Jag tror, jag tror på sommaren! Midsommar - loputun yö elokuva tuli vihdoin suoraan suoneen. Suomeen. Sommartiden hej hej, sommartiden! Ei ihme, että Sveamman maalla uskotaan kesään...
Midsommar - loputun yö leffa oli erityisen huikeata nähdä juuri ensi-illassa 3.7. - aikavyöhykkeiden vuoksi oltiin Impivaarassa etuasemassa. Kröhöm. Elokuvan trailerin näkeminen valkokankaalta kevään sarastaessa pimeään
Night Visions festareiden elokuvasaliin oli järityttävää, ja outoa. Siltä istumalta kiinnostuin. Miten odotukset lunastetaan? Miten kulttiin hurahdetaan? Midsommar on suhteellisen ehtymätön myyttien ja alitajunnan orgaaninen, synkkä sykkyrä, jossa sopivasti Wickermania, Roy Anderssonia, häijyyttä & huumoria. Tekijä Aster pitääkin sitä komediana, sekä myös romanttisena komediana, tarinana, jossapäähenkilöllä, lukiotytöllä on aivan hirvee lukiopoika, vaikka parempiakin olisi tarjolla. Elokuva on yhtä aikaa tuttu ja outo, kuin häipyvät uni, tai kun astut lapsuuden ullakolla, ja muistat jotain hämärää, sirpaleita. Se voi olla palapeli, myyttien ja satujen rähjäinen, unohtunut kokoelma.
Minua on kiehtonut ruåtsalaisten fallinen juhannussalon palvonta - asuinhan rajan tuntumassa, Lapissa. Se on ilmiselvä hedelmällisyysrituaali, symboli. Tuntuu, että kaikki -
Allsång på Skansenista alkaen kaikki on Ruåtsisssa paremmin, aurinko paistaa aina. Hm...
Vietin juhannusta, pakanallista keskikesän juhlaa Lapissa, luonnollisesti. Elokuvan alussa sohvan yllä on suuri juliste
John Bauerin maalauksesta, hänen keijunsa ja peikkonsa ovat kaunista taidetta. Niissä on aina rauhallinen hetki yliluonnollisen kanssa. Monenkirjavat lajit pystyvät elämään sovussa keskenään. Silti niissä on salaperäisyyttä, magiaa. Lopputeksteissä luki myös
F Kupka, jonka näyttelyssä kävin pari kertaa Ateneumissa keväällä, sen seksismiä tosin kritisoiden.
Kuinka mukavaa, että Midsommar on feministinen elokuva, jossa käsitellään myös toks mask eli myrkyllistä miehen mallia.
Mietteet menivät ja risteilivät
Wicker Maniin,
Uhrijuhlaan. Ihan vain käytännön syistä. Voiko pastissia käyttää, parodiaa, haastaa, laulaa suohon, huohottaa suohon.
Nykyaikana neitsyet eivät voi noin vain kadota, ainakaan valkoisista etuoikeutetuista maista, vaan kaikista meistä jää jälkiä, verkkoon. Onko mahdollista kadota. Varsinkin kun on kyseessä opiskeluporukka joka vetää väikkäriä - englanniksi väitöskirja kuulostaa ulosteelta.
Pääosissa on nainen ja mies,
Dani (
Florence Pugh) ja
Christian (
Jack Reynor), ja he ovat eron partaalla, eron, josta Christianin kaveriporukka on mielissään. Paitsi yhtä ruotsalaislähtöistä, empaattista, sympaattista miestä nimeltä Pelle lukuunottamatta. Hän uskaltaa ottaa osaan naisen suruun. Pelle edustaa miestä, jolla on tunteet. ( Pelle eli
Vilhelm Blomgren on kovassa vedossa myös Göstan mainoksissa, kiltti mies, hyvä mies. )
Josh (
William Jackson Harper) on miesporukasta Sveitsi, hän keskittyy opiskeluun ja väikkäriinsä, eikä niin hirveästi ota kantaa, onks okei, että tyttö on paikalla.
Porukan rasittavin poika
Mark vintage-kasvoinen pisama-pahis (
Will Poulter) haluaa pääosamiehen Christianin pysyvän sinkkuna, niin on aina helpompaa. Hän ei halua naisen yokoonottavan hyvää jengiään, joka opiskelee ja varsinkin bailaa ja tsiikaa misui. Inhoan kun sarjoissa tehdään helppoa vitsiä upeasta taiteilijasta Yoko Ono. Ikään kuin kaikki erot olisivat pahasta. Ja muutokset. Ja kaikki olisi naisen syy. Kaiken takana on...
Pääseekö elokuva läpi Bechdelin testistä?
Mitä elokuvassa on, mitä tapahtuu. Paljon annetaan vinkkejä unilääkkeistä sieniin ja post-traumaattisiin kuvioihin.
Kun
Hereditary on hyvin synkkä, siis musta, niin Midsommar on valoisa. Argentokin on käyttänyt valoa kauhun lähteenä. Mutta tässä mennään todella syvälle.
Pohjoisessa aurinko laskee vasta elokuussa. On rullaverhot ja venetsialaiset kaihtimet, ja niiden päälle teipattavat mustat jätesäkit ja satiiniset unimaskit, joissa lukee Bitch is sleeping. Minulla siis, ei elokuvassa.
Koomista on kun amerikkalaiset tulevat citystä luontoon ja pelkäävät punkkeja - valkoiset tennissukat korkealle ja tiiviisti lahkeen yli vedettyinä.
Amerikkalaisille helposti huijattaville turisteille, miehille, ei naureta kuten
Hostelissa, jossa miehet kun kuolaavat mielikuvissaan upeiden eurooppalaisten tytsyjen perään ( ruotsalainen arjalainen (sic) blondi nainen oi maitohipiäinen, ja seksuaalisesti niin vapaamielinen ja karvansa ajeleva, mitä katolilaiset ei tee)
Tällainen naistyyppi on
Kevät koittaa hitlerille -elokuvan sihteerikkö,
Inga Byxor -niminen tanssija musikaalissa
Cabaret,
Simpsoneissa alaston vaaleaverikkö nainen toimii liikenteenjohtajana Simpsonien matkustaessa Ruottiin.
Muistan kun
Geena Davis kertoi aikoinaan matkustaneensa Pohjoismaihin, jotta löytäisi itsensä mittaisen miehen - myös fyysisesti.
Vaaleiden korskeiden viikinkimiesten kauneutta on ollut
True Blood ja
Viikingit -sarjoissa. Mutta miehet kuolaavat tai katsovat paikallisia naisia, kuinka upeita ne ovatkaan. Joku alkaa kertoa, että siksi, kun viikingit raahasivat Skandinaviaan aina kauneimmat yksilöt. Joskus heitä pitää uskoa, kun väikkäriä tekevät, ettei jutut ole ihan tuulesta temmattuja.
Antropologiaa myös arvostellaan, pitääkö mennä tuhoamaan alkuperäisiä kulttuureja ja uskontoja. Sekaantua. Onko antropologi objektiivinen. Mikä on enää tiedettä.
Elokuva ei mässäile seksillä, mikä on hyvä. Vuoden virkistävin ja häiritsevin seksikohtaus nähdään ja tunnetaan ihan iholla,ja kuunnellaan korvat kuumina. On eri-ikäistä seksuaalista aikuista, eikä vain hollywoodin bimboja tai skandikeijuja.
Olen täysin kyllästynyt naisen esineelistämiseen kauhussa, ihan
Edgar Allan Poesta lähtien on passiivinen, palvottu nainen maallut alttarilla ihan vampyyrielokuviin ja
Rosemaryn painajaiseen saakka. Tässä elokuvassa ei ole muovityrkkyjä, ei silikoneja eikä kollageenejä - ainoa poikkeava on trailerissakin nähty outo kalpea, vammainen hahmo.
Nainen on aito, hänellä on aidot kulmakarvat, mukavat vaellusvaatteet, hänen tuskaansa samaistuu hyvin, täysin, mutta hänellä on kamala poikaystävä. Joka on yhdessä kohtauksessa alasti, ettei tarvi miettiä, onko aito
ginger. Tämäkin toi mieleen elokuvan
Mandyn, jossa on myös kauhuelokuvalle harvinainen alaston mies.
Muutenkin Mandy on verrokkina uutena kauhuelokuvana, jonka katsoja, tämä katsoja, kokee kokonaisvaltaisesti, psykedeelisesti. Se voi olla kulttielokuva. Viitteitä on
Ingmar Bergmaniin, joka shokeerasi näyttämällä peniksen reliefin sekunnin verran, oliko se nyt elokuvassa
Persona. Muistuu mieleen myös "ruotsalaiset elokuvat" eli jostain syystä Kansankoti on tuhma, tuhma maa. Taide-elokuva käy ilmeisesti aina edellä aikaansa, tosin hirveän seksistinen se on ollut.
Saa nähdä miten käy ensiviikolla
elokuvateatteri Orionissa, jossa on kaksoisnäytös, jossa esitetään niin ikään tämä Midsommar, ja ehtoon päätteeksi
Yöllä on 1000 silmää. Huh huh. Midsommar on varmaan monella tapaa sen vastapuoli, vastapooli, kun se on feministinen, häiriintynyt, ja lumoava.
Se on myös äänellisesti ja musiikillisesti häiriintynyt. Taidanpa ostaa tämän soundtracklevyn. Mandyn OST minulla on, upeana vinyylinä, jossa elokuvan taide jatkuu juurakkomaisista bläkkis-kirjaimista lähtien.
Myös
Evil Dead tuli mieleen, varsinkin kamera-ajosta kun saavutaan Hälsinglandiin nurinkurisesti tai ainakin heikun keikun. Myös
Witch on mielessä, siinä oli myös tuttu pohjoinen valo.
Riimukirjoitus tulee tutuksi, olemmeko oikeasti siirtyneet entisajan kultaloistoiseen Egyptiin, jossa palvotaan kissoja ja tehdään hieroglyfejä. Onko siinä jotain pahaa.
Riimut ja kuvat myös ennakoivat tapahtumia.
Ainoa negatiivinen huomio oli, että keskikesänjuhlan naisten juhlamekkojen liiveissä ja päähineissä oli liikaa slaavilaisvaikutteita. Oliko se tarkoituksellista kulttuurivaihtoa, kun leffa kuvattiin itä-blokin maassa? Eikö Ruotsissa oteta likaisia kenkiä pois kun tullaan tupaan. Ehkä se on liian suomalaista.
Oliko leffan ensi-ilta typeränä pnä, siis juhannuksen jälkeen. Vaiko just sopiva.
Mieleen tuli hieno doku
Scott Walkerista, joka tuli Ruotsiin innoissaan, että kaikki siellä puhuisivat
Bergmanista. Vaan ei, kun ne puhui vain amerikkalaisista elokuvista. Plääh.
Koko elokuva, elämys tuntuu kudotun vanhoista saduista, myyteistä ja painajaisistani, muistoistani kun kävelen varovasti lapsuuden ullakolla, etten putoa hauraan katon lävitse. Myyräkuumetta peläten.
Ja ehkä lintuinfluenssaa.
Likaisella ullakolla, pohjoisessa.
Läpi elokuvan on myös kuvallisia viitteitä, riimuja ja graafisia kuvia. Yleisöä nauratti kankaaseen kirjoiltu graafinen
rakkaustarina. Niin minuakin.
Kuinka pimpankarva on tabu, ja kapitalistinen markkinakoneisto yrittää sheimata ja sheivata naisen pöheikköä, eritoten pikiniaikaan saavuttaessa.
Vihjeitä ja huijauksia. Katsoja pidetään hereillä. Myös häijysti sopiva lopputekstien laulu kruunaa kaiken kuin luonnonkukista tehty seppele. Jossa voi olla punkki tai vireä hämähäkki.
Viittauksia on myös
Teksasin moottorisahamurhaajaan ja
Syvään jokeen.
Seksuaalinen houkuttelu on myös tehty hyvin, aidosti, feministisesti. Siinä ei ole mainoskuvan valheellisuutta, vaan aitoa iloa. Katsoja on miltei kuin tosi tv:n äärellä, jossa houkutusten saarella petetään kumppania, mahdollisesti.
Fallisen juhannussalon ympärillä tanssiminen on riehakasta ja iloista kilvoittelua, mutta myös kilpailua. Yllätys on suuri kun siinä kilpaillaan Toukoneidin tittelistä. Se saa ajatukset
Wickermaniin, ja toukokuuhun kun Toukokuun Kuningatarta juhlitaan Brittein saarilla toukosalon ympärillä toukokuussa.
Ilahduttavaa huomata
nordic noirin naisia elokuvassa - tosin vain sivunäyttelijöinä.
Midsommar on elokuva erosta, pettämisestä ja toks mask eli myrkyllisistä miehenmalleista. Surua ei saa tuntea, menetystä ei saa itkeä, parisuhe ei saa olla vaikea, tai se ahistaa kaveriporukkaa.
Naisen esineellistämistä ja naisvihaa on jo näytetty tarpeeksi. Oikeassa elämässä, kauhussa ja nordic noirissa. Kuten filmissä Mandy, niin on tässäkin katseen kohteena alaston mies. Ruotsalaisten naisten seksuaalinen vapaamielisyys -myytillä leikitään. Se houkuttelee.
Mutta mikä on
Hälsingland?
Wikin mukaan: " Suomen pääkaupunki Helsinki on saanut nimensä Hälsinglandin maakunnasta muuttaneiden keskiaikaisten uudisasukkaiden mukaan. " (Haapala, Vesa; Hellström, Inkeri & Kantola, Janna & Kaseva, Tuomas & Korhonen, Riitta & Kärki, Heidi & Maijala, Minna & Mustonen, Harri & Puolitaival, Heleena & Saarikivi, Janne & Salo, Merja & Torkki, Juhana: Särmä: Suomen kieli ja kirjallisuus, s. 279)
Myös Tukholmassa on kaupunginosa Hell. Olen käynyt siellä tiuhaan...
Seuraavaksi sitten keskitalvenjuhla eli pakanallinen joulu.
Elokuvaa koristavat kauniit kesäiset piirrokset, tässä IMDb:n siistimmät kuvat. Sääli, että olemme tottuneet näkemään wanhaa taidetta seinillä ja katossa vain hihhulien kuvina, uskonnollista propagandana, eikä mitään Decameronen tyyppistä ole säilytetty:
Visuaalisempia ja graafisempia havaintoja:
Elokuvan kuvat IMDb ja Midsommarin pressit, muuta kuvia omiani tai vapaastikäytettäviä julkisia.
Leffan taide muistutti Tukholman keskiaikamuseon kuvia, jossa mairea Kuolema hoputtaa porukkaa oravanpyörässä, elonkehrässä 1.
True crimen kuvitusta ylla olevassa kahdessa kuvassa, pelotukseksi rahvaalle. Myös Tukholman keskiaikaisesta museosta.
Ja Wikipediasta Täbyn kuulu muraali joka innoitti Ingmar Bergmanin 7. sinetin shakkiin.
Mutta mistä tuli elokuvan taiteen ruiskukan sini?
Welcome to sweet sweet eden called Sweden 🇸🇪 Ruåtsissa aina paistaa aurinko,
ja kaikki on muutenkin paremmin. Paikallinen Moulin Rouge eli Röda Kvarn biiu elikkä lekendaarinen elokuvateatteri - minkämuotoinen
fallinen juhannussalko, hedelmällisyyssymboli syksyllä Ruåtsissa
Ari on astialla:
Sosialistisessa mediassani:
Juutuupissa ja Twitterissä:
Häijy ja kaunis ääniraita, musiikkimaailma, kuiskaukset, pelotukset ja loitsut ja magia:
tottakai tein myös graafista taidetta:
Ensimmäisellä kerralla jäi häitritsemään, mitä pöydällä pinossa olevan yhden oppikirjan kannessa luki, natsien kieli ja -- Futhark (The Secret Nazi Language of the Uthark ), eli riimut, ja tuo viikinkien aakkosjärjestelemä f-u-þ-a-r-k. Wikissä riimuista sanotaan riimuja käytetyn: "Taalainmaan syrjäseuduilla harvakseltaan jopa vielä 1800-luvun alussa".
