Koirat eivät käytä housuja ja The Dead don´t Die ennakkonäytöksissä 30.07.2019: Finnkino popup-kiertue saapui Turkusseen, ravintola Tårgetin katetulle sisäpihalle 30.07., mukanaan kaksi täysin tuoretta leffaa, joita ei vielä oltu nähty valkokankaalla muualla Suomessa. Ai saatana, kuinka kliffa kotimainen giallo oli Koirat eivät käytä housuja kuvauksellisesti. Se on vuoden 2019 tärkeimpiä elokuvia. Täsdsä kun olen nöhnyt leffan tiuhaan: Nyt kolmannen kerran nähtynä viitteitä Poeen, joka toistuvasti palvoo menetettyä rakastaan, sekä symboliseen Orfeuksen matkalle Manalaan, mutta kuka pelastaa kenet, jos pelastaa?
Onko Pekan esittämä, jakama päähenkilö huono isä, koska ei muista, että tyttärensä on vegaani? Vai onko hän hulluna rakkaudesta tai kipeänä surusta, tai sekä että, yhtä aikaa, ettei paljon ulkopuolista dataa kuuppaan mahdu? Elokuvan musiikki on hienoa. Sanaton biisi sopii tiettyyn tunnelmaan, sanoja ei tarvita. Mutta toisaalta The she kissed me -teini-ihqun linssien tai kuulokkeiden lävitse. Erityisen outoa ja hupaisaa on musa, minkä Satu on valinnut kutumusiikiksi... Jos sen yhdistää elokuviin The Doors ja Manchester by the Sea. 
Erityisen koskettavaa oli Juhan ammatti, sydänkirurgi. Miten hän korjaa oman sydämensä. Tekijät olivat mukana sydänleikkauksissa, ja ymmärsivät kuoleman läheisyyden, oikeasti, joka kymmenes kuolee. Mitä kaikkea näyttelijä uhraakaan työnsä, elokuvansa, roolinsa eteen? Hampaanvetokohtaus. Uhraus. Minulle ei tehnyt pahaa mikään sadistinen kohtaus, kynttilänvaha on tuttua jo 80-luvulta, se on miltei retroa. Kynnenvetäminen - ihminen tekee joskus niin. Jos kynsi on lähdössä irti. Olen käynyt sideshow:ssa ja friikishowssa, jossa nykyajan fakiirit - tekevät kaikenlaista. Kipu ja nautinto. Miten tehä SM-aiheesta (tällä vuosituhannella käyttävät BDSM-lyhennettä mitä minä en koskaan) kinkystä, tragediasta, miehen surusta elokuva jossa ei mässäillä panemisella? Ainaki #koirateivätkäytähousuja on onnistunut, seksipositiivinen ja pitkäikäinen leffa, jonka oon nähny. Usein
Se on niin huikea fetisistinen, humoristinen, sadistinen, seksipositiivinen ja riipaiseva giallon estetiikalla etenevä sm-filmi, niin pitäähän se nähdä kolmannenkin kerran... Ja neljännen. Minulle sm, kinky ja fetisismi on ollut omiaan useammalla vuosikymmenellä. Vimeksi 50 shades to grey teki sm:lle sitä mitä hitleri Puolalle. 90-lvun lopulla tissiviulisti häpäisi pyhän PVC:n. Kaikki saavat SEN löytää, mutta sitä ei saa pistää myyntiartikkeliksi tahi muuks tirkistelyks. No sitten 6.8. uudelleen näin samat leffat, tällä kertaa Helssingissä, Teurastamolla, jossa oli liikaa kärpäsiä. Ah, #koirateivätkäytähousuja toisenkin kerran nähtynä fetisistisenä viiltona omiin perversioihin, sekä giallon estetiikkaa hyödyntävänä SM-sessiona, jossa on myös Vertigon miehen haikeutta. Stalkeriakin.
Vaikka viitteitä on paljon, ja rihmastoja, symbojea, silti kokonaistulos, ykstyiskohdat ja koko imu vie mukanaansa raikkaana, uutena, vapautuneena, puhdistavana, innostuneena. Oli mukavaa nähdä tämä ja Jarmuschin #thedeaddontdie etukäteen, ennen Suomen ensi-iltoja Suomen Turuus, Tårgetissa. Lisää tällaisia pieniä festareia, kiitos! Nyt hereillä, ponssaajat! 
No sitten Rakkautta ja anarkiaa pärähti käyntiin osaltani Koirat eivät käytä housuja -leffalla. Ja päivä oli 19.09. Rakkautta ja anarkiaa, todellakin. Loput sessiot. Koirat eivät käytä housuja on elokuva, jonka pariin sujahdin kolmannen kerran. Siinä on pääaiheena mies ja surutyö. Olemme hyvin ääripäissä, mitä onkaan pinnan alla... Kuvallisesti se on hyvin gialloa, siis upea, alkutekstin fontit muistuttavat Xan Cassavetesin ihanaa, toisenlaista vampyyrileffaa Kiss of the Damned, jossa soi myös suuri suru, luopuminen ja melankolia. Minulle sm ja fetisismi on iskenyt useamman vuosikymmen ajan, ja mukavaa kuinka seksipositiivinen tämä elokuva on. Kauttaaltaan. Pinnan alla. Jii-Pee Valkeapää aloittaa puheen punaisten lyhtyjen loisteessa... Kyseessä on Kysymyksiä ja Vastauksia. Bio Rexissä. Mutta se on oma tarinansa. (Tässä yhteisteksti kaikista katsomiskerroista) Valkokankaalla nöin tämän leffan:
Jim Jarmuschin tuorein zombie-elokuva, leppoisa The Dead Don´t Die kuvasi trumpin mädänneisyyttä, valeuutisia, tieteenkieltämistä - toinen jalka kepeästi Samuel Fullerin haudalla. Rytmi yhtä verkkaisa kun samanniminen piisi. Kunnioitettiin tiuhaan George Romeron jälkiteollista silmää kauheuksille, ja kritisoitiin kapitalismin kulutushysteriaa, joka vain lamauttaa, zombieuttaa ihmiset "kuluttajat" just ylikulutuspäivän jälkeen. Muttei pelkästään trumpin make amerika white again, vaan myös globaalimmin: Kreikka, Brasilia, Turkki, Unkari. Globaali itsekkyys.
Tämänkin näin valkokankaalta ennakkoon Turussa baarissa Tårget jossa oli Aakkoset pop up cinema. Heinäkuun helteissä.
Oli mukavaa nähdä tämäkin etukäteen. Lisää tällaisia pieniä festareita! Sekä The Dead Don't Die ja Once upon a time... in hollywood -leffoissa uusista näyttelijöistä kiinnitti huomiota tämä Austin Butler, jolla on sopivan ironinen presenssi, oli sitten hevosen selässä, tai George Romeron tyyppisessä amerikanraudassa. Selina Gomez oli toinen kiinnostava nuori näyttelijä Dead don't die -leffassa.
Tässäkin, kuten Kaurismäen leffassa Toivon tuolla puolen, on tärkeintä sanoman välitys taiteen tekijöiltä taiteen katsojille, että millaista nykymeno on, ja mikä on meidän arvomaailmassa. Mitä voimme tehdä ja mitä jättää tekemättä.
Myös ulkoilmassa Kino Engelissä ja elokuvateatteri Orionissa.
30.07. The dead don´t die @ Tårget, Turku
06.08. The dead don´t die @ Teurastamo
18.08. The dead don´t die, Kesäkino eli Kino Engel
näin uusimman Star Wars elokuvan joka oli 108. valkokankaalta näkemäni elokuva tänä vuonna 2019. Adam Driveriä olen nähnyt myös: Blackkklansman Man who killed Don Quijote(2x), Dead don't die (3x) ja Marriage Story tänä vuonna.
#thedeaddontdie leffan näin etukäteen kiitos ja Tårget
