellyt useammassa kotimaisessa kauhussa.
Oliko audiovisuaalista suomi-kummaa mahdollisuus tehdä vain sketsiohjelmissa?
Vaikka olemme saunapuhas kansa, niin miksi vain alastonta naista tirkistellään.
Miksi vain pojat olisivat mäkkaivereita?
Muistelen.
Pohjoisessa, jolloin talvi oli vielä talvi, pakkasilla, äiti pysäytti auton, ja lähti asioille. Jäimme odottamaan sisälle autoon. Seurasi Kuutamosonaatti~mainen hetki. Paikalle jolkotti kovasti Arvo Kyyrölän oloinen kylähullu/peräkammarin poika, jonka juttuja emme ymmärtäneet. Oli hänellä myös kumpparit. Oli kaikki muukin. Ei uskallettu aukaista ikkunaa. Ikään kuin suljettu autonikkuna suojelisi.
Mistä muodostui harvinainen kauhukomedia klassikko Kuutamosonaatti?
Olli Soinion antamista vapaista käsistä, joilla keihäs lentää pitemmälle... Bio Rexissä taisi olla ensi-ilta, ja nytkin samassa arvoteatterissa muisteloi Arvo Kyyrölä eli Kari Sorvali:
Kiusasin kameralla Arvoa elikkä Karia, vähän kuten Arvo Kyyrölä, kipeä peräkammarin poika kiusasi filimitähteä, oliko siinä jokin viittaus myös Käpy selän alla -leffan Anneli Saulin ilmestykseen Jukka Sipilän silmille. Tosin kysyin luvan.
Arvo ei aikonut tulla Kadunlakaisijat -leffan näytökseen klo 04.30. Koska ihmiset silloin nukkuvat.
Mistä muodostui harvinainen kauhukomedia klassikko #kuutamosonaatti? Olli Soinion antamista vapaista käsistä, joilla keihäs lentää pitemmälle.. Bio Rexissä taisi olla ensi-ilta, ja nytkin samassa arvoteatterissa muisteloi Arvo Kyyrölä eli Kari Sorvali @nightvisionsff#nvbtb2019pic.twitter.com/6f1JB3Flbv
Ruåtsalaisessa rituaalissa ei todellakaan fiikattu. Oli kyllä grillausta, yhteislaulua, skåånelaista akvavittiä ja sitte vielä bingoarvonta.
Koko midsommarin keskikesänjuhlan kertomus on maalattu puupaneeleihin, se on ensimmäinen asia, minkä näemme elokuvasta. Ne avataan Hieronymus Boschin triptyykin tapaan, ja joudumme kylmään, lohduttomaan talveen. Kuulemme huudon, luonnon kutsun, villin valituksen.
Danin vanhempien kotona seinät ovat kukkatapettia. Yksi kukkaseppelekin näkyy. Makuuhuone on sisustettu keltaiseksi, kuten Rosemaryn painajaisessa.
Asterin kuvakudos versoo joka suuntaa, hallitusti, kaoottisesti ja sinnikkäästi, niin kuin luonto, joka kasvaa. Ja keksii keinon...
On rokokoota, on kustavilaisuutta, on kultaista leikkausta, on Marilyn Mansonin ja Nirvanan videoiden kerrontaa ja katolinen masokistinen taide St Sebastian -viitauksineen. Levottoman keltaiset kukat eivät suinkaan viittaa teokseen Saatana saapuu Moskovaan...
Kun Dorothy saapuu värielokuvaan keltaista tiilitietä pitkin, niin Dani saapuu valoon keltaista kukkatietä pitkin. Syödään ahomansikoita kuten lapsuudessa, maalla. Mukanaan miehiä joilla ei ole sydäntä, ei ole rohkeutta. Aivoja sen sijaan on, ovathan he opiskelijoita, siis eliittiä.
No nyt olen nähnyt Midsommarin kolmannen ja neljännen kerran. Juhannus on meillä herttainen, kiiiirkas taivas on siiiniiiinen.
Tänään, yhtenä päivänä, 10.7. ISENSEssä näin Midsommarin kolmannen kerran. Eihän meillä lasketa, tällä kertaa tuli mieleen Hannibal-sarja, ja miksei myös Uhrilampaat, sekä Pasolini mm lokaation vuoksi, ja Kesäyön uni, sekä tietysti Fröken Julie. Sekä Shakespeare että Strinberg ovat ottaneet kohteeksi juhannuksen, maagisen keskikesän juhlan. Jolloin voi tapahtua mitä vaan, roolit voivat vaihtua, ja kaikki on vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun.
Elävässä kuvassa on taustalla John Bauerin akvarelli Stackars Lilla basse! ( Bukowskin sivulta, akvarelli olis ihan jees ostaa & omistaa ) eli pikku nalle raukka!, vaikka karhu on valtavan kokoinen ja prinsessa niin pieni. Pursuit by the bear -lausetta on ehkä kikkailtu englanniksi. Mutta avautuu se meillekin. Syntyivätkö kaikki saamelaiset karhun ja naisne liitosta?
Viitauksia kasvaa lisää, pitääkö kaikkien oraakkelien olla sukurutsaisia kuten teoksessa 300? Niin monet myytit ja sadut on tähän taruun maalattu, berserkeistä lähtien.
Neljäs Midsommar - loputon yö -leffan näytös oli vanhassa ja arvokkaassa elokuvateatteri Orionissa, jossa on tuttunut näkemään oikeasti kiinnostavia ja harvianaisia leffoja, kuratoituja art housea ja auteureja sekä myös kuraa ja roskafilmejä, joissa sivuosissa huikeita luonnenäyttelijöitä ansaitsemassa leipää pesueensa pöytään.
Aloitin Orionissa käynnin 80-luvulla.
Teemana oli ruotsalainen rituaali eli alkukuvana oli Ari Asterin Midsommar ja päätöskuvana Torgny Wickmanin Skräcken har 1000 ögön. Paljon yhteistä leffoissa oli, paitsi Midsommar oli feministinen ja tasa-arvoinen, vähintäänkin viiden tähden tai auringonkukan arvoinen.
Seksistinen Skräcken har 1000 ögön hukkasi paljon olleessaan vain miehille tarkoitettu, vain miehen silmin nähty pakanallinen seksimagiaelokuva Norrlannista. Siellä naisilla oli minihameet päällä, vaikka lunta maassa. Voi sitä virtsarakontulehdusten määrää. Vaikka itsekin pidän 70-luvun go-go saappaista, niin pidän niitä milloin haluan, mutta en pakkasista rospuutton. Saavutus sekin, että seksuaalimagiaa ja Saatananpalvontaa mainostava ruåtsalainen filmi näyttää miehen penistä vain sekunninsadasosan ajan. Sitä seuraa kyllä hulppea takkakohtaus.
Penis. Se oli hyvin lyhkänen viuhahdus. Naisia taas tirkistellään ja tarjotaan. Plääh. Kovin oli sekstistinen aika. Silloinkin.
Toisaalta Midsommar korjaa, korvaa tämän puutteen. Ja näyttää. Miehen puhtaimmillaan. Skräcken har 1000 ögön olisi voinut olla upea kauhuromanttinen, goottilainen elokuva. Siinä oli kauhun ja jännärin aineksia, kuten masentunut, raskaana oleva nainen, papin rouva, joka näkee harhoja, vai näkeekö. Siinä on vastakkain Skandinavian pakanallisuus ja ristinusko. Saatanaa palvotaan. Se olisi hyvinkin ruotsalaista Hammerin kauhua, mutta se on ollut pakko vääntää seksielokuvaksi. Hauskin repla on: Sinä olet liian lihava, ja uskot vielä noituuteen. Elokuvassa on joitain huikeita visuaalisesti kohtia, kuten naisen nauru. Pääosan esittäjät ovat kuin Monica Vitti ja Evan Rachel Wood. Kuinka sääli, että tekijöinä on ollut vain miehiä, joilla on vain miesten silmä ja miesten laskukone.
Palatakseni Midsommariin. Kumpi maailma on parempi, nykyinen moderni kaupunkikulttuuri, jossa tunteet pitää piilottaa, ettei kellekkään tule tukalaa oloa. Että pitää mennä vessaan itkemään tuskaansa ja menetystänsä. Vaiko yhteinen kollektiivi, kommuuni, joukkio, joukko, tai yhteisö, jossa on itkijänaisia, parantajanaisia, naisia, jotka tulevat, ja antavat itkun ja tuskan tulla ulos.
Midsommar - loputun yö elokuvan hårgadansen muistutti myös Bernt Notken Surmatantsia, Dance macabrea, (Rääveli, Niguliste kiriik), paitsi että midsommarin tanssi oli ilo, kevät ja nuoruus. Ja Notkella suru, luopuminen, rutto, ehtoo ja talvi.
Midsommarin tanssikohtaukset maalattuina seinille muistuttivat laulua Anttila kun ampaisee ylös vuoteestaan -laulua, jossa harmaantunut mies hullaantuu kesästä, ja tanssii sen ilosta yöpaidassaan, kenties kukkaseppel hiuksillaan.
Liitän tähän Rautavaaran Tapsan version, sekä Sven-Bertil Tauben originaalin: "Rönnerdahl han virvlar sina lurviga ben, under vita skjortan som viftar kring vadorna. Lycklig som en lärka uti majsolens sken, sjunger han för ekorr´n, som gungar på gren ! - Kurre, kurre, kurre ! Nu dansar Rönnerdahl !
Kokó ! Och göken ropar uti hans gröna dal
och se, så många blommor som redan slagit ut på ängen! Gullviva, mandelblom, kattfot och blå viol."
Itse Ruåtsin ja Suomen rajalta, Lapista tulleena on jännässä tilassa, jalka, ei nyt haudassa, mutta myös kummallakin puolella rajaa, vappukokon nimi oli Majbrasa eli Valborgselden, kun juhlitaan juhlaa valborgsmässobålet, eli vappuaattoa, joka saa aatokset tuonne Blåkullaan saakka... Jos Suomi on Hereditary niin Svea-mamman maa on Midsommar.
Toisaalta on vieläkin ihmisiä, jotka tanssivat auringolle keväällä pohjoisessa... Mitä tänne pakolla tuotu ristinusko ei ole tuhonnut kaikkea alkuperäisestä kulttuurista...
Enkä edes ehtinyt Hannu Salaman Juhannustansseihin!
Jännää, kuinka Midsommar on saanut Ruåtsissa neljää tähteä, kun Suomessa enimmäkseen viittä tähteä ja hehkutusta. Jenkeissä taisi ihan otsikoissa olla tämän levan Texas chainsaw massacre. No ei nyt ihan. Jos Teksasin metsurin leffa oli jälkiteollista kommenttia Vietnamin sodasta, ja muutenkin ameriikasta, joka ajetaan kahtia. Niin missä ääripäissään ollaan Midsommarissa?
Sienipäissään ollaan.
Mutta sekin on astumista takaisin luontoon.
Kuvat A24, IMBd, Finnkino, Kino Korjaamo, Elokuvateatteri Orion sekä omiani.
sosialistisessa mediassani:
folk kauhua ja folk musiikkia:
mikä siinä on, että viulua pidetään sekä nössönä ja nolona soittimena, soittaa toista viulua, jää toiselle sijalle. Mutta toisaalta se on paholaisen soitin, viululla keksittiin heavy metal, Paganini soitti kuin xx, ja esim Vivaldin La Follian kohassa 7 minsaa ja risat on täyttä metallia.
lainaus, taas: " Varifrån kommer du som spelar,
säg vem har lärt dig detta spel det vilda galna? Stannar du inte brister hjärtat,
å Gud bevare han har bockfot! Klockorna hade ringt i dalen,
och där gick far och mor och bror till socken kyrkan. Var kan nu Horgas ungdom vara,
å herregud de dansar ännu!"
sävelhän on traditio, meillä se on On Peräpohjolassa koti mulla, mm Esko Rahkosen esittämän ratiossa ja levyilä,
