Melodraama Gotiikka Romantiikka
- Melodraama Sirkistä Fassbinderiin, saippuasta kenties oopperaan ja Tim Burtoniin?
- 2000-luvun upean revivalin kokenut vampyyri-, kauhu- ja fantasiakirjojen, -sarjojen ja -elokuvien kirjo - hyvin eri-ikäsille lukijoille / katsojoille.. Teinivampyyreistä lapsi-ihmissusiin, ja noitiin joiden raivoa ei helvettikään ----
- 2000-luvun naisilta naisille tarkoitettu uusi, uhkea eroottinen jännityskirjallisuus..
- Naistenviihde ja feminismi
- Ronski rillumarei ja oma huone jossa oma nojatuoli jossa lukea omaa kirjaa
- Pohjoisen herkät pojat: Timo K. Mukka ja Väinö Kataja
- Corpse Bride, Valkoinen peura, Noita palaa elämään ja Noidan kirot elokuvat
Mutta millainen melodraama on?
Se voi olla " kiihkeä psykologinen " kuten Kissa kuumalla katolla.
Oliko Syvä joki melodraamaa? Ei, vaikka siinä kuinkakin kanootilla mentiin ja melottiin, koska "romantiikka", vastapooli puuttui, nainen kissana pistoksissa.
Sana melos tullee Kreikasta, tarkoittaen musiikkia ja laululyriikkaa, mutta myös sanaa raaja sekä musta. Varsin hyvät taustat, siis.
Musikaalit ovat selkeän melodramaattisia (Phantom of the Opera, Moulin Rouge, Sound of Music, Cherbourgin sateenvarjot),
unohtamatta tragediaa (Dancer in the Dark),
ne sisältävät mystistä kauhuromantiikkaa (The Woman in White, Phantom of the Opera)
tarkoituksellisesti todella huonoa makua (Kevät koittaa Hitlerille)
ja risteytyvät välillä skifiin ja kauhuun (Rocky Horror Picture Show),
ja ne muistuttavat entisestä ajasta, jolloin kaikki oli vapaampaa - kuten esimerkiksi Weimarin ajan Saksasta kertova Cabaret..
Itse olen matkustanut Lontooseen aika ajoin katsomaan mehevintä antia, ja elokuviksi asti päässeet musikaalit ovat helposti lainattavissa kirjastoista, ja usein niitä tuleekin televisiosta kuten vapun aikaan Rocky Horror Picture Show ja joulun aikaan Sound of Music.
Oletteko muuten huomanneet kuinka Sound of Music muistuttaa Kuinka äkäpussi kesytetään -variaatiota, toki tässä äkäpussina on yrmeä, tunteeton ja militantti kartanonherra – hyvin goottilainen hahmo mieheksi siis. Ja "kesyttäjä" lastenopettaja ja -hoitaja on kuin suoraan Kotiopettajattaren romaanista, myös sitcom sarja Nanny muistuttaa asetelmiltaan tätä.
Ja mikä mielenkiintoisinta - jopa anarkistisen elokuvaohjaajan nimeltä John Waters leffaan (1988) pohjaava parodia-musikaali Hairspray on päätynyt Suomeen.
Me muistamme suositun tragikoomisen (siis draaman?) brittisarjan Rakkautta ja rimakauhua jossa mies – videoiltaa suunnitellessa – sanoo, että ei vuokrata " Chick Flicks" eli ei "tyttöjen elokuvia" eikä missään nimessä nyyhkyleffoja, vaikka kyseessä oli Jane Campionin Oscar-palkittu, silti erinomainen, monitasoinen Piano. Nämä "tytsyrainat" ovat siis kiellettyjä kun joukko poikia ja tyttöjä haluaa katsoa yhdessä vuokravideota.
Voi voi mitä naisvihaa.
Ehkä se "tyttöjen ilta" onkin sitten parempi. Mutta onko Kathryn Bigelow nimisen ohjaajan tuotanto tytsyrainoja? Ei, ei karsinointi ole noin helppoa.
Melodraamoilla vanhaan aikaan oli meheviä nimiä: Madam Satan, Madame X,
enkä minä oikein erota film noir -elokuvaa (Nainen ilman omatuntoa;
pastissin parodiat: Auringonlaskun katu, Jadeskorpioonin kirous),
"naisten elokuvasta": (Warshawski - etsivä piikkikoroissa, Sarjamurhaajamutsi, Kuka pelkää pimeää, Pelon maantiede, Girlfight)
Kiellettyjä elokuvia siis ovat selkeät tytsyrainat eli romanttiset kirjat, elokuvat ja tv-sarjat
kuten Ylpeys ja ennakkoluulo, Järki ja tunteet, Emma, Sofian valinta, Upseeri ja herrasmies, Ranskalaisen luutnantin nainen, Titanic, Pikku naisia, Hotelli Firenzessä, Talo jalavan varjossa;
naisilta naisille -teokset: Paistetut vihreät tomaatit, Bridget Jonesin päiväkirjat, Desperately Seeking Susan, Jotain annettavaa, FC Venus;
historialliset filmatisoinnit Intohimojen keisarinna, Kuningatar Kristiina, Vaarallisia valheita;
historialliset filmatisoinnit taideteosten tekemisestä: Kaikki elämäni aamut, An Angel at my Table, Tunnit, Tyttö ja helmikorvakoru;
eksoottiset historialliset romanssit ja dekkarit: Kaukaiset paviljongit, Luutohtorin tytär;
historialliset fantasiat: Avalonin metsät, Avalonin usvat;
legendat: Paavi Johanna;
historialliset murhamysteerit: Miekkamestari;
historialliset ja seikkailuromaanit: Yksisarvinen, Vaskilintu, Kleopatra;
yhtä aikaa elegisen lyyriset ja karmivat sukukronikat: Henkien talo;
kauhuromanttiset trillerit kuten Rebekka, Kaasuvalo, Tyttö ja hänen varjonsa;
selkeästi naisen ja naiseuden konventioita rikkovan naisen tarinat:
Dinan kirja, Tyttö nimeltä Nikita, Thelma & Louise, Sotilas Jane, Parempi kuin Beckham, Pane mua, Romance, Vainiola;
elämänmakuiset romanttiset komediat: Neljät häät yhdet hautajaiset, Notting Hill, joissa on ääripäitä (julkinen versus yksityinen, selkeä vapaus versus hullaannuttava romanssi) ja kynnyksen ylityksiä kuten naimisiin meno, tai kuoleminen;
agenttitarinat kuten Charlotte Gray, Alias, Modesty Blaise, Mata Hari;
Melodraama päättyy tragediaan tai eroon / itsenäisyyteen
- Tuulen viemää, Casablanca, joissa on jokin historiallinen aspekti.
Tai se tarkoituksellisen naurettavaa kuten hersyvän klassikkorepliikkejä pommittava, täydellisesti ajoitettu screwball -komedia (Hätä ei lue lakia);
Mutta kiellettyjä ovat myös laatuelokuvat "joita ei jaksa katsoa" Marokko, Paljon melua tyhjästä (Kenneth Branagh, 1993), Pikku ystävättäriä, Englantilainen potilas, Naisen muotokuva, Anna Karenina, Orlando, jossa pienestä ihmisen menetyksestä / valinnasta kasvaa suuri;
Mutta onko eroottinen trilleri
9 ½ viikkoa, Vaarallinen suhde, Yhdessä vaaralliset, Yön väreet, Taivaansilpoja, Jade, Villit kuviot, Julmia aikeita, Sokea intohimo, Seksihullun päiväkirja, Fatal Instinct - vaarallinen vaisto, Hot Spot – kuumat paikat, Kohtalokas syrjähyppy, ja Katkera kuu (joka kohoaa lajityypin ylle kuin kaimansa – karvas karvas kuutamo) ja paikoitellen myös Addams Family Values joka Musta Leski -elokuvan tavoin esittää pahan naisen onnenonkijana naimisiin kärttäessään.
näistä lajityypeistä sekä hyväksytyin että arvostelluin?
Kuten esimerkiksi:
Femme Fatale, Bound, Kuuma aurinko, Sido minut! Ota minut!, Crash, The Night Porter, Kuu on vaarallinen, Matador, Jalkojesi välissä, Päiväperho, Vapaamieliset, Sininen enkeli, Mulholland Drive, Kuka pelkää pimeää, Lost Highway, Auringonlaskun katu, Valkoinen peura, Eyes wide shut, Strange Days, Intohimon laki, Batman – paluu, Intohimon labyrintti, M. Butterfly, Marokko, Lihan värinä, Crying Game, Match Point, Cape Fear, Frantic, Villi sydän, Swimming pool, Valheet ja viettelijät, Valmont, Blue Velvet - Ja sinisempi oli yö, Yön painajainen ja Weight of Water, koska ne ovat kaikkea, ja paljon muutakin. "Laatua". Mustaa huumoria. Lesbistä näkökulmaa. Taide-elokuvaa. Tabujen särkijöitä. Melodraamaa. Ultratyylikkäitä. Kauhua.
Pitäisikö minun muuttaa nimike venuksellinen jännäri? Tai ehkä pitäisi käyttää vain termiä elokuva.
Sekä tietenkin näiden variaatiot ja yhdistelmät, kuten: mielestäni eroottisen trillerin ja kauhukomedian välimuoto oli Addams Family Values (1993), jonka voi myynti-DVD:nä laskea niin komedia-, fantasia-, kauhu- kuin ja perhe-filmiksi.
Tieteiskirjallisuuden dystopian, fantasian ja satiirin välimaita hipovien teosten Nimeltään Grace, ja Sokea surmaaja kirjailijana Margaret Atwood on yhtä määrittelemätön ja moni kerroksellinen kuin Leena Krohn - että mikä on tieteisromaania, mikä aikalaiskritiikkiä,
vai eroavatko ne koskaan? Pitääkö skifin näyttää mikä on väärin nyt, tai ainakin kohtsillään tulevaisuudessa.
Peter von Bagh kirjoittaa melodraamojen olevan elokuvien suolan, ja jatkaa:
"Melodraamat eivät myöskään kunnioita mitään. Hyvä melodraama on sillä tavalla kaksinainen, että se onnistuu olemaan samalla kertaa mielettömän konventionaalinen ja toisaalta rikkomaan kaiken…"
Peter von Bagh: Kaipuun punainen hetki, Otava 1991
Kirjassa esitellään suosikkifilmeistäni mm: Intohimojen keisarinna, Yö voodoo-saarella, Nainen ilman omaa tuntoa, Kissaihmisiä, Humiseva harju, Casanova, Veitsi vedessä ja Kuningatar Kristiina.
Ymmärtääkö merkittävistä omia latujaan luistelevista elokuvaohjaajista vain Rainer Werner Fassbinder ja Pedro Almodóvar naisen päälle, ja naisen päästä??
Toisaalta – pitääkö olla "toisenlainen" ja itsekin marginaalissa ymmärtääkseen ja kuvatessaan "toisenlaisia"?
Almodóvarin anarkistisissa, postmodernisteissa ja / tai seesteisissä töissä pureudutaan niin eurooppalaiseen avantgarden perimään (Jean Cocteau) kuin punk -mentaliteettiin kynsilakan haisteluista klubiesiintymisiin, Fellinin sekalaisen sakin kategoriaa lisätään mm. transvestiiteilla, nymfomaaneilla ja arabiylimyksillä, murhamysteeri ei ole pelkästään murhamysteeri, eikä sukukronikka pelkkä sukukronikka, ja koukataan myös halpoihin silvonta-filmeihin ja tunteellisiin amerikkalaisiin melodraamoihin, aina erin omaisen musiikin sävyttäminä, unohtamatta tietenkään mykän kauden kauhu- tai tieteisfilmiä jossa paneudutaan Venuksen synnyinsijoille pikkuruisen miehen kadotessa suunnattoman naisen sisälle. Myös huumeet ja / tai yliluonnollisuus voi olla läsnä elokuvien väripaletissa kuin elämässäkin, ja Tukholma -syndroomaan sadomadostellen kidnapattu nainen rakastuu kiduttajaansa, yhtä lailla tunteet kuohuvat….
Arvostelija Helena Yläsen kirjoittama Almodóvarin neljän elokuvan DVD -paketin arvostelu osui käsiini jostain Nyt -liitteestä. Teksti kertoo pläjäyksen elokuvista vanhimman Kikan (1993) kuuluvan "Almodóvarin tuotannon keskikauteen, jolloin melodraama ja farssi kietoutuivat vielä erottamattomasti toisiinsa --" .
Salaisuuteni kukka (1995) puuttuu boksista, kuten Ylänen huomauttaa, ja jatkaa: "Salaisuuteni kukka oli selvä käännekohta. Siinä melodraama irrotetaan naurusta, jolloin Almodóvar kohtaa elämän irvokkuudet."
Tämä ilotulitteleva, ilkeä ja hauska matka tehdään ainutlaatuisen kaleidoskoopin lävitse, joka sallii kaikki värit…
Naiseuden ja taiteen rajoja tutkaillaan – rajattomasti.
" Hillittömyyttä pitää koossa Almodóvarin oman persoonallisuuden voima. Absurdi ja kuviasärkevä tyyli ei ole kuitenkaan itsetarkoituksellista huomionherättämistä, vaan sen avulla ohjaaja onnistuu ainutlaatuisella tavalla kertomaan intohimon todellisuudesta nykymaailmassa. " kirjoittaa Antti Alanen Almodóvar -kavalkadista jota esitettiin Suomen Elokuva -arkistossa.
Fassbinderistä voi lukea mm. Suomen Elokuva-arkiston sivuilta, jossa esitellään elokuvansa Veronika Vossin kaipuu, Lola, Effi Briest, Pelko jäytää sielua, Riistapolku, Petra von Kantin katkerat kyyneleet, Lili Marleen, ja Maria Braunin avioliitto, ja televisiossa näytettiin taannoin vuonna 2000 tehty dokumentti Fassbinderin naiset..
"Kuten niin usein Fassbinderilla, tunnesuhteista tulee manipulaation temmellyskenttiä. Pelkistetty kameratyö antaa tilaa naisten sielunmaiseman avautumiselle."
"Veronika Vossin kaipuussa (1982) Fassbinder palasi taasen natsisminkauden taiteilijoiden maailmaan, eikä ole ehkä liioiteltua nähdä loppuun ajetun, huumeiden riuduttaman filmitähden kohtalossa ennakointia ohjaajan omasta kohtalosta. Riiston ja rakkauden kaipuun kuvauksena elokuva on yksi tekijänsä koskettavimmista." Henry Bacon
Fassbinder kuoli, kuten melodraamoihin kirjoitettu tähti, 10.6.1982, unilääkkeiden ja kokaiinin yliannostukseen.
Kesäkuisessa Nyt -liitteessä (2006) Jaakko Kangasjärvi kirjoitti: "Nerokas Sirk luokiteltiin ohjaajana herttasarjaan, ja näin olisi varmaan vieläkin, ellei moderni saksalaisohjaaja Rainer Werner Fassbinder olisi alkanut palvoa Sirkiä esikuvanaan 1970-luvun alussa." lyhyessä artikkelissaan "Melodraamaa kerrakseen" jatkaessaan, kuinka Sirkin melodraamat "loivat pohjan koko television saippuaviihteelle." Kyseessä oli elokuvaohjaaja Douglas Sirkin kuuluisimmaksi mainostetun elokuvan Tuuleen kirjoitettu esittely.
Eräs toinen silppu Nyt -liitteestä ties miltä vuodelta, luultavasti 2003, on Ville Similän kirjoittama lyhyt esittely nimeltään "Varsinainen kullannuppu" kulttuuridokumentista Fassbinderin naiset. Tekstissä sanotaan: "Fassbinder työskenteli yhtä kiihkeästi kuin eli: 16 vuodessa yli 40 elokuvaa."
Taiteilijasta puhuttaessa ei voi olla mainitsematta aineiden käyttöä, autojen romutusta - ja henk koht sadismia, niin näyttelijöiden kuin rakastajiensakin suhteen. Elämä on laiffii, ja joidenkin elo huolineen, murheineen ja riemuineen, fanfaareineen on elokuvallisempaa kuin toisten.
Melodraaman, kauhun, film noirin, draaman ja tragedian naiset
(joita näytteli legendaariset Barbara Stanwyck, Marlene Dietrich, Joan Crawford, Bette Davis, joidenka tasolle on kohoamassa ainakin Fassbinderin ja Almodóvarin naiset )
joutuivat äärioloihin,
kun taas Elisabeth Taylorin näyttelemä hahmo oli vain klaustrofobiseen tilaan ahdettu seurapiirikaunotar jonka tarvitsee vain näyttää kauniilta ja purjehtia uudessa koltussa juhlasta juhlaan… kuten erinomaisessa mustavalkoisessa melodraamassa Paikka auringossa, joka on saanut vaikutteita mm. Ritari Siniparta elokuvan järvikohtauksesta, mutta vaikuttanut myös tuleviin teinisläshereihin á la Tiedän mitä teit viime kesänä..
MELODRAMA FILMS -nettisivuilla näitä erinomaisia filmejä esitellään.
Ennen vuotta 1934 sensuurinlakien kiristymistä (Code Administration), kuten sivuilla kerrotaan, tarinoissa nainen saattoi olla kova kimma, syntinen, tuhma, "langennut", nautiskeleva onnenonkija, huora, eronnut, narkomaani…
Tutustu heihin – mutta pidä varasi…. :
Joan Crawford, Bette Davis, Marlene Dietrich, Greta Garbo, Olivia de Havilland, Barbara Stanwyck...
Lue lisää suosikkielokuvistani ehtymättömästä lähteestä:
" Rakkaus on seitsemännen taiteen alkuenergia."
Peter von Bagh: Kaipuun punainen hetki.
Tämän hetken hauskin tv-mainos kääntää katseeni (ja suupieleni): olemme mustavalkoisessa 1930-luvun maailmassa, pahaenteinen musiikki pauhaa, ja King Kong astuu ruutuun, kaunotar (köytetty blondi) kirkuu ja tempoilee, mutta valtavan gorillauros iskeekin silmänsä alkuasukasmieheen ja romanttinen musiikkia alkaa pauhata…
Vaikken kuulu kohderyhmään*, paremminkin päinvastoin, se on mukavaa popkulttuurin – ja luutuneitten käsitysten – uudelleentyöstämistä.
* Tuokiokuvassa mainostettiin kundeilta kundeille lehteä.
Mikä erottaa melodraaman filmnoirista?
Melodraama tapahtuu ulkolavasteissa, ( myrskyävä meri, tuulen nostattama hiekka, äkkikavala sumu, polttava aurinko, salamointi ) kun taas klaustrofobisempi filmnoir musta-valkea-harmaa jyrkkine kontrasteineen toimii sisätiloissa
( toimistot huurteisen läpikuultavine ikkunoineen, kiiltävät autot, persoonattomat hotellihuoneet, loppumattomat käytävät ) fetisistine 1940-luvun kenkineen, harsoineen, huopahattuineen, kävelypukuineen, siroine käsiaseineen helmiäiskädensijoineen kaikkineen.
Minulle tuli deva juu -väljähdys. Luin Anne Kortelaisen Nainen paratiisissa teoksessa, vai mikä se olikaan, Naisten paratiisissa kohdan, jossa muistaakseni Man Rayn, vai kenen, teos oli pulloteline, jota Kortelainen kuvaili ärhäkkään seksuaaliseksi, muistaakseni…
Vai oliko se Robert Rauschenbergin teos? Ei, Rauschenbergillä taisi olla vuohi autonrenkaassa. Kun taas, niin ikään Tukholman Moderna Museetissa sijainnut Marcel Duchampin riemastuttava teos Fountain (Fontän), 1917, eli pisoaari kummitteli mielessäni - kun jumituin kreikkalaisen ravintolan klosetin sisäpuolelle, kahva kädessä, niin ikään Tukholmassa. Sääli, että oikeistohallitus on päättänyt palauttanut pääsymaksun tukholmalaisiin museoihin - ennen museot olivat ilmaisia.
Sitten olin elokuvissa,
Luis Buñuelin mietityttävän fetisistisessä teoksessa Kamarineidon päiväkirja, jossa oli navetan pihalla samanlainen pulloteline, tosin musta, odottava.
Miksi me muodostamme suhteen elottomiin olentoihin?
Helppoa?
Tietenkin Kortelaisen kirjassa pulloteline oli Marcel Duchamp: Bottle Rack / Egouttoir (Porte-bouteilles).
Mutta hetkinen.
Metsästän tuota teosta netistä; enkä löydä sitä!
Se on varastettu!
Löydän vain replikan.... jäljennöksen.
Mitä, onko aito tuossa Buñuelin elokuvassa??
Mietin, oliko Mike Oldfieldin video Moonlight Shadow gotiikkaa? Kyllähän se paljastaa sinisen, romanttisen, historiallisen yön - joka taitaa valheellisesti olla amerikkalainen yö, päivällä kuvattu, erikoisin suodattimin.
Kuinka hullu oli pohjoinen valo. Ja sitten sen puute.
Melodraama erosi kauhuromantiikasta ns. realisminsa vuoksi.
Mustavalkoisen, genreen kuuluvan Jean Renoirin Nainen rannalla elokuvan alussa aallot lyövät rantakallioihin, ja musiikki pauhaa symboloiden inhimillisten tunteiden myllerrystä.
Ihmiset ovat viettiensä ja intohimojensa armoilla, eikä goottilaisen menneisyyden haamuja, hirviöitä eikä raunioituneita linnoja tarvita.
Tai odotapas hetkinen: alussa rannalla polttopuita laivan raunioiden ympäristöstä keräävä tummahiuksinen kaunotar kysyy henkisesti järkkyneeltä sotatraumoista kärsivältä, riskiltä luutnantilta, miksi tämä on kuin aaveen nähnyt. Menneisyyden aaveet ja painajaiset ( mm sota ) piinaavat miehen ja unta. Kohtalokkaan naisen puoliso on sokea sadisti, siis hirviö. Eipä aikaakaan kuin femme fatale on nainen hädässä, joka tarvitse auttavaa prinssiä. Miksipä rikkoa toimivaa kaavaa?
Melodraama kumpuaa kauhuromantiikasta
Nimittäin siinä mielessä, että suuret tunteet ovat kyseessä. Yliluonnollisuus ei yleensä kuulu tähän aihepiiriin, vaan realismeista realismein tunteiden kirjo: rakkaus, viha, ahneus,
Kielletty rakkaus on yleinen aihe: kaksi nuorta rakastavaista eivät saa toisiaan, esimerkiksi heillä ei ole siihen varaa, heidät pakkonaitetaan muualle mm. rahan vuoksi. Kyseessä voi olla pula- tai sota-aika, tilan / sadon menetys, sairauden hoito, alkoholismi tai herrojen vilunkipeli sinänsä ynnä muut arjen asiat jotka ahdistavat tilanomistajan tai vuokraviljelijän nurkkaan.
Katson melodraamaa nimeltä Intohimoa jalavan varjossa, siinä on päähenkilön varsin tummanpuhuva [ jo mustaa eebenpuuta muistuttavan nimensäkin perusteella ] ahdistunut, hoikka, nuorukainen Eben jota näyttelee Anthony Perkins. Hänellä on hyvin kiinteä ja avoin suhde äitiinsä - muttei niin tiivis sentään kuin Psykossa.
Mutta äiti kuolee, ja Eben jää syrjäiselle tilalle kiviä raivaamaan milteipä turkkamaisesti, rasitteena kaksi juoppoa veljeänsä ja tunteeton isä. Isä häipyy suureen maailmaan vain palatakseen uuden nuorikon Annan [ Sophia Loren ] kanssa, ja mustavalkoinen näyttämö alkaa muistuttaa ruutitynnyriä.
Mikä tässä melodraamassa on sitten selkeää kauhuromantiikkaa?
Ainakin vanha kääkkä tilanomistaja joka on hirviö niin isänä kuin puolisonakin, tunteeton hapankala, joka on ajanut hautaan jo kaksi vaimoa näiden jouduttuaan rehkimään liikaa. Elokuvan kaunotar on nuori morsian, joka siivoilee lauleskellen mörskää, kunnes hän huomaa oven, musiikki muuttuu pahaenteiseksi, ja nainen avaa oven hämärään huoneeseen, astuu sisään, siivoilee sielläkin ja avaa ikkunat selkosen selälleen. Kunnes hirviö astuu sisään huutaen kuin Siniparta, että nainen saa talossa mennä mihin tahansa huoneeseen, mutta ei tähän, koska tämä on hänen vaimonsa huone, sitä ei siivota, ei tuuleteta, se jätetään niille sijoilleen, koska se oli naisen ainoa paikka maailmassa minne paeta.
Tarinan sankari on luultavasti Eben, joka uhkaa isäänsä kuin ritari lohikäärmettä. Onhan hän upea, vakava ilmestys, paidattomana pihalla pesten rehellistä työtä tehnyttä kroppaansa, ja katsellen värisyttävällä tavalla josta Harrison Ford on nykyisin (tai 1980-luvulla) kuuluisa.
Kielletty huone -klisee gotiikassa on oikein mehevä aihe, koska siellä voi sijata mitä tahansa menneisyyden luurankoja. Lukija-katselija laittaa mielikuvituksensa porisemaan..
Ja miten tässä keskellä ei mitään tönöttävässä talonhötterössä mahtuu noin monta huonetta! Anna sanoi, ennen kuin astui itse kynnyksen yli, (häntä ei tietenkään kannettu kynnyksen yli kun sulhasena oli ikäloppu kaarnaparta), että nainen tarvitsee kodin, hyvinkin woolf -maisesti.
- Kielletty huone = > Lue vaikka Angela Carterin versio Siniparrasta.
- Rouva Oraakkelissa on kirjan sisällä kauhuromanttinen kirja jossa on kielletty labyrintti.
Stephen Kingin romaanissa Hohto olemme hotellissa, jonka nimikin (Overlook) symboloi varomista, ylisuojelemista, tai nokkavartta pitkin ylimielisesti katsomista, on 1) kielletty, inhottava huone, jossa on tapahtunut jotain pahaa, ja 2) luminen, hyinen labyrintti.
- = > Alan Moore (teksti) ja Eddie Campbell (kuvitus) -nimisten humppaveikkojen huureista sarjakuvasarjaa Helvetistä - Melodraama Viiltäjä-Jackin mysteeriosta markkinoidaan juuri melodraaman nimellä.
Kielletty huone voi olla ulkopuoliselle aivan tavallinen, nätisti sisustettu huone, mutta kuten teoksissa Rebekka, Äideistä parhain, Uhrilampaat ja juuri mainittu Intohimoa jalavan varjossa, se voi olla menetetyn kuolleen rakastetun huone, joka jätetään koskemattomaksi, ja milteipä sinetöidään, kuten Hitleriä valottavassa minisarjassa Pahuuden nousu.
Romanttisessa musikaalissa Sound of Music on myös kielletty huone, jonne uusi nuori kotiopettajatar ei saa mennä – kartanonherra kieltää…
Kiellettyä huonetta on käytetty niin Harry Potterin kuin Teräsmiehenkin seikkaluissa, kansansaduissa Skotlannista aina Japaniin asti, eritoten Grimmin veljesten saduissa,
puhumattakaan (tai juuri sieltä nousten) klassikkoelokuvista (vaikkapa Akira Kurosawan teoksista). Suurimmillaan kielletty huone voi olla koko planeetta (Forbidden Planet).
Pienemmillään kielletty huone on laatikko (Pandora) tai omena (Eeva).
Yhtä kaikki – kielletty huone on stop merkki uteliaalle ja itsenäiselle naiselle, joka kissan, ja edellä kulkijan tavoin, tahtoo mennä juuri siitä ovesta joka häneltä on suljettu.
Romantiikkaa!
Tampereen kaupungin Teatteritieto / Teatterihistoria sivuilla kerrotaan:" Spektaakkeli ja melodraama esityslajeina, kaasu- ja sähkövalo teatteritekniikan uusina tulokkaina liittyvät 1800-luvun teatteriin." sekä:
" Melodraama sai alkunsa suurten teatteriteknisten tehokeinojen käytöstä; aiheensa se otti historiasta ja kauhuromantiikka ja eksoottiset aiheet olivat suosittuja. Melodraama sai teatterinjohtajat ja ohjaajat kehittämään mahdollisimman pitkälle valaistuksen, koristelun ja tekniikan keinoja, millä on ollut suuri merkitys teatterihistoriassa. Myös tyylihistoriallisessa suhteessa melodraaman merkitys on ollut suuri: yhdessä lainakirjastojen romaanien kanssa se kannatti äärimmäistä romanttista suuntausta ja tyydytti suuren yleisön elähdyttävien ja järkyttävien elämysten tarvetta."
Ø E. T. A. Hoffmann niminen monitaituri kirjoitti kauhuromantiikkaa sekä sävelsi melodraamoja kuten Dirna, romanttisia oopperoita, sankarioopperoita sekä toimi kirjallisuuskriitikkona, tussitaiteili karikatyyrejä.
Ø Katso vaikka Wikipedian tietosivuilta ja Loki-kirjojen esittelystä netistä sekä lue Haamulinnan perillisiä – teoksesta luku Arto Kivimäki: Paha minussa - E. T. A. Hoffmannin Paholaisen eliksiirit sivulta 97.
Matti Savolainen ja Päivi Mehtonen toimittivat tuon edellä mainitun Haamulinnan perillisiä teoksen 1992.
Vaikka Hoffmann oli juristi, niin nykyään hän on saksalaisen romantiikan tärkeimpiä edustajia. Toisaalta tämä kaksijakoisuus - kellontarkka persoonaton palveleva pikkuruinen konttorirotta sekä kiihkeästi luova ja tunteva, fantasiaan ja kauemmaksikin menevä, myös pimeämmälle puolelle kaukoluotaava boheemi taiteilija – sopi mainiosti kirjailijalle joka työstää ihmisen kaksijakoisuutta..
Yötä ja päivää, unta ja arkea, hyvää ja pahaa, rationaalista ja impulsiivista, sallittua ja kiellettyä…
Kaksoisolentoteema (Doppelgänger) oli sinänsä suosittua romantiikassa.
" Goottilaisen perinteen mukaiset synkät metsät ja vankityrmät kuvittavat tukahdutettua seksuaalisuutta ja animaalisia viettejä Hoffmannillakin. " kirjoittaa Matti Savolainen (Aikakone 1/1990).
Ajattelin Paholaisen eliksiirit (Die Elixiere des Teufels, 1815, suomennettu 1930, 1989) kirjan olevan eräänlainen hullu tiedemies -tulkinta, jossa mennään liian pitkälle pimeään. Aineilla läträily yhdistää skotlantilaista perimätietoa joka välkähtää niin Trainspotting teoksessa kuin varttuneemmassa Jekyll ja Hyde -variaatiossa. Onhan se kaunista jatkoa Lewisin The Monk (1796) teokselle.
Miksipä minua miehen tekemiset kiinnostaisivatkaan?
Olkoot siellä, kuin paroni Frankenstein! Minä en kyllä odota oven takana ranskalaisen sisäkön asussa lemmenleikkiin valmiina, enkä varsinkaan ruuan kanssa!
Joskus me söimme hyvin.
Myrskyinen myöhäisilta olisi omiaan väkevälle maalaukselle jonka edessä seisotaan voimattomina katsellen aaltoja, jotka tekevät rakastuneista naisista lohduttomia, riepaleita leskiä.
Se oli kuin eloon noussut goottilainen näkymä jonka olisi maalannut Caspar David Friedrich, Gustaave Dore, tai J.M.W. Turner. Se vaihtoi kasvojaan.
naiset vaativat ruusuja ja romantiikkaa
Huvittavaa - iltapäivälehtien otsikoissa oikeat, elävät naiset vaativat ruusuja ja romantiikkaa – ja samaan aikaan muualla samoissa lehdissä mässäillään seksistisesti naisen esineellistämisellä, ja varsinkin esineellistämisen arkipäiväistämisellä joka kirjoitetaan joko humoristiseen muotoon tai sitten kyse on "suvaitsevaisuudesta". Lehtien sivuilla nämä naisraukat, salarakkaat, ja hallitsevat missit, tilittävät mormonisaarnaajapoikaystäviään ja yllättäen jatkuvasti väkivaltaisiksi heittäytyvistä puolisoistaan.
Persoonattomilla silikoninkantajilla on jokin tarve olla julkkis vain jonkun pohatan tai ympyrää ajavan löpsyttelijän käsikynkässä.
Ei ihme, etteivät mies ja nainen kohtaa toisiaan tasa-arvoisesti työssä eivätkä makuukammarissa. Eikä keittiön pöydälläkään.
Aihe katkerasta, elämän kolhimasta naisesta kostottarena kiehtoo. Olemme Cape Fearin tunnelmissa, vai Prinssin ja kerjäläispojan? Anastaako paha nainen "hyvän" naisen identiteetinkin, kuten käy teoksessa Nuori valkoinen nainen?
Myös tuoreessa yliluonnollisessa skottisarjassa Haaveiden meri xx, käsitellään kaksoisolennon problematiikkaa: kaksoissisar - jonka henkilöllisyydestä ei aiemmin tiedetty mitään - saapuu täsmälleen saman näköisen sisarensa elämään tuhlaajatyttönä ja tuhmana tyttönä, joka aluksi on äärimmäisen mukava ja pingoittamaton versio äidistä, sitten vaimosta.
Viihdettä, romantiikkaa, Harlekiini-kirjallisuutta, romanssia, gotiikkaa, kauhuromantiikkaa, roskaromaaneja, roskaa, kioskikirjallisuutta, Romantiline komöödiaa,
Kirpputorilla myydään rinta rinnan pokkareina Timo K. Mukan Tabua ja Harlekiini-sarjaa. Ne kaikki kulkevat otsikon KIRJOJA alla. Onko kategorisointi sitten tärkeää? Pohjoisen kirjailijan vimmainen motiivi on kirjoittaa kaivertaen moralla pahan kerroksia auki, viihdyttämättä. Pienoisen matkan päässä ulkona, kirjailija Väinö Kataja katsoo yli kaiken karskina, kansanmiehen patsaana keskellä pitäjää, viheriöivällä nurmella. Hänellä on jalassaan tukkilaisten kengät, Katajan koottuja teoksia lukiessani törmää mieheksi harvinaiseen hauraaseen tapaan kirjoittaa naisen näkökulmasta, ja rakkaudesta ylipäätään. Minua kiinnostaisi kotimainen vanha kauhuelokuva Noidan kirot jossa on siis Katajan käsikirjoitus. Vanhojen Harlekiinien lisäksi on marketeissa tarjolla vastapainettuja eroottista todellisuuspakoa naisilta naisille, ja violetin sävyisissä kansissa kulkee nimi Liekki tai Lust, ja ne lupaavat eksoottisia seikkailuita mm sheikkien kanssa. Vanhanaikaistako? Naisten kokema, kuvittelema, haluama fantasia ei arvostele, onko se vanhanaikaista.
Lehtipisteen nettisivuilla kerrotaan ruotsinkielisestä Harlequin Lust -nimisestä sarjakirjasta:
" Moderni, raikkaan rohkea ja rennon huumoripitoinen Harlequin sarja. Luvassa seksiä, erotiikkaa ja iloista hauskanpitoa. 2 uutta uutuutta joka kuukausi. "
Suomenkielisestä Harlequin Liekki -sarjakirjasta kerrotaan näin:
"Moderneja ja uskaliaan iloittelevia tarinoita. Kirjoja, joissa kuumimmat fantasiasi toteutuvat. Sukella intohimon maailmaan! Kaksi uutta kirjaa joka kuukausi."
Kustannusyhtiö Harlequin kertoo omilla sivuillaan tiukkaa tilastotiedettä
– siis kovaa eskapismin ja hedonismin tarvetta:
" Harlequin tarjoaa kaikille maailman naisille parasta lukunautintoa, josta nauttia ja johon aina palata. Kirjoja myydään 98 maassa 27 kielellä. Vuoden 2003 aikana myytiin maailmanlaajuisesti 148 miljoonaa Harlequin-kirjaa. Yli 4,5 kirjaa / sekunti."
Haastattelussa Kuukauden kirjailija Liz Fielding vastaa, mikä kokee haastavimmaksi työssänsä romantiikkakirjailijana:
"Sen taian tavoittamisen, jonka ansiosta lukija tulee iloiseksi päätöksestään lukea kirjani."
Ylioppilaslehden (25.11.2005) Matti Rämön artikkelissa Rakkautta kioskilta Harlekiinien suomennoksista vastaava Pia Junnila kertoo:
"Paljon seksiä sisältänyt Liekki-sarja nousi hitiksi Yhdysvalloissa, mutta Suomessa se vedetään vuodenvaihteessa markkinoilta huonon menekin takia. Perinteinen ja kiltimpi romantiikka taas myy täällä hyvin." – "Edes 1990-luvun lama ei näkynyt myynnissä saman tien vaan vasta viiveellä. Ankeina aikoina ei näköjään haluta ensimmäiseksi tinkiä fantasiasta". sekä:
"Harlekiinien suurkuluttajia ovat usein äidit, jotka joutuvat jatkuvasti myötäilemään muiden tarpeita. Romanssien lukeminen on tapa rajata itselleen tilaa arjen keskellä."
Samassa lähteessä Regina lehteen kirjoittava Sointu Jokipii kertoo:
"Harlekiineissa haavekuvana on aina vampata rikas mies ja päästä kotiäidiksi ottamaan aurinkoa uima-altaan reunalle. Minun naiseni elävät omaa elämäänsä ja päättävät itse asioistaan". - "Jos jotain pointtia yritän tarinoihin ujuttaa niin sitä, etteivät naiset tarvitse kaikkeen miestä."
Lumooja -lehdessä oli taannoin vuonna 2003 perin kiinnostava artikkeli tältä saralta.
Kauhuromantiikan tutkiminen on visusti jättänyt syrjään lukemattoman kioskiromantiikan pitäen sitä epäkirjallisuutena jopa gotiikan genren sisällä. Aiheesta ollaan jatkuvasti samaa mieltä - kirjoja lukematta. Siksi olikin ihastuttavaa lukea Gavin Baddeleyn Gothic chic -teoksesta, sen surkeasta nimestä huolimatta, onko se chick, chic vai chicken, mutta teoksen aka kuulostaa paremmalta: johdatus pimeän puolen estetiikkaan. Eritoten sivulle 30, jossa esitellään Victoria Holt ja Virginia Andrews, nuo kauhuromantiikan esiäidin Ann Raddcliffen perilliset, joista kumpikaan ei kuulu kioskiromantiikkaan, vaan kauhuromanttisia aineksia enemmän tai vähemmän sisältävät käytöstä kuluneet bestsellerinsä.
Varsin kiinnostava kirja on Kotimaisia naistenviihteen taitajia – 100 vuotta rakkautta (BTJ KIRJASTOPALVELU OY, 1999) joka vaatimattomasti sanoo, ettei ole "tutkimuskirja tai kattava kokonaiskuva, vaan esittelyartikkelien kokoelma, joka avaa näkökulmia ja herättelee kysymyksiä".
"Naistenviihde kanonisoituu verkkaista kiertotietä: lukijat ottavat kirjailijansa hellästi omakseen, oppivat luottamaan tämän laatuun, eivätkä kaipaa ammatillisten esilukijoiden arvottamista." teoksen toimittajat kirjoittavat.
Naistenviihde, romantiikka,
Se todellakin on harmaja, kartoittamaton alue, jonka arvon, siis arvon puuttumisen kaikki tavallaan tietävät, arvottavat ja arvostelevat, mutta eivät lue. Karsinoista rajatuin eli nimenomaan naistenviihde.
Mutta miksi "viihdettä" eikä eskapismia ei saa tutkia, eikä makustella?
Miksi työväenluokan pitäisi sekä lukea että kirjoittaa vain arkirealismia? Miksi rikkaimmilla on varaa kirjoittaa nonsenseä, haihattelua, haihatella itse, opiskella alaa, ja luoda uusia tyylisuuntia, sitten rikkoa niitä?
Naistenviihdettä hakiessani törmään termeihin
"naistenviihteen konventiot", "kepeä naistenviihde";
huvittavaa kyllä, vaikka luulisi naistenviihteen olevan kaukokaipuuta Manolitojen ja eskapismia eksotiikkaan, kaislahameiden ja kookonoksista värkättyjen ultra bra -liivien maihin, paratiisisaariin perunajauhon kaltaisine loppumattomine hiekkarantoineen, ja kirkkaan puhtaine laguuneineen, tai Marrakeshin mirhamin tuoksuisille orjamarkkinoille, puhallukseksi tuokkonen sammuksiin haudanryöstäjien valtaaman pyramidin sisällä,
niin silti termi naistenviihde tarkoittaa arvostelussa "maalaisidylliä ja pikkukaupunkiympyröitä", dekkarissa lisää kyytiä voi antaa " magia ja naistenviihteen ainekset "
"Viime aikoina suhtautuminen on alkanut muuttua, mutta naistenviihde saa ilmeisesti kauimmin odottaa kunnianpalautusta. Muissa maissa romanssilukemistoja tutkitaan: ei säälittävinä päiväunikokoelmina vaan osana naiskulttuuria, joka patriarkaalisessa painostuksessa saa tällaisiakin ilmaisumuotoja. Naistenviihteessä on feministiselle kirjallisuudentutkimukselle laaja ja kiehtova työsarka." kirjoittaa Suvi Ahola (Helsingin Sanomat, 15.10.1989) johdatuksena Kaari Utrion estetiikkaan.
Mikä sitten on viihdettä? Onko viihde kepeää kulttuuria kun vertaamme kulttuuriuutisia viihdeuutisiin? Mikä viihde ja kulttuuri yhdessä ovat?
Onko Rillumarei nykyään (Pirkka-Pekka Petelius, Timo Koivusalo) ainoaa sallittua viihdettä?
Tarvitsemmeko me ON/OFF viihde-elektroniikkaa nauttiaksemme? Tarvitseeko nykyiseen nautintoon lisätä / ladata patterit? Mikä viihde ja vapaa-aika on? Onko viihde risteilyä? Miten viihderavintola eroaa räkälästä? Mikä on viihdyttävää?
Mikä on viihteen ja hömpän ero?
Onko hömppä viihteen sisällä olevaa aivoille lepoa antavaa ajankulua, rentoutumista?
Aloitan Marguerite Steen -nimisen kirjailijan teoksen Kohtaloni on aurinko - toinen osa ( The Sun Is My Undoing, 1941, suomenn. Oy Suomen kirja, 1943), koska luin otsikon väärin. Se alkaa näin:
v " Lady Sax painautui samettipäällysteisen leposohvansa selustaa vasten ja ajatteli, kuinka vaikeaa ja epämukavaa oli saada lapsia. "
Totta.
Ladyllä on kaikkea: iso herraskartano maalla ja talo Lontoossa! Kalliit silkkiverhot! Spinetti! Suihkulähteitä! Huvimaja! Sentimentaalisia hupakoita!
Kaiken tämän barokkisen tavarapaljouden keskellä nainen kaipaa aisti-iloja ja Lontoon huvikautta....
Valitsenko minä lukijana kirjoja kirjailija-kerääjänä kuin marjoja, sieniä tai antiikkiesineitä?
Toinen hauska eli kauhuromanttisella linnunradallamme merkittävä kirja on Sven Hirn: Kaunotar ja hirviöitä - kotimaista kulttuurihistoriaa (Yliopistopaino 2004) joka niin ikään sanoo, ettei ole kokoelma "esseitä", vaan artikkeleita jotka mahdollisesti kiinnostavat lukijaa - voiko paremmin sanoa.
Kuinka upeaa 1800-luvun kulttuurihistoriamme onkaan ilman pönkeitä "suurmiehiä" ja heidän hyssyteltyä t paisuteltua historiaansa! Samaa voi sanoa Anna Kortelaisen Päivä naisten paratiisissa -teoksesta joka valottaa shoppailun kulttuurihistoriaa ja tavaratalon aistillista historiaa tilbehöörin siis hankittavan aineiston ja tavaran valaistuna näyttämönä – nainen ei ollut enää kahlehdittu puuhellaan.
Graafisesti Kaunotar ja hirviöitä -kirja on mukavan neliö, ja kauniin seepia sävyinen vanhoine kuvituksineen.
Hirn esittää ajallaan ennenkuulumattomia näytöksiä esimerkiksi suureellisine jäärakennelmineen, – palatseineen, ja -veistoksineen, jotka eivät kuitenkaan ikuisuuksien ajan olleet säänkestäviä. Mutta kovin yritteliäitä ihmiset olivat. Keksijä Winster ei jää mieliimme pelkkänä nimenä titteleineen, vaan saamme tietää, että hän asui pahamaineisella alueella, ja että hänen vaimonsa " säädytön ja himokas elintapa "oli tunnettua pitäjässä. Että nämä ihmiset ovat olleet ihmisiä, vikoineen, puutteineen, juoneet viinaa, räyhänneet, vietelleet, kaivanneet... Miten he ovat selviytyneet puberteetista, kieltoajasta, viikingeistä..
osalta on minulle uppo-oudon Max Langenschwarz nimisen henkilön kirjoittaman kirjan
" Soldaten-Tod, Gemälde aus dem Anfang enseres Jahrhunderts " esittely koska teoksessa esitellään Suomea, ja elementit ovat silkkaa gotiikkaa: tietäjäukko Käck parantaa " hämärien, salaisten voimien avulla ", sankarittaren nimi on Walpurg, ja hänen sodassa haavoittunut mielitiettynsä harhailee Kuopioon, Ruotsin ja Venäjän sota puhkeaa, rakastavaiset eivät niin helposti saakaan toisiaan kun tietäjäukko haluaa Walpurgin, sankari estää neidonryöstön, ukko pakenee metsään, sankari joutuu ankaraan taisteluun, kaatuu, ja goottilaisemmassa kohdassa morsiuspukuinen Walpurg harhailee " tukka hapsottaen ja silmissä mielipuolen katse. Hän heittäytyy Jacowin paarien päälle suudellen ruumista ja katoaa lopulta metsään vuoroin nauraen, vuoroin itkien. " Myöhemmin, hautajaisissa " haudan pohjalla lepää valkopukuinen Walpurg yhtä elottomana kuin Jacow. " Wirn kirjoittaa sivulla 59. jatkan kertomalla kuinka ajalle ominaisia romanttisia aineksia " joita tapaa sekä mestariteoksissa että tavallisissa lukuromaaneissa " punoutuu juoneen.
>= vrt. animaatioelokuva Tim Burton: Corpse Bride, jonka voisi suomentaa "kalmomorsian",
sekä pohjoisen alakuloiset kauhutarinat ennen häitään hylätyistä morsiamistaan, jotka onnettomina, lohduttomina kävelevät lampeen - toisinaan heidän mädänneen hääkimpun voi nähdä nousevan pintaan....
Tätä tarinaa käytettiin eräässä jaksossa oikein mielenkiintoisessa lapsille tarkoitetussa kauhusarjassa, jossa katsoja sai päätellä, kuinka yliluonnollisia tapahtumat olivat..
Hirn on huomannut kuinka Langenschwarz on asetellut romaaniinsa tyypillisiä "suomalaisia" aineksia: " outoja yliluonnollisia ilmiöitä", ja " tietäjämme ovat olleet noitien maineessa 1600-luvulta alkaen. " kuten Hirn kirjoittaa sivulla 63.
=> tähän voisi lisätä Valkoinen peura, Noita palaa elämään ja Noidan kirot elokuvat, sekä tietysti Suomea harppeineen ja heilureineen mittaamaan tulleet ulkolaiset jotka ihan kirjoiksi asti ovat pohjoisia kotokunniamme maalanneet niin 1500- kuin 1700-luvulla, kun niidenkin perästä.
- Kirjoittihan jo Tacitus teoksessaan Germania, (luultavasti vuonna 98 jälkeen ajanlaskumme alun kirjoitettu, suomennos ainakin vuodelta 1988) meistä fenni –nimisestä kansasta – olimme me sitten suomalaisia, saamelaisia tai saamelaisten esi-isiä kuten nykyinen arvio kertoo;
- sitten Johannes Schefferus: Lapponia eli Lapin maan ja kansan uusi ja todenmukainen kuvaus, jossa esitetään paljon tähän asti tuntemattomia tietoja lappalaisten alkuperästä, taikauskosta ja -menoista, ravinnosta, elintavoista ja askareista, samoin eläimistä ja eri metalleista, joita on heidän maassaan, huolellisesti kuvitettuna valaisevilla piirroksilla. Latinan kielestä suomentanut Tuomas Itkonen. Karisto. Hämeenlinna 1979. (1. painos ilmestynyt vuonna 1674.)
- Jean-François Regnard: Retki Lappiin. (Voyage de Laponie, 1731, suomennettu ainakin 1982) Regnardin elämä kuulostaa kuin Anqelikan seikkailulta: tämän ranskalaisen miespolon merirosvot myyvät peräti orjaksi Algeriaan! Kuten Merja Torvisen väitöstyöhönsä (Ranskalaisten kuva Pohjois-Suomesta 1600-1800-luvulla. Kielelliset keinot toiseuden kuvauksessa.) liittyvillä kotisivuillaan kerrotaan.
Minä pitelen Regnardin kellastunutta kirjaa kädessäni, ruskeaan kanteen painettu graafinen, huokoinen rantakuva pohjoisesta
- Eric Dahlbergh: Suecia antiqua et hodierna (1716) tuntuu sormille miltei kaiverrukselta, ja alku- ja loppusivujen 1600-luvun Lapin, ja koko Suomen kartta tuntuu vähintäänkin eksoottiselta, kuin välähdykseltä rinnakkaistodellisuudesta…
Ø Pierre-Louis Moreau de Maupertuis: La figure de la Terre = Maapallon muoto. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila . Tornionlaakson vuosikirja 1977. - Maupertuis'n päiväkirjasta. Luonnontieteellisiä ja siveellisiä kertomuksia 1738. Suomentanut Pirjo Neuvonen. Tornionlaakson vuosikirja 1984.
Ø Réginald Outhier: Matka Pohjan perille 1736-1737. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki 1975.
Ø Yhteistä näille antropologeille on eksoottinen, villi kuva puhtaasta ja " luonnollisesta " Suomesta, ja sen rehdistä kansalaisista, joista osa oli peikonnäköisiä metsäläisiä, jotka osasivat taikoa ja hiihtää, parantaa ja laulaa - aivan kuin nykyaikana perussuomalainen maailmakansalainen on ihmeissään keskellä Siperiaa tai Tahitia nähdessään alkuperäiskansalaisen pärjäävän omillaan.
Ø Tosin muistan kyllä noin 1950-luvulla painetun mainosjulisteen joka hehkutti kotimaisten juhannusjuhlien kiinnostavimpana numerona olevan "aidon neekerin".
Ø Toisenlaista tulkintaa: Yrjö Hirn: Suomi ja Lappi. Muuan vanha väärinkäsitys ulkolaisessa matkakirjallisuudessa. Kirjassa: Matkamiehiä ja tietäjiä. Suom. Maijaliisa Auterinen. Helsinki 1939.
sekä upea:
Ø Jorma Lehtola: Lailasta Lailaan. Tarinoita elokuvien sitkeistä lappalaisista. Kustannus-Puntsi 2000.
Wirn muistuttaa kuinka Langenschwarz on ollut kiinnostunut suomalaisesta runonlaulannan laajasta perinteestä jo vuonna 1832 - ennen kuin Lönnrot matkasi Kalevalaa keräämään.
Suomalainen traviata -luvussa esitellään sangen kiinnostava seikkailijatar rouva Neumann, joka on muistellut vauhdikasta menneisyyttään uhkapeleineen, pietarilaisine hoveineen, salonkeineen, operetteineen, shamppanjaillallisineen, skandaaleineen, ja rakastuneena nainen on seurannut kohtaloaan niinkin salaperäiseen matkanpäähän kuin Persiaan, jossa tympääntyi haaremiin [en suinkaan ihmettele silmänräpäyksen vertaakaan], kuin vähemmän eksoottisiin miljöihin kuten Mikkeliin. Persiassa nainen on toiminut agenttina, hän on onnistunut pakenemaan ja pysymään hengissä, ja hän toimi Pariisissa viehättäen haltioitunutta nuorta älymystöä salongissaan, kunnes eräs omaisuutensa menettänyt asiakas ampui sänkykamarissa kuulan kalloonsa.
Mutta ottaako leidin tarinan todesta kokonaan? Kun ihmistä pyydetään kertomaan elämästään hän suoltaakin pienoisromaanin?
Hirn kertoo sivulla 79 sen tuntuvan " lähinnä romanttiselta viihteeltä piikojen viihdyttämiseksi."
= > ja muistelen Quills - syntiset säkeet elokuvaa joka kertoo markiisi de Saden vankiajasta, ja jossa piiat ja rengit lukevat yhdessä de Saden teoksia ---kseen.
Kuollut nainen jalustalla - ei taas!
1990-luvun Melrose Placessä esiteltiin lääkäri joka palvoi koomassa olevia naispotilaitaan.
Peter von Bagh lainaa Poen sanoja Rikoksen hehkussaan:
" kauniin nuoren tytön - jonka kauneus on intensiivistä ja tuskaisaa - kuolema on kaikkein täydellisin aihe."
von Baghin konteksti oli Lynchin Twin Peaks. Me kaikki muistamme tuon sinistä hohkaavaan kuolleen tytön sellofaanissa.
Kuvia herää myös saatananpalveluista, joissa alttarille on lätkäisty hoikan naisen ruumis, uhriksi.
Mutta kuinka kaunis toisinto Basic Instinct / Vaiston varassa oli H. C. Andersenin taas kerran seksistisestä, ahdasmielisen uskonnollisen propagandan heikentämästä, siis sadistisesta sadusta - tällä kertaa Pienestä merenneidosta: mykkä merenneito-raukka lähenee makuhuoneessa rakastamansa prinssin nukkuvaa kroppaa veitsi kädessään.
x ajatteli täydellistä murhaa. Sen vain kirjoittaisi, ja sen joku toteuttaisi. Oikeus toteutuisi.
Miten se Fassbinderi sanoikaan, ettei tee pommeja, vaan elokuvia….
Muistin jotain, kun nukkuu kirves sängyn alla, tullee syntymättömästä lapsesta poika.
Vai oliko se niin, että kun nukkuu kirves sängyn alla, saa nukkua rauhassa?
Mutta kun Sharon Stone nukkui Basic Instinct -eroottisessa trillerissä jääpiikki sängyn alla, niin mitä se merkitsi? Että Michael Douglas saisi pitää tuppivyönsä paremmin kiinni? Eikö hän oppinutkaan Fatal Attraction eroottisesta trilleristä ja Glenn Closen kanisopasta? Puhumattakaan Demi Mooren kehittämästä verkosta joka kiristyy työpaikkakiusaamisen ja seksuaalisen häirinnän - lyhyesti sanottuna vallan - ympärille.
Sen sijaan laitan videonauhuriin kuluneen kasetin jossa on elokuva Jamaica Inn, perustuen Daphne Du Maurierin samannimiseen goottilaiseen romaaniin vuodelta 1936: olemme keskellä ei mitään, tyrskyävän meren ja salakuljettajien armoilla, upeissa, karuissa ja pelottavissa Cornwallin maisemissa, jossa Justine -maisen orvon sankarittaremme tie käy ojasta allikkoon, mutta ainakaan hänen elämänsä ei ole tylsää. Päähenkilöä näyttelee Jane Seymor
=> ennusti James Bondille James Bondin valheellisesta tarokkipakasta jossa oli vain rakastavaiset -kortti, tuttu myös jostain Tohtori tuli kaupunkiin sarjasta.
ja hänen sadistista huoltajaansa näyttelee Prisoner psykotrilleri tv-sarjasta tuttu piinattu päähenkilö. Eräs goottilainen paha, mutta kiinnostava mies oli kulkurimainen roisto jota näyttelee Trevor Eve
= > hän oli mm. Jonathan Harker Draculassa, jossa Frank Langella oli 1970-luvun pehmo-n ja pitsifiltterin läpi nähty utuinen Dracula, myöhemmin valkokankaalla David Copperfieldin kiusaaja - sen romaanihahmon, ei samannimisen taikurin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.