Black Mirror oli erittäin hieno, ilkeä, kuumottava ja koukuttava sarja

Eka jakso huikein. Neljäs kausi oli potenssiin jotain. Mukavan Frankenstein-maista. Kotoisinkin Mary Shelleyn maasta. Skifiä, science fictionia lähitulevaisuudesta, jossa koneet ovat ottaneet vallan. Tai ihmiset käyttävät teknologiaa, internetiä, hakkerointia, 3D-tulostusta, robotiikkaa, virusten levittämistä ties mihin. Hyvin riittää tarinoita ainakin neljälle hienolle kaudelle. Erittäin hieno, ilkeä, kuumottava ja koukuttava sarja. 

Mukavaa katsoa tvstä Netflixistä. Laatua. Laatuaikaa. Musta peili, tv ruutu ja hautakivi - kuten Reidar Palmgren kerran ilmaisi, hienosti, muistaakseni. Kauhua, jännäriä, dekkaria. Värikuvaa ja myös mustavalkoista... Be right back on mukavan Frankensteinimainen kauden kakkosaloituksena. Muistuttaa myös Uinu, uinu lemmikkiäni -romaania. 

Sovellukset, appsit joka tilanteeseen, kun kuolemakaan ei enää erota...

Hang the dj oli myös mukaansa tempaava. Pariskunta on sokkotreffeillä tai hyvinkin räätälöidyillä treffeillä algoritmien mukaan. Ja puhuvat mukavasti sulavasti sivaltaen kuin ennen vanhaan screwball-komedioissa. Hieman häiritsi, että suurin osa heteromenoa ja että lääkäri on mies. Sairaanhoitaja nainen. Lanttumaakari on mies. Friikkimuseon pitäjä on mies. Pelifirman johtajat on ukkoja. Jne.  

Mutta onneksi on myös variaatioita. Diversiteettiä on sopivasti - päähenkilönä ei ole pelkästään valkoihoinen mies. 

Kantaa otetaan kuolemantuomioihin ja kun kansa tai valtio ei välitä ilmastonmuutoksesta eikä siitä, mitä tapahtuu jos mehiläiset kuolevat.

Teknologia - mutta myös yksilön vastuu. Tämä on moraalinen, moralistinen sarja enkä tiedä mitä viidenneltä kahdelta odottaa. Narsismi on aina terävä aihe, mutta ruma ankanpoikanen on narsistinen aihe. Että aina on oltava kaunein. 

Aurinkoenergiaa käytetään ja graafikolla on ihana pöytäkone, joka sivusta näyttää suurelta bumerangilta... Ihanan liukuvaa muotoilua! Läppäreissä yleensä on näyttö ja näppäimet eri paneeleilla, saranoilla toimiva pulpetti... Tai pulpetin kansi. Mutta tässä näyttö liukuu sulavasti näppäinosaan, alaosaan, jossa voi myös piirtää. Ja sormella siirtää objekteja. 

Yllättävän vähän kritisoidaan mainoksia jotka täyttävät kaupungissa jokaisen heijastettavissa olevan pinnan. 

Tämä on suuri harppaus verrattuna Hämärän rajamailla -tyyppisiin sarjoihin, antologioihin ja episodielokuviin. Yksikin alkoi sanomalla että voimme muokata kuvaa loputtomiin. Mutta eihän sitä kuvaa loputtomiin muokattu. Vähän vain venyttivät puun juuria ja that's it.

Rakastin kyllä Hämärän rajamailla –tyyppisiä sarjoja.

Ennen.

Oli hauska huomata miten cd levylle voi tallentaa musiikin lisäksi kuvia. Disketit olivat yhteen aikaan ihanan neonvihreitä. Ne ainakin erottuivat harmaasta massasta jos niitä kirjaston tietokoneeseen unohti. Paljon tekstiä niille mahtuikin. Muttei paljoa kuvia. 

Mikä on totta, mikä peliä, mikä huumeita. Kritisoidaan ällöjä tosi-tv ohjelmia, syystäkin. Kivi kovaa on tähtien tekeminen, suosituksi haluaminen. Olla maailman paras laulaja. Vastenmielinen raati ja sitä inhottavampi yleisö.  En katso tosi tv:tä. En halua katsoa tosi tv:tä. En tarvitse katsoa tosi tv:tä. Kaikki raha vain käsikirjoittajille – ei tosi tv:lle. Ei paskalle. Ei vihalle. Ei muovityrkyille. Ei silikoneille. Ei paratiisisaarille joilla bimbot ja muskelit itkee ruudulle kun pettävät puolisojaan ja puolisot pettävät takas.

Empatiakyvytön ihminen joka kuvaa kaikkea, nöyryytystä ja väkivaltaa. Eikä puutu, vaan tallentaa, mitä tahansa tapahtuisi. Hienossa ruotsalaisessa elokuvassa, mustassa komediassa Mies, joka rakasti järjestystä ( En man som heter Ove ) ollaan pienellä juna-asemalla ja mies horjahtaa, tippuu raiteille. Ihmiset katsovat kuvaavat ja seisovat. Paitsi Ove, joka hyppää auttamaan. Nostaa miehen laiturille. Sillä juna lähestyy. Jää itse raiteille. Koska haluaa kuolla. 

Vasta toisella kaudella viitataan Peeping Tom -elokuvaan. Joka on äärettömän hieno, ja hirveä. Kauhukokemus. Tai yleensä tirkistelijöihin ( peeping Toms ). 

Unohtaminen, muistin pyyhkiminen kuten leffassa Tahraton mieli, elokuvan tyyliin, mitä, miten se vaikuttaa. 

Valkoinen joulu, white yule -jaksossa vastenmielisen tirkistelyn ( ujohko poika saa korvaan treffiopetusta live –aikaisesti, ja samalla muut äijät katsovat kaiken omilta laitteiltaan, mitä ujohko poika silmillään katsoo. Hm.. ) Kun kaikki on kaupan. Ja näkyvillä. Toistettavissa. Zoomattavissa. Treffien tytöt eivät tätä tiedä, kuinka heidän kokemuksensa tallennetaan. Jaetaan.

Ja irvaillaan haitekin brändeille ja yritysten nimille: Smartgellingence! Salli mun nauraa.

Kloonaaminen ja kopioiminen. Kuka minä olen? Mikä versio minä olen? Voiko kuolemaa huiputtaa? Mistä minä tiedän, että olen minä. Kuinka monta minua on? Replika? Riittääkö pelkkä mielen säilöminen? Pitääkö olla oma vartalo? Entinen luuläjä? Uusi vartalo? Vaiko parannettu premium -kroppa? Tauditon rypytön karvaton?  Mitä jos minä elän kumppanini päässä, vieri vieressä?

Halu elää ikuisesti. Olla vampyyri. Aikavampyyri. Mutta onko minulla siihen varaa? Mistä tiedän, ettei kukaan peukaloi tiedostojani? Pura, muuta sopimustani. 

Valvominen ja kiristäminen. Orwellin isosta veljestä on tullut mukava väline jota kannetaan taskussa täi käsilaukussa. Aina mukana. Ja saatavilla. Kunnes akun irrottaa. 

Sarja kysyy missä menee taiteen ja viihteen raja. Mitä voi tehdä taiteen nimissä. Mikä viihdyttää. Millaisia ovat tulevaisuuden teemapuustot? Entä tosi tv:t? 

Miten mieltä ja muistoja pystyy peukaloimaan? Koko sarja on varsinainen mind fuck, pääpano. Pään sekaisin saaminen.  Paneminen, halvalla paneminen, hyväksi käyttäminen.

Miten parantaa, luoda hurjempaa kuin edellinen jakso / kausi / näyttely? 

Sarja sivuaa paljon nykytaidetta, post-internet aikaa. Verkon jälkeistä aikaa. Nykytaidetta.  

Twitter on hyvä siinä suhteessa, kun halutaan kansan tietävän minkä skandaalin heidän demokratiassa valitsemansa kansanedustaja teki. Ja miksi. Somemyrsky. Kansan tulee tietää... Mutta mitä tapahtuu valeuutisille? Eilen 13.1. twitterissä pyöri tviitti, jossa varoitettiin ohjusiskusta Havaijille. Heti perään tuli ilmi, ettei viesti ollut aiheellinen. 

Twitter on vihan ja nöyryytyksen areena, nykyajan colosseum, leipää ja sirkushuveja. Mutta myös informaation paikka. 

Irvaillaan myös vaaleille. Siis poliittisille vaaleille. Ja muistellaan Screaming Lord Sutchia joka oli ehdokkaana. Minulle tuo silinteriherra on yksi brittiläisen kauhurockin ja goottilaisen teatraalisuden esi-isä 60-luvulta. Mutta hän oli myös ehdokkaana vaaleissa. Olisiko ollut 90-luvulla googlettamatta muistelisin. Briteillä on ollut vaaleissa aina tällainen Completely silly party, täysin hassu puolue / bileet. 

Nykyään näin on suomessakin. Valitettavasti. 

Hienoja tv hetkiä on, kun poliitikon päälle heitetään kenkä. Kodak moment. 

Black Mirrorissa piirroshahmo asettuu vitsillä ehdokkaaksi. Sitä saa mitä tislaa :) 

Onhan suomessakin Aku Ankka saanut ääniä joka vaaleissa. 

Mutta Black mirror sarjan jaksossa Waldo moment on piirroskarhu Waldo, joka vittuilee torylle, jota näyttelee sana hemmo, joka oli Brutus tv sarjassa Rooma. Sekä kahdessa roolissa hekkumallisessa sarjassa Outlander - matkalainen...

Ennen tv sarjaa Outlander -kirjasarjaa vietiin käsistä kirjastosta. Kiihtyvällä vauhdilla. 

Otin internetin kotiini joskus 2010. Sitä ennen toimin kirjastoissa, joissa oli varattava aika koneille. Ja fotarille, negatiiviskannerille jne. Tietokonepuhelimen ostin joskus 2015. Yritin mahdollisimman pitkään olla ilman. Keinoälypuhelin. Älyvapaapuhelin.  

Mieti mitä kuvaat. Mitä tallennat. Kostovideot. Miten sinun videoitasi tai seksikkäitä kuvia käytetään. Kuka pääsee hakkeroimaan tilisi. Kuka kuvaa sinua ja miksi.

Minua ällöttää operaattorien mainokset kaikkien kanssa kaiken aikaa. Sekä surffaa rajattomasti.

Minä en todellakaan surffaa rajattomasti. Minulle internet, verkko on väylä jossa toimin harkitusti. Omia sivuja päivittäen. Kuuntelen musiikkia josta pidin 80-luvulla. Tutustun myös uuteen, mutten järjettömästi surffaa katsoen paskaa ohjelmaa - oli se sitten itse tehtyä tai tv:stä kopioitua. 

Operaattoreilta puuttuu moraali. 
Yksityistä ihmistä syyllistetään, jos hän hakee Googlella yhden kerran tärkeän tiedon, että sen hiilijalanjälki on samaa kuin keittäisi pannullisen teetä. Kukaan ei kerro millaisen jäljen nämä järjettömästi surffaavat jättävät. Miksi ei kerrota?

Kävin katsomassa Ylioppilasteatterin näytelmän XL joka kertoi tästä entisestä tv juontajasta joka yksityiselämässään kuvasi panonsa ja jakoi ne sitten äijäpiirissä. Ällöttävää. Salakuvaus. Intiimien hetkien jakaminen. 

Dekkareissa on ollut jaksoja, tai jakso jossa nainen elättää itsensä myymällä itseänsä, live lähetystä verkossa. Vastenmielisille runkuille. Helppoa rahaa. 

Olen multimediataiteilija. Ainakin 90-luvulla olin. Lisäsin kuviin photoshopilla kerroksia, toisia kuvia, tekstejä, fragmentteja antiikista. Analogisista objekteista, kuvista kuvia. Skannauksia, oman käden skannauksia, valokuvia ilman kameraa. Sitten ostin ekan digikameran 2003.

Olen valokuvannut 1980-luvulta lähtien. Tarkemmin sanottuna 70-luvun lopusta. Meillä on sukupolvia valokuvaajia. Kun vielä asuin kotona vuoteen 1985 saakka, niin kotona oli vessassa pimiö. Mitkä ehdolliset refelksit ettei pillaa kuvia!!

Rompuilla on vieläkin tallella 90-luvulla skannaamiani kuvia. Kuvankäsittelyä opiskelin niin ikään 1997 alkaen. On huikeaa ja surullista nähdä lehden muutos. 80-luvulla oli kirjoituskoneet ja faksi. Valokuvat olivat paperikuvia. Olen opiskellut mitä paperille tapahtuu ennen, ja jälkeen leikkurin / painokoneen. On mukava tietää, miten ennen on tehty. Miltä näytti reprot, sitten leiskat. 

Inhoan kaikki tappopelejä tietokoneella. Ennen vanhaan eli vuoteen 2015 saakka tietsikoita yritettiin myydä pelikoneina, eli miten hyvin soveltuvat peleihin. No yäk. 

Minulle piti olla toimiva masiina fotariin ja muihinkin kuvankäsittelyihin. Puhumattakaan videonteosta. Inhoan tappopelejä, koska minua ei kiinnosta tappamisen simuloiminen. Vanhassa IBM Kreivi Aptivassa on vieläkin varmaan toimiva flipperi, joka tuntuu fyysisestä flipperiltä, kun on vanhat näppäimet, niitä pitää osata käyttää. 

Olen ollut myös peliluolissa jossa ammutaan, mutta olin huono poliisi, kun en ampunut. Sitten olin huono poliisi, kun ammuin kaikki. Järjetöntä rahanmenoa. Lapsena ammuin jousipyssyllä. 70-luvulla maalla ei ollut niin rajoitettua millä leluilla leikkii. Meillä oli mielikuvitus ja kerran vuodessa markkinat, joissa myytiin uskomatonta krääsää. Niin joku ajattelee joka yltäkylläisyydessä kelluu. Pidän jousista vieläkin.

Nykyajan markkinoilla voi ampua keskiaikaisilla jousilla, mutta minulla ei ollut sopivaa Robin Hood -mekkoa tai haarniskaa. Leluissakin on kumitulpat. Siis jousissa. Osa aseista on myös sellaisia, jotka ampuvat - ei nyt kumiluoteja - eihän nyt olla miekarissa, ehe ehe. Vaan pyssyistä lentää kumitulppa-päisiä "luoteja" jotka eivät satuta. Ärsyttävät kylläkin... 

Olin kerran rauhan miekkarissa, jossa Eija Ahvo ainoana ihmisenä vastusti lasten tappopelejä... Ne eivät edistä rauhaa. Aseet eivät edistä rauhaa. Kirjoitin lauseen tahallisen ironiseksi. Ajatus oli vastustaa aikuisten tappopelejä joita lapset salaa pelaavat.   

Monta kertaa viitataan hiuksenhienosti Kellopeliappelsiiniin, mitä pakotetaan katsomaan, mitä verkkokalvolle oksennetaan. Jos pelaaja / katsoja sulkee silmänsä, niin peli / tapahtuma pysähtyy. On pakko katsoa - jos aikoo jatkaa. Kerätä pisteitä. Täi olla saamatta miinuspisteitä, karkotusta, karenssia. Myös Beethovenin musiikki saa minussa aikaan Kellopeliappelsiinin vibat. Puistatukset.
Apropoo. Just eilen taisi olla juttua B:stä joka sävelsi oodin ilolle mutta oli kaikkea muuta kuin iloinen. Onnellinen. 

Minulla oli mäkki läppäri 90-luvulla. Siinä ei toiminut akku eikä virtajohto. Hyvin ekologinen laite siis ;)  Mutta olen ehdottomasti PC:n kannattaja. Töissä ja opiskeluissa Applen koneita olen joutunut jättämään ( puhelimen pikapikamuistiinpano korjasi sanan käyttämään tilalle jättämään - hm... ) kokonaan täi Microsoftin rinnalla. 

Täi? Tai :D

Nyt käytän neljää digikameraa, kahta digipokkaria, yhtä digijärkkäriä ja yhtä mikrojärkkäriä. Muutama kamera on lisäksi hyllyllä. Lisäksi lainaan.

Mutta nyt palaan Black Mirror -sarjaan - heippa!  

Mutta kuka heittää ensimmäisen kiven, jolla rikkoo ruudun? Ja asettaa rikkoontuneen ruudun taidenäyttelyyn? ja....

Mukavaa kuinka suosikkeja pyörii sarjassa ;)

Joulun jälkeinen Black Mirror -sulattelu jatkuu... pic.twitter.com/EqCV2Hp0QC

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) 14. tammikuuta 2018