Päivän tirkistelynä nykysirkuksen kinky kohtaaminen korona-aikaan sirkustaiteilija Ville Walon sooloteoksessa PHANTOM LIMB @ WHS Teatteri Union

 Päivän tirkistelynä, näytelmänä, nykysirkuksena, kinkynä kohtaamisena korona-aikaan,
visuaalisena teatterina ja klovnerianakin oli sirkustaiteilija Ville Walon sooloteos PHANTOM LIMB tuolla WHS Teatteri Unionissa, osana Objects-festaria. Aavesäryn lisäksi saamme, saimme proteesifetishien lisäksi monenlaista mietittävää. Alun tragedian jälkeen liikuimme hupinäytelmässä ja sirkuksen viattomuudessa. Leikillisyydessä. Vapaudessa. Kävimme kyllä alakulttuureissakin. Intiimiä itsensä ja toisensa, toiseutensa, etsimistä, kyseenalaistamista, pelkäämistä, hyväksymistä 15.10.2020, tässä pikakirjoitus reilu tunti sitten loppuneesta esityksestä, voi olla, että kirjoitan lisää, nyt vähän unta palloon, ja sitten lisää miehiä korkokengissä eli Kinky Bootsin pariin. 

Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo

Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä

Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava

Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi

Phantom Limb taustojako, eli mitä ajattelin ennen esitystä:

Nimenä phantom, tai kauempaa haettuna phantasma on sekä aave että haave. Aavesärky on selkeä suomalainen sana, että haavesärky. Onko raaja kuten Gogolin Päällystakki tai Gogolin Nenä? Ei. Tämä on intiimimpi tarina. Ehkä.

Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses .leffa en nähnyt elokuvateatteri Orionissa. Oli päällekkäisiä menoja... En ollut Helsigissä. Tässä kuulemme sen ääniraitaa. 

En nähnyt tätä kun ensimmäiset esitykset olivat vuoden 2020 alussa. Miksiköhän käyn niin harvoin kummallisissa esityksissä? Miksi vierastan niistä kirjoittamista? Käytänkö vääriä termejä? Kolahtaako väärään laatikkoon kuin entisellä postimiehellä?

Yksi syy on raha. Yleensä nämä esitykset ovat festareilla, eikä niitä esityksiä ole kovin montaa. Kun liput päästetään myyntiin, ne menevät heti. Tai ainakin hyvin kaupaksi. Etuoikeutettu eliitti jolla on massia ostavat ne. Onneksi osaa esityksiä saa alennuksia. Joitakin voi peräti varata. 

Aloin kulkea uudelleen teatterissa 

Elokuvissa olen kulkenut aina, muistan Oriveden Opiston leffakerhon, eka valkonkaalta nähty elokuva oli Prinsessa Ruusunen, jota pelkäsin, niin riisuin vaatteeni. Tavallaan tuolla linjalla jatketaan.. 

Ennen esitystä:

Fetissit ja kinkyt hommat, amputaatiofetissit, proteesifetissit ja muu mukava: 

Ensimmäisenä tuli mieleen fetissit ja kinkyt, nimenomaan positiivisena, seksipositiivisena,  henkilökohtaisena asiana. Tv sarjan Dexter ihanaisella kylmäautomurhaajalla Rudy Cooperilla oli amputaatiofetissi tai proteesifetissi. En nyt muista, kumpi.  David Cronenbergin ohjaama elokuva Crash vuodelta 1996 sisälsi joitain proteesifetissejä. ( En nyt löydä J. G. Ballardin kirjaa täältä remontin keskeltä.) Ei pelkästään autokolareissa tämä ihmisen iho, ja ihona alla oleva liha, lihakset kosketuksissa vääntyneeseen metalliin, vaan myös proteesit sen jälkeen. 

Frida Kahlon proteesi ja harnessit, tuet. Ja tietysti Crispin Gloverin elokuva It Is Fine! Everything Is Fine. (2007) jota ei nähdä DVD:nä eikä bluraynä, koska silloin kuka tahansa takipallo ja ällötys voi leikata osia juutuupiin, tietysti kontekstistaan irrtotettuja, ja näin eksploitaatio, sekspoloitaatio, kiusa, pilkka on valmis. Ajattelen Crispiniä ihmisenä ja taiteilijana joka halaa tiukasti filmikelaansa, ettei se joudu vääriin käsiin. Mutta tuota elokuvaa kritisoitiin, koska joku katselija, tai edes elokuvaa näkemättä, että siinä hyväksikäytettiin vammaisia seksikohtauksissa. Ikään kuin oletuksena olisi, ettei vammaisilla ole oikeutta seksielämään, kulmikkaan, haastavan taiteen tekemiseen, eikä itsemääräämisoikeutta. Itse asiassa koko leffa on cp-vammaisen Steven C. Stewartin kirjoittama. Ja Gloverin piti toppuutella, ettei elokuva ole täynnä pelkästään Stewartin kirjoittamia seksikohtauksia, joissa Stewart myös näyttelee. Mitään muuta ei toppuutellakaan. Toisaalta vammaisen henkilön olisi oltava hyvis, eikä missään nimessä pahis, sarjamurhaaja. Hyvin rajoitettua on taide. 

Muita kiinnostavia femme fataleja proteeseineen: Red Harrington (Helena Bonham Carter) elokuvassa The Lone Ranger (2013), Cherry Darling (Rose McGowan) elokuvassa Planet Terror (2007), ja Carmen (Marisa Paredes) elokuvassa The Devil's Backbone (2001). Sekä tietenkin Arlen (Suki Waterhouse) elokuvassa Bad Batch (2016). 

Ja loppuun puujalkavitsejä eli tosi tarinoita meän kylältä:

Meidän kylällä oli lapsuudessani useampikin mies, jolla oli sodan takia proteesi. Joskus kun he olivat yhtä aikaa saunassa, niin ei niin kiltit kylän pojat sekoittivat heidän puujalkansa pukuhuoneessa. Yksi proteesijalkainen herra oli tavattoman temperamenttinen ja kohtelias mies, joka suuttuessaan haki haulikon. Hän oli erinomainen arkuntekijä, ja olin tilaamassa häneneltä arkkua, mutten osannut päättää, otanko mustikan värisen vaiko mustan vaiko tumman sinisen. Jäin soutaamaan huopaamaan värikartan, ja hän ehti menehtyä. Mutta arkusta olisi tullut upea.

Kylällä oli myös kolmas proteesijalkainen mies, sanottakoon häntä vaikka Arthuriksi. Hän oli jäänyt puujalastaan kiinni piikkilanka-aitaan ollessan lääpän jäljillä, ja pyysi apua ohiajavalta pyöräilijältä, joka vastasi: Mie löysään sinut sitten tullessa. Eli hän auttoi Arthurin piikkilangasta kun ensin oli käynyt kaupassa rauhassa. Arthur asui omassa mökissään ja tuli toimeen arjessa hyvin. Äitini kerran ihmetteli, mitä stanan ryske torpasta kuuluu. Niin Arthur makasi lattialla pesten lattiaa, ja potki välillä seinään, että liukui rätin kanssa eteenpäin. 

Arthur tuli myös reippaasti ylioppilasjuhliini shekin kera. Minulat jäi näkemättä Red Hot Chili Peppers silloin Provinssissa. Mutta kaikkea elämässä ei saa. 

Nämä eivät olleet pilkkaa, vaan tuolloin olivat hyvin elokuvamaisia kohtauksia, muistoja. Ihmiset kun olivat aidompia kun kaikkia heidän hetkiään ei kuvattu, eikä torppia ikeanisoitu. He olivat karaktaarejä. 

Tekijäloota:

Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo

Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä

Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava

Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi

Ikäsuositus / Age recommendation: +16

Kieli / Language: japani / Japanese

Tekstitys / Subtitles: englanti / English

Kesto/ Duration: 45 min

Taustamatskua WHS Teatteri Unioinin sivulta:

" Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras.

Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat. Yksinäinen ihmishahmo reagoi tilaan tunkeutuviin ääniin kuin ne nousisivat hänestä itsestään. Hän muuntautuu puhujasta toiseksi, kuulostelee, hiipii. Ääni tulee ihan läheltä, mutta kuitenkin toisesta todellisuudesta, menneeltä aikakaudelta ja eri kulttuurista. Vieraskielinen äänitetty puhe katkeaa huokauksiin ja korahduksiin. Näkymättömät kauhut ja nautinnot saavat esityksen valtaansa.

Esiintyjä tasapainottelee notkein ja horjuvin askelin häpeämättömyyden reunalla. Rakkaus ja narsismi sotkeutuvat yhteen aavekivussa, joka kohdistuu poissaolevaan rakastettuun osana omaa kehoa. Voiko kaivatun toisen saavuttaa muuttumalla häneksi? Peilin katse vastaa tunnistamattoman naamion läpi toiselta varastetulla äänellä.

Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaarisilta vaikuttavia haastatteluja underground ja queer piireissä liikkuvista sukupuoli-identiteeteiltään moninaisista henkilöhahmoista.

Tämä on sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos. Vuonna 2002 ensiesitetty Valon kaupunki oli ensimmäinen Suomessa tehty koko illan jongleerausesesitys. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita. "

Sirkusinfon sivulta: 

"Sirkustaiteilija astuu näyttämölle kolmannella jalallaan

Sirkustaiteilija Ville Walon Phantom Limb näyttämöesitys lainaa äänimaailmaansa katkelmia japanilaisesta undergroundelokuvasta. Proteesilla paranneltu keho nilkuttaa poissaolevan rakastetun jäljille kolmijalkaisen koiran sitkeydellä. Huulipuna leviää pitkin näyttämöä, kun sukupuolten välillä horjuva esiintyjä uhkaa itseään keittiöveitsellä. Epätäydellisyys ja ylimäärä syrjäyttävät taidon yhden hengen friikkisirkuksessa.

Sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos Phantom Limb tasapainottelee häpeämättömyyden reunalla.

Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras. Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat.

Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaaria undergroud- ja queer-piireissä liikkuvista henkilöistä.

Ville Walon sooloteos Valon kaupunki oli vuonna 2002 ensimmäinen koko illan jongleerausesesitys Suomessa. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita.

Vuodesta 2001 saakka toimineen WHS-nykysirkusryhmän tuotannot ovat olleet keskeinen tekijä suomalaisen nykysirkuksen viime vuosikymmenen aikana tapahtuneessa nousussa muiden esittävän taiteen lajien rinnalle. Ryhmän esityksissä sirkus on muodostunut nykyaikaiseksi, itsenäiseksi ja alati muutoksessa olevaksi ilmaisumuodoksi, jota muut keinot, erityisesti videokuva, täydentävät. Lehdistössä niitä onkin pidetty avantgardistisina myös laajemmin näyttämötaiteen näkökulmasta. Teokset ovat olleet paitsi nykysirkuksen terävintä kärkeä, myös osa teatterikentän tuoreimpia uudistusvirtauksia."

Sosialistisesta mediastani:

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Päivän tirkistelynä, näytelmänä, nykysirkuksena, kinkynä kohtaamisena korona-aikaan, visuaalisena teatterina ja klovnerianakin oli sirkustaiteilija Ville Walon sooloteos PHANTOM LIMB tuolla WHS Teatteri Unionissa, osana Objects-festaria. Aavesäryn lisäksi saamme, saimme proteesifetishien lisäksi monenlaista mietittävää. Alun tragedian jälkeen liikuimme hupinäytelmässä ja sirkuksen viattomuudessa. Leikillisyydessä. Vapaudessa. Kävimme kyllä alakulttuureissakin. Intiimiä itsensä ja toisensa, toiseutensa, etsimistä, kyseenalaistamista, pelkäämistä, hyväksymistä 15.10.2020 #phantomlimb #phantomlimbesitys #villewalo @waloville @whsteatteriunion #whsteatteriunion #nykysirkus #visuaalinenteatteri #esitystaide #teatterinlumoa #teatterinlumoa2020 #teatterissa #theatre #theater #teatterivuoteni2020 #kummaahommaa #kinkyäkoronanaikaan @teatterinlumoa #popkulttuuriajaundergroundia2020

Henkilön Satu Ylavaara (@popkulttuuria) jakama julkaisu Loka 15, 2020 kello 10.28 PDT

Puujalkahuumoria ehtoolle: ohukainen ja paksukainen https://t.co/W9ceviTeP2

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) October 15, 2020