Hornahemmon lumoissa - Pikselihumppaa ja huonoa makua. No ei vaiskaan. HELLBOY. Hellboy (2004) leffa on hauska pikselihumppa niin ikään samannimisestä Mike Mignolan sarjakuvasta tehtynä. Keitoksessa on niin ikään muutaman kerran edesmennyt maaginen Grigori Rasputin ja führerin tillaamat natsi-okkultistit, ja skenaario miellyttää ainakin Lovecraftiin hairahtuneita. Kirveellä veistetty Hellboy muistuttaa pulkkareissaan aika lailla jyrkkäpiirteistä Mustasch-orkesterin laulusolistia Ralf Gyllenhammaria[ hejssan! ] joka svengaa kuin hirvi läpi panssarilasin mm kappaleessa I hunt alone.. ja soundtrackilla olisi saanut soida myös Stiv Batorsin herkkä I´m an evil boy..
Eilen 17.10.2020 valkokankaalla: Lisää viehättäviä hirviöitä ja kummajaisia: Abe Sapien ja Hellboy, he pitävät pahan kaukana hallituksen, fbi:n & tavisten puolesta, osin yhteistyönä. Guillermo del Toron leffojen sarjasta HELLBOY Kino Reginassa, suurella valkokankaalla erityisen jännittävä, vaikka tuttu
Hellboy on inhimillinen, kipua tunteva hyvän tahdon lähettiläs - tavallaan, vaikka hänellä sarvet onkin ja epämuodostunut tai liikaakin muodostunut... käsi.
Ilmapiiri hirviöille on sopiva.
Kun 1990-luku marssitti kunnianhimoista vanhan ajan kauhua esiin nostaen myös alkuperäiset kirjailijat, jotka mainittiin jo elokuvan nimessä ettei mitenkään jäänyt epäselväksi, kenen klassikkokirjasta oli kysymys, á la Bram Stokerin Dracula, Mary Shelleyn Frankenstein, myös Isäntäni tri Jekyll / Mary Reilly oli kiinnostava, ihastuneen piian näkökulma tohtori Jekylliin ja varsiinkin herra Hydeen.
Mike Mignola HELLBOY ( Egmont kustannus 2004 ) oli kyllä hintansa [8,95 euroa] väärti, koska paketti sisältää peräti kolme seikkailua: Tuhon siemen, Herätä peto, Melkein kolossi. Eikä se ole typerää miekan- tai Coltin heilutusta vaan arkku menneeseen ja pimeään..
Piti ihan laskea, mitä alkuperäisuskontoja, mytologioita jne. on Mignola soppaansa yhteisestä alitajuntamme ja muistimme maustehyllyltä napannut.
Siellä on ainakin Lamia:
Lamia on niin kreikkalaisten kuin roomalaistenkin tunteman, usein kauniin naisen hahmon ottava vampyyri jonka suosikkiuhri on nuori naimaton mies...
Lamian reinkarnaatiota pelättiin myös mm aikuisille tarkoitetussa, siispä huumorittomassa, kauhu- ja huuhaasarjassa Poltergeist Legacy;
Romantiikan runoilija John Keats on omistanut runonsa " (1819) Lamialle, jonka voi lukea suositeltavan tiiviiltä The Literary Gothic –sivuilta, kuin feministienkin analysoimana Feminism and Women's Studie -sivuilta. Minulla se löytyy ainakin pokkarista The Complete Poems John Keats.
kuin Thessalian noidat:
jotka ovat Antiikin Kreikan noitia, jotka vetävät kuun alas taivaalta
=> tästä seurasi kuun pimennykset,
ja tietysti Hekate:
joka on kuun, noituuden, magian ja yliluonnollisen jumalatar sekä kuoleman valtiatar.
eli vahvoja ja vastustuskykyisiä, vimmaisia naisia piisaa.
Tosin matkan varrelta skandinaaviset öökköset putoavat huimassa kyydissä, ja niin natsien suunnitelma RAGNA ROK eikä kuten se alun perin kirjoitetaan yhteen ja ö-kirjaimelle eli Ragnarök, eli meidän pohjoismaisessa alkuperäisuskonnossa tuo aikojen lopussa tapahtuva maailmanpalo, jolloin aurinko pimenee..
Myös historian hirmuista veriset, kuumat hallitsijat kuten Vlad Dracula ja Elisabeth Bathory ovat Hellboyn seikkailuissa mukana, jos ei muuten niin viitteinä.
Siinä on myös viittauksia elokuvan maailmaan, tietysti James Whalen Frankensteneihin, jotka Mignola itse kirjoittikin toimineet vaikuttajina, ja Hammer yhtiön Liskonaiseen.
Yksi sarjan salaperäisistä hahmoista - humoristiselta nimeltään tohtori Sapien - muistuttaa hyvin peittävine aurinkolaseineen, syvälle vedettyine hattuineen, reilusti kaulan ympärille kiepautettuine kaulahuiveineen aivan tohtori Allenia [ samat tuntomerkit ], ja on näin ollen kaunis silinterihatunnosto Lovecraftille jonka kynästä Allen oli lähtöisin romaanissaan Charles Dexter Wardin tapaus. Hetkinen, oliko hän tohtori Allen? Pahus! En voi tarkistaa, koska.... Palautin kirjan kirjastoautoon joka kiisi jo ensi viikkoon!
Kuinka upea mielikuvitus meillä on! Ja tuo detaljien runsaus! Onneksi meillä on aina jokujoka aina herättää vanhat legendat henkiin. Hyvä ja paha taistelevat monella tasolla.
Vaikka tämän muhkean sarjakuva-albumin alkupuheessa itse Robert Bloch [ kirjoitti mm Psykon ] kehuu maasta taivaisiin ja manalaan, on kiinnostava, tutustumisen arvoinen uusi hahmo meille, ja tuttu myös miltei viiden tähden paisutetusta elokuvasta, joka yleensä saa vähemmän tähtiä kuten Van Helsing ja Herrasmiesliiga joidenka kanssa tämä ehdottomasti kuuluu samaan genreen - elokuvaan jossa erikoisefekteillä on pakko leikkiä jotta elävä kuva olisi sarjakuvan vimmattu, silleen graafisesti.
Hellboy eli suomeksi vaikkapa Hornahemmo on viehkeä ilmestys, hänellä on groteskit piirteet, otsallaan on olemattomaksi sahatut sarvet, hänellä on häntä, hän on varsin kookas ja toinen kätensä on valtaisa kuin leka. Kuten Corto Maltese on myös Hellboy synkkä, hiljainen, megalomaaninen lego-hahmo.
Myös Hellboyssä seikkailevat naishahmot ovat paperinukkeja suurempia kuin Maltesen matkassakin. Mm on alituisesti savuke huulillaan oleva pyromaani Liz kaunis goottilainen hahmo: hänellä on valtava krusifiksi kaulalla.
Nainen omistaa erityislahjakkuuden, ja niinpä kun laboratoriossa näemme ihmisenkokoisen Homonculus hahmon rotkottavan tulppa irrotettuna rintansa päältä niin Liz tietysti tökkää sormensa reikään, sähkövirta säkenöi ja Homonculus alkaa elää.
= > Homunculus –hahmo [ toisinaan kirjoitettuna Homonculus ], latinankielinen pieni mies, alkemisti nimeltä Paracelsus kehittämä, tuttu elokuvasta Frankensteinin morsian / Bride of Frankenstein, ja tietysti Mary Shelleyn tekstistä.
= > Tutustuin myös aiemmin sarjakuvaan Pentti Otsamo: The Fall of Homunculus, 1998 Drawn & Quarterly.
Muutenkin goottilaiset elementit ovat tässä sarjakuvassa sopivan jykevät.
Tosin Hellboy kiroilee. Eli sarjakuvan kieli ei ole niin stailatun asiallista ja hengittämätöntä, kuten olemme tottuneet lukemaan.
Mikä on ihana juttu.
Mytologian hirviöt yksi kerrallaan yrittävät kiduttaa kunnollisia ihmisiä sukupuuttoon - mutta onneksi meillä on Hellboy! Hänen vastustajakseen nousee Rasputin joka on aika lailla Anton LaVeyn näköinen, pelottava, satanistinen heppu mustassa pitkässä kaavussaan.
Kirja palautuu välillä 40-luvulle, ja silloin pahojen roolissa ovat tietysti natsit. Erityisen paha heistä on nainen - tietystikin nimeltään Ilsa Haupstein.
Erityisen paha tämä viileän vaalean naisen myyttion natsinaisilla, kuten oikeassa elämässä Eva Braun. Indiana Jonesin Viimeisen ristiretken seikkailussa ainoa vahva ja tasavertainen miesten kanssa oleva nainen Helga Schneider pitää sekä isästä että pojasta (well, kukapa ei).... Mutta hän on paha nainen, natsien kätyri, joten hänelle ei koita happy end.
Kunnon agenttiparodioissa löytyy aina yksi blondi saksalainen kimma, johon ei kannatta rakastua / luottaa. vrt. Indiana Jones ja Viimeinen ristiretki elokuvan Elsa Schneider.
Irvokkaammillaan tämä ilseily on kauhu-genren zombie-filmeissä.
Puhumattakaan Mel Brooksin mauttomista.... musikaalivitseistä, joissa saa vapaasti nauraa.
Hellboy ( 2004 ) ja eri toten Hellboy 2: The Golden Army ( 2008 ) esittelevät kiinnostavan ja viehättävän turkoosin kalamiehen nimeltä Abe Sapien, joka asuu suuressa vesitankissa klassista musiikkia kuunnellen, ja kirjoja lukien.
Hän on tavattoman kohtelias, sivistynyt, huomaavainen, ja uusimmassa filmissä hän rakastuu! Hellboy 2: The Golden Army on elokuvaksi turhankin rento, ja jopa lepsukka. Musiikki svengaa lounge -maisesti – kuin Hornahemmo kulkisi liukkaana playböyna punaisessa satiinitakissa imuke suullaan…. Tietenkin hän on tutussa nuuskanruskean, lepattavan pitkän nahkatakin reuhkassaan, ja mustissa nahkahousuissa, jotka sopivan paloauton punaiseen ihoonsa enemmän kuin mainiosti. Yllättävää kyllä, näemme kun Hellboy on suihkussa. Kylmää suihkuä tuo Helvetin kasvatti tarvitseekin kun tulinen tyttöystävänsä tulistuu kirjaimellisesti raivostuessaan. Elokuva on kansoitettu ”hirviöillä”, ja ”normaalit” ovat paitsiossa. Mielenkiintoista.
Abe Sapienia näyttelee Doug Jones, joka on tuttu hirviö, tai vain toisenlainen mies:
Guillermo del Toron niin ikään erinomaisessa teoksessa Pan's Labyrinth ( El Laberinto del fauno, 2006 ) hän on tietysti viehättävä fauni, ja myös Pale Man, se kalpea silmätön olento. Mykkäklassikon v. 2005 uusintaversiossa The Cabinet of Dr. Caligari hän on tietysti Cesare.
Ja vielä epäinhimillinen tappokellopeli Karl Ruprect Kroenen. Häntä näyttelee Ladislav Beran (näyttelijä, tanssija, koreografi). Kroenen on niitä pahiksia, natseja. Halloweeniin, koshailuun eli cosplayhyn ja muuhunkin, kinkyyn ja sm-alakulttuuriin sopiva hahmo, jolla on leikkausfetissi, leikkaus-addikti eli suoranainen itsensä silpominen. Mihin tietenkään ei voi eikä kannata ryhtyä, kun nestemäisellä lateksilla, kumilla ja kasvonaamioilla saa kaikenlaista aikaan, meikeistä nyt puhumattakaan. Fetisimiä on tietenkin kaasunaamari - erittäin kätevää näin koronan aikana. Koppalakkia, nahkatakkia, saappaita. Tosin nyt valkokankaalta eilen tuoreeltaan nähtynä en pitänyt hänne asunsa trikoon materiaalista. Mutta se on pieni jutska. Pitäähän taistelukohtauksissa on kestävää ja joustavaa matskua.
Sitten on tietenkin Luke Gloss, tuosta ysäri-duosta nimeltä BROS, josta tuli mainio ja eeppinen musadokumentti Teemalta, ja hän on myös näytellyt hirviöitä. Vahvimmillaan Luke ehkä on roolissa prinssi Nuadan tuossa leffassa Hellboy 2: The Golden Army.
Enkä päässyt vielä suosikkiini Rasputiniin....
Eli #helmetelokuvahaaste 33. Supersankarielokuva: Hellboy 2018 ja Venom olivat pettymyksiä, vaikka päähenkilöt symppiksiä, Hellboyssä hyvä musa, Venomissa paska eli räppi. Hellboy sarjakuvassa ihana kiroilija, polttaa salaa isiltä. Katsoin Viaplayltä #SuperANTIsankarielokuva't?
Eli kaikesta huolimatta, tai ehkä juur siksi uusin Hellboy ei kolahtanut kuin 28%. Tosin näin vain tv ruudulta eli suoratoistolta, en valkokankaalta.
Eikä se ekan Hellboyn leffan graafinen ilme ollut vanhentunut.... Yksi mikä ekassa Hellboyn elävässä kuvassa on kiinnostava, on kiltit miehet, miehet, jotka ovat kilttejä kissoille, vaikka näyttävät karskeilta sarvet päässä. Miehet jotka lukevat. Miehet jotka kuuntelevat klassista musiikkia. Miehet jotka ovat noviiseja, herkkiä agentteja, joilla on hyvä sydän. Miehet, jotka ihastuvat, miehet, jotka rakastuvat - Guillermo del Torolle on tärkeää myös kauhuromantiikka, gotiikka ja romantiikka. Miehet jotka hämmentyvät, miehet, jotka miettivät miten ilmaista tunteitaan.
Näillä veljeksillä on niin hyvät leukaperät ja luustot, ettei ihmekään, että Luke Goss (vas.) on näytellyt 75 elokuvassa. Nenäpäivän aloitin eilen Suomen hauskimmalla miehellä, tänään mennään tällä dokulla @yleareena 👃 🤡 https://t.co/zZShycyt09
Päivän tirkistelynä, näytelmänä, nykysirkuksena, kinkynä kohtaamisena korona-aikaan, visuaalisena teatterina ja klovnerianakin oli sirkustaiteilija Ville Walon sooloteos PHANTOM LIMB tuolla WHS Teatteri Unionissa, osana Objects-festaria. Aavesäryn lisäksi saamme, saimme proteesifetishien lisäksi monenlaista mietittävää. Alun tragedian jälkeen liikuimme hupinäytelmässä ja sirkuksen viattomuudessa. Leikillisyydessä. Vapaudessa. Kävimme kyllä alakulttuureissakin. Intiimiä itsensä ja toisensa, toiseutensa, etsimistä, kyseenalaistamista, pelkäämistä, hyväksymistä 15.10.2020, tässä pikakirjoitus reilu tunti sitten loppuneesta esityksestä, voi olla, että kirjoitan lisää, nyt vähän unta palloon, ja sitten lisää miehiä korkokengissä eli Kinky Bootsin pariin.
Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo
Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä
Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava
Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi
Phantom Limb taustojako, eli mitä ajattelin ennen esitystä:
Nimenä phantom, tai kauempaa haettuna phantasma on sekä aave että haave. Aavesärky on selkeä suomalainen sana, että haavesärky. Onko raaja kuten Gogolin Päällystakki tai Gogolin Nenä? Ei. Tämä on intiimimpi tarina. Ehkä.
Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses .leffa en nähnyt elokuvateatteri Orionissa. Oli päällekkäisiä menoja... En ollut Helsigissä. Tässä kuulemme sen ääniraitaa.
En nähnyt tätä kun ensimmäiset esitykset olivat vuoden 2020 alussa. Miksiköhän käyn niin harvoin kummallisissa esityksissä? Miksi vierastan niistä kirjoittamista? Käytänkö vääriä termejä? Kolahtaako väärään laatikkoon kuin entisellä postimiehellä?
Yksi syy on raha. Yleensä nämä esitykset ovat festareilla, eikä niitä esityksiä ole kovin montaa. Kun liput päästetään myyntiin, ne menevät heti. Tai ainakin hyvin kaupaksi. Etuoikeutettu eliitti jolla on massia ostavat ne. Onneksi osaa esityksiä saa alennuksia. Joitakin voi peräti varata.
Aloin kulkea uudelleen teatterissa
Elokuvissa olen kulkenut aina, muistan Oriveden Opiston leffakerhon, eka valkonkaalta nähty elokuva oli Prinsessa Ruusunen, jota pelkäsin, niin riisuin vaatteeni. Tavallaan tuolla linjalla jatketaan..
Ennen esitystä:
Fetissit ja kinkyt hommat, amputaatiofetissit, proteesifetissit ja muu mukava:
Ensimmäisenä tuli mieleen fetissit ja kinkyt, nimenomaan positiivisena, seksipositiivisena, henkilökohtaisena asiana. Tv sarjan Dexter ihanaisella kylmäautomurhaajalla Rudy Cooperilla oli amputaatiofetissi tai proteesifetissi. En nyt muista, kumpi. David Cronenbergin ohjaama elokuva Crash vuodelta 1996 sisälsi joitain proteesifetissejä. ( En nyt löydä J. G. Ballardin kirjaa täältä remontin keskeltä.) Ei pelkästään autokolareissa tämä ihmisen iho, ja ihona alla oleva liha, lihakset kosketuksissa vääntyneeseen metalliin, vaan myös proteesit sen jälkeen.
Frida Kahlon proteesi ja harnessit, tuet. Ja tietysti Crispin Gloverin elokuva It Is Fine! Everything Is Fine. (2007) jota ei nähdä DVD:nä eikä bluraynä, koska silloin kuka tahansa takipallo ja ällötys voi leikata osia juutuupiin, tietysti kontekstistaan irrtotettuja, ja näin eksploitaatio, sekspoloitaatio, kiusa, pilkka on valmis. Ajattelen Crispiniä ihmisenä ja taiteilijana joka halaa tiukasti filmikelaansa, ettei se joudu vääriin käsiin. Mutta tuota elokuvaa kritisoitiin, koska joku katselija, tai edes elokuvaa näkemättä, että siinä hyväksikäytettiin vammaisia seksikohtauksissa. Ikään kuin oletuksena olisi, ettei vammaisilla ole oikeutta seksielämään, kulmikkaan, haastavan taiteen tekemiseen, eikä itsemääräämisoikeutta. Itse asiassa koko leffa on cp-vammaisen Steven C. Stewartin kirjoittama. Ja Gloverin piti toppuutella, ettei elokuva ole täynnä pelkästään Stewartin kirjoittamia seksikohtauksia, joissa Stewart myös näyttelee. Mitään muuta ei toppuutellakaan. Toisaalta vammaisen henkilön olisi oltava hyvis, eikä missään nimessä pahis, sarjamurhaaja. Hyvin rajoitettua on taide.
Muita kiinnostavia femme fataleja proteeseineen: Red Harrington (Helena Bonham Carter) elokuvassa The Lone Ranger (2013), Cherry Darling (Rose McGowan) elokuvassa Planet Terror (2007), ja Carmen (Marisa Paredes) elokuvassa The Devil's Backbone (2001). Sekä tietenkin Arlen (Suki Waterhouse) elokuvassa Bad Batch (2016).
Ja loppuun puujalkavitsejä eli tosi tarinoita meän kylältä:
Meidän kylällä oli lapsuudessani useampikin mies, jolla oli sodan takia proteesi. Joskus kun he olivat yhtä aikaa saunassa, niin ei niin kiltit kylän pojat sekoittivat heidän puujalkansa pukuhuoneessa. Yksi proteesijalkainen herra oli tavattoman temperamenttinen ja kohtelias mies, joka suuttuessaan haki haulikon. Hän oli erinomainen arkuntekijä, ja olin tilaamassa häneneltä arkkua, mutten osannut päättää, otanko mustikan värisen vaiko mustan vaiko tumman sinisen. Jäin soutaamaan huopaamaan värikartan, ja hän ehti menehtyä. Mutta arkusta olisi tullut upea.
Kylällä oli myös kolmas proteesijalkainen mies, sanottakoon häntä vaikka Arthuriksi. Hän oli jäänyt puujalastaan kiinni piikkilanka-aitaan ollessan lääpän jäljillä, ja pyysi apua ohiajavalta pyöräilijältä, joka vastasi: Mie löysään sinut sitten tullessa. Eli hän auttoi Arthurin piikkilangasta kun ensin oli käynyt kaupassa rauhassa. Arthur asui omassa mökissään ja tuli toimeen arjessa hyvin. Äitini kerran ihmetteli, mitä stanan ryske torpasta kuuluu. Niin Arthur makasi lattialla pesten lattiaa, ja potki välillä seinään, että liukui rätin kanssa eteenpäin.
Arthur tuli myös reippaasti ylioppilasjuhliini shekin kera. Minulat jäi näkemättä Red Hot Chili Peppers silloin Provinssissa. Mutta kaikkea elämässä ei saa.
Nämä eivät olleet pilkkaa, vaan tuolloin olivat hyvin elokuvamaisia kohtauksia, muistoja. Ihmiset kun olivat aidompia kun kaikkia heidän hetkiään ei kuvattu, eikä torppia ikeanisoitu. He olivat karaktaarejä.
Tekijäloota:
Ohjaus & esiintyminen / Director & performer: Ville Walo
Lavastus & pukusuunnittelu / Set & costume design: Anne Jämsä
Valosuunnittelu / Lighting design: Eero Alava
Äänisuunnittelu / Sound design: Lau Nau & Pekko Käppi
Ikäsuositus / Age recommendation: +16
Kieli / Language: japani / Japanese
Tekstitys / Subtitles: englanti / English
Kesto/ Duration: 45 min
Taustamatskua WHS Teatteri Unioinin sivulta:
" Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras.
Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat. Yksinäinen ihmishahmo reagoi tilaan tunkeutuviin ääniin kuin ne nousisivat hänestä itsestään. Hän muuntautuu puhujasta toiseksi, kuulostelee, hiipii. Ääni tulee ihan läheltä, mutta kuitenkin toisesta todellisuudesta, menneeltä aikakaudelta ja eri kulttuurista. Vieraskielinen äänitetty puhe katkeaa huokauksiin ja korahduksiin. Näkymättömät kauhut ja nautinnot saavat esityksen valtaansa.
Esiintyjä tasapainottelee notkein ja horjuvin askelin häpeämättömyyden reunalla. Rakkaus ja narsismi sotkeutuvat yhteen aavekivussa, joka kohdistuu poissaolevaan rakastettuun osana omaa kehoa. Voiko kaivatun toisen saavuttaa muuttumalla häneksi? Peilin katse vastaa tunnistamattoman naamion läpi toiselta varastetulla äänellä.
Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaarisilta vaikuttavia haastatteluja underground ja queer piireissä liikkuvista sukupuoli-identiteeteiltään moninaisista henkilöhahmoista.
Tämä on sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos. Vuonna 2002 ensiesitetty Valon kaupunki oli ensimmäinen Suomessa tehty koko illan jongleerausesesitys. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita. "
"Sirkustaiteilija astuu näyttämölle kolmannella jalallaan
Sirkustaiteilija Ville Walon Phantom Limb näyttämöesitys lainaa äänimaailmaansa katkelmia japanilaisesta undergroundelokuvasta. Proteesilla paranneltu keho nilkuttaa poissaolevan rakastetun jäljille kolmijalkaisen koiran sitkeydellä. Huulipuna leviää pitkin näyttämöä, kun sukupuolten välillä horjuva esiintyjä uhkaa itseään keittiöveitsellä. Epätäydellisyys ja ylimäärä syrjäyttävät taidon yhden hengen friikkisirkuksessa.
Sirkustaiteilija Ville Walon kolmas sooloteos Phantom Limb tasapainottelee häpeämättömyyden reunalla.
Esiintyjällä on ylimääräinen raaja. Se on niin tuttu että saattaisi jakaa hänen sydämenlyöntinsä, mutta silti oudon vieras. Esitystilanne on intiimi ja tirkistelevä kuin paperiseinäinen huone, jonne naapurien äänet kantautuvat.
Teos lainaa äänimaailmaansa katkelmia 1960-luvun japanilaisesta vaihtoehtoelokuvasta. Toshio Matsumoton Funeral Parade of Roses on sekoitus intohimoista fiktiota ja dokumentaaria undergroud- ja queer-piireissä liikkuvista henkilöistä.
Ville Walon sooloteos Valon kaupunki oli vuonna 2002 ensimmäinen koko illan jongleerausesesitys Suomessa. Walon seuraava sooloteos Mortimer vuonna 2010 yhdisti kertoviin esinekoreografioihin digitaalisia sensoreita ja projisointeja. Kehityksen kolmas etappi tiivistää kymmenen viime vuoden aikana kuljetun matkan kohti esittävän taiteen kartoittamattomia alueita.
Vuodesta 2001 saakka toimineen WHS-nykysirkusryhmän tuotannot ovat olleet keskeinen tekijä suomalaisen nykysirkuksen viime vuosikymmenen aikana tapahtuneessa nousussa muiden esittävän taiteen lajien rinnalle. Ryhmän esityksissä sirkus on muodostunut nykyaikaiseksi, itsenäiseksi ja alati muutoksessa olevaksi ilmaisumuodoksi, jota muut keinot, erityisesti videokuva, täydentävät. Lehdistössä niitä onkin pidetty avantgardistisina myös laajemmin näyttämötaiteen näkökulmasta. Teokset ovat olleet paitsi nykysirkuksen terävintä kärkeä, myös osa teatterikentän tuoreimpia uudistusvirtauksia."
Sodankylä ikuisesti -festarin ohjelmisto on irti... Oh, Mercy! 4.6.2020. Ei hyttysiä, ei hirvikärpäsiä, ei
paarmoja. Ei salamointia, ei tulvia. Sodankylä ikuisesti onlinen helppous.
Sodankylä, ikuisesti, tällä kertaa eetterissä, osin maksuttomissa, elävissä kuvissa, ja aamujen keskusteluissa. Oli hieno lisä, että näemme aamukeskusteluja, heiltäkin jotka eivät enää ole joukossamme. Ehkä.
Painan verkossa nappia, maksan elokuvasta, ja katson koska huvittaa, ihan heti, tai ennen kuin vuokraus vanhentuu... Oliko tämä elokuvien vuokrausta?
Tässä myös syitä, miksi valitsin nämä elokuvat.
Alussa minua kiinnosti eniten ennen näkemätön Oh, Mercy! Ostin heti lipun, mutta piti odottaa neljä päivää ennen kuin sen näki. NELJÄ PÄIVÄÄ.
Sitähän elokuvafestivaalit on: harvinainen leffa näytetään tiettynä päivänä, tiettyyn aikaan.
OH MERCY! (Roubaix, une lumière, 2019) 17.06.
Seuraavana Oh Mercy! alkaa tavanomaisesti äijäilyllä, mutta vanhan elokuva-ajan musiikki lupaa nousua, ja laajennusta. Ulkona jyllää vastenmielinen melu (liikenne, työkoneet, remontit). Mikä on tämä filmin oranssi kajo? Väkivalta, puhdistus, hiljaisuus, hiljentäninen, tuho vai toivo? Tähän asti Sodankylä ikuisesti onlinen leffat ovat rullanneet. Ainoastaan yks aamukeskustelu jäi näkemättä kun nauhoite ei pyörinyt, ja sitten katsomisoikeus vanhentunut puoli tiimaa sitten. ( Helsingin korttelikinot ovat olleet auki kesäkuussa. )
Pidän Oh mercyn äänimaailmasta paljon enemmän kuin kuvasta: melodraaman, film noirin, suspensen ja jopa eroott. trillerin sävelmien fraktaalit soivat. Onhan siinä monta epäluotettavaa kertojaa jotka vain istuvat.
THE MAN WHO KILLED DON QUIXOTE
Sodankylä ikuisesti onlinestä ostin menolipun La Manchaan. Viime vuona näin tän leffan The Man Who Killed Don Quixote kahesti valkokankaalta, elokuvateatteri Orionissa & Espoo cinessä.
Don Quijoten näin teatterissa peräti kolmasti: kahdesti Teatteri Avoimissa Ovissa tuon mainion Red Nose Companyn vilperien Mike ja Zin punanenien klovni-versiona, jossa sain heittää näyttelijöitä punaisilla tomaateilla. Esitys pyyhkii pölyt klassikon yltä. Ihan konkreettisesti, näytelmän alussa Sancho Panza pyyhkii haarniskaa.
Ja tietysti näytelmä Donkey Hot - Töölön suurin musikaali! Töölön pienimmällä lavalla. Jo oli kuumaa ja kumma touhua...
Palatakseni Gilliamin leffaan: Vihdoinkin valmis, ja matkan varrella useamman metamorfoosin, romahduksen ja uudelleensyntymisen kokenut The man who killed Don Quijote.
Viime päivinä elokuvissa seikkailleet ritarit ja heidän aseenkannattajansa, niin tässä kuin Seitsemännessä sinetissäkin. Itsensäruoskijat mukaan luettuina. Kummassakin taiteen merkityksestä, niin ruton kuin nykyajan itsekkyyden, vihan, moukkamaisen ökyilyn ja kapitalismin aikana.
Vihdoinkin tämä elokuva on valmis! Näin tämän valkokankaalta sekä Espoo Cinéssä festivaaleilta sekä elokuvateatteri Orionissa. Gilliamin surkuhuba doku Lost In La Mancha kertookin kaiken miksi tämä aihe tämä filmi ei valmistunut aikoinaan: tulvat veivät teltat ja kamerat. Surullisen hahmon ritari piti nostaa vinssillä hevosen selkään tyrän takia. Paljon tapahtui kaikkea, ettei elokuvaa saatu valmiiksi. Tuli vain dokumentti. Tässä aiemmat kirjoitukset:
Nyt elokuva on valmistunut, yhdessä pääroolissa Adam Driver. Onko se sama elokuva.
Pitääkö sen edes olla.
Vihdoinkin näin leffan The Man Who killed Don Quixote!
On sitä pitkään odotettukin! Terry Gilliam, kiitos. Vihdoinkin näin leffan The Man Who killed Don Quixote! Lost in La Mancha oli hieno dokkari mahdottomasta projektista, joka nyt on valamis. Kauhealla kiireellä Orioniin kun huomasin että tiiman päästä alkaa #TheManWhoKilledDonQuixote. Kun poistuin elokuvista kotoa kohti, niin vastapäätä istui herra kolmikolkkalakki päässään.
Kevät täynnä Cervantesin klassikkoa visuaalisina: on teatterissa sekjä klovnien esittämä DonQuijote että nuarten näyttelijöiden vetämä Donkey Hot.
Donkey Hot esityksestä: Sanan säilä on niin vaarallinen kun vastenmieliset katoliset papit polttavat Harry Pottereita.
Cervantesin klassikkokirja kertoo myös työuupumisesta, ja kuinka tärkeää on taistella vääryyttä vastaan.
luultavasti Gustave Dorén kuvitusta kovin painavasta kirjasta
JÄLJET ( Spoor, 2017 )
Sodankylä ikuisesti onlinestä 16.06.2020.
Ennustiko A. Holland tämän pandemian?
Hollandin Jäljet oli seuraavana tiirattavana Sodankylä ikuisesti verkkofestareilla. On ällöttävä hellepäivä, joten puhaltaja puhaltaa ja vie osan äänimaailmasta. Myöskään kaksinkertaiset pimennysverhot eivät saa elokuvahuonetta pimeäksi, tai edes hämäräksi. Vali vali. Elokuvateatterit sentään olisivat pimeitä.
Koronan jälkeen elokuvateatterit avautuivat ja eka leffa valkokankaalta oli minulle ohjaajan Mr Jones. Tässä leffassa Jäljet on jännää miten juuri naiset puolustavat eläimiä, saaliseläimiä, elämiä, joita ei tarvitse tappaa eikä kiduttaa. Miespappi hyväksyy eläinten murhaamisen.
Miksi tässä laaksossa on William Blaken kääntäjiä suuri populaatio, kuinka tärkeää on rakentaa Syyriaan siltoja, miksi eläintenrääkkääjiä ovat miehiä, jotka pitävät naisia maksettuina esineinä,
Erityisen irvokasta on elonkirjon kato, ja tämän koronan pandemian aiheuttaneet eläintenrääkkäjät kiinalaiset wuhanilaiset "torillaan", jossa vanhoina raatoina koirat, lepakot ja eksoottiset eläimet. Jokainen muukin "tori" on suljettava.
Jäljet leffassa on onneksi myös esimerkki modernista empaattisesta miehestä. Joka käyttää tietotekniikkaa ekologisempiin ratkaisuihin, hän näyttää rilleissään 60-luvun radikaalilta, tai ainakin nuorelta mieheltä joka voisi tehdä vallankumouksen, ei pelkästään yliopistoissa vaan myös työelämässä. Verrattuna atriarkaattiin (papit, eläintentappajat tarkoituksella ilman p:tä, röh röh ).
Nautin myös aiemmin Maailma kylässä festareilla näytetystä ilmaisleffasta Woman at war, jossa keski-ikäinen nainen on myös aktivisti ja toimija, ekoterroristi niiden firmojen mukaan jotka itse myrkyttävät maan... Paikalla oli tekijävieraita vuosi sitten.
Se maailmanlaajuinen pandemia? Holland tarkoittaa tässä (Jäljet, 2017) lintuinfluenssaa, joka oli edellinen maailmanlaajuinen pandemia. https://t.co/zcRQuZZRnP
Tämä on 94. naisen ohjaama elokuva jonka näin tänä vuonna 2020.
TOMMASO (2019) 17.06.2020
Rooma oli suosikkikaupunkejani 90-luvula. Nykyään en käytä lentokoneita. Katon Abel Ferreran leffaa Tommaso. Käheä-äänien, myr[s]kyistä puhdas taiteentekijä on löytänyt tasapainon, onnen ja tyhmät tv ohjelmat, joissa kuuluu kuitenkin hypnoottinen munniharppu, ja koko perhe tanssii.
AAMUKESKUSTELUJA JA MUUTA FIILISTELYÄ
Aamun tunnit käyvät vähiin, seuraavaksi John Boorman aamukeskustelussa Sodankylä ikuisesti verkkofestareilla 17.06.2020. "Hollywoodissakin kunnostautunut englantilais-irlantilainen herrasmies oli 2009 poikkeuksellisen hyvä kertoja, ei vähiten siksi, että hän oli ansioitunut vuosikausia korkeatasoisen elokuvaohjaajien puheenvuorojen vuosikirjan Projections toimittajana. "
tätä Boormanin leffaa Zardoz ei nyt nähty, vaan aiemmin joku vuos sitte Orionissa
Aamukeskusteluista minulle kaikkein läheisin on Terry Gilliam. "Monty Pythonin animaatioistakin vastannut ryhmän amerikkalaistaustainen jäsen riemastutti jo pelkällä poronkarvatakkiin pukeutumisellaan 1998 – mutta väriä ei puuttunut jutuistakaan. "
Somebody loves the smell of napalm on the morning. I don't, because this morning interview in Sodankylä Midnight Sun film Festival is better.
Elokuvaohjaajat Valentin Vaala ja Teuvo Tulio aloittivat uransa hyvin nuorina kloppeina, ja maahanmuuttajina.
JA SITTEN ON TIETYSTI TEUVO TULIO
Taistelu Heikkilän talosta elokuvasta on säilyneenä vain kahdeksan minuuttia. Mitä tapahtuu kun arkiston filmit tuhoutuvat tulipalossa?
SININEN VARJO (1933)
Sininen varjo on myös fraktaali, vuodelta 1933 oleva 16 minuuttinen pätkä, jossa soi mennyt maailma, ja suru koittaa vain kun pitäisi maksaa lasku ravintolassa...
Nuori Theodor Tugai on niin häkellyttävän hyvännäköinen, ettei ihmekään, että on kaksoisroolissa. En ole lukenut Mika Waltarin alkuperäistä jännitysnovellia, muistaakseni, niin en tiedä, miten eroaa. #Hurjisteluaikoja!
Teuvo Tulio: Nuorena nukkunut (1937):
POLTE
lyhytelokuva Polte on seuraavana vuorossa Sodankylä ikuisesti verkkofestivaaleilla. Katson johdannon myöhemmin, lopuksi. Tuhotaanko tässä elokuva, vai pidetäänkö se edes sirpaleena tallessa. Teuvo Tulion Silja nuorena nukkunut nitraattifilmin ainoat kuvat.
Juuri tässä kuvassa on kokeell. Polte -lyhärin Regina Linnanheimon monimerkitykselliset kasvot. Palava, tuhoutuva filmi on sekä kesäinen kukkaseppele, morsiusseppele, jääkuningattaren kruunu ja myös viiltävää orjantappuraa. Onko hän nuorena nukkunut, hukkunut, meditoiko, noituuko.
Niin surusta raskas... Myös pelkästään instrumentaalina kuultuna kotimaiset mielen- ja sielunmaisemat, kansanlaulut, ne tavalliset tarinat. Pysäytyskuvia, tai tarkemmin: puhelimen kameran kuvia liikkuvasta, osin tuhoutuneesta filmistä. Taidetta, sarjakuvaa, Kiasmaa, lisäkerroksia
Taistelu Heikkilän talosta elokuvasta on säilyneenä vain kahdeksan minuuttia. Mitä tapahtuu kun arkiston filmit tuhoutuvat tulipalossa?
Alan purkaa Sodankylä ikuisesti onlinen elokuvalippuja ennen kuin haihtuvat ilmaan. Ensimmäisenä Agnès Vardan haastattelu, joka kyllä kuuluu, mutt kääntäjän mikistä tuleva suomennos on suht puuroa. Ylen naisten maaliskuussa tuli useampikin Vardan elävä kuva.
Seuraavaksi jatkui Miloš Forman, mulle läheisin Amadeuksen ja Valmontiin vuoksi, Euroopan rokokoon loiston, rappion, hedonismin vuoksi. Ja myös Amerikan vastakultuurit ja toivo (Hair, Yksi lensi yli käenpesän), ja toisaalta niiden punaniskainen tai valkokauluksinen nujertaminen.
Tähän asti Sodankylä ikuisesti onlinen leffat ovat rullanneet. Ainoastaan yks aamukeskustelu jäi näkemättä kun nauhoite ei pyöriny, ja sitte katsomisoikeus vanhentu puoli tiimaa sitten. Helsingin korttelikinot ovat olleet auki kesäkuussa
Vaikka sää oli tämä ällöttävä helle:
Säätilan ollessa tämä. Ei hyttysiä, ei hirvikärpäsiä, ei paarmoja. Ei salamointia, ei tulvia. Sodankylä ikuisesti onlinen helppous. pic.twitter.com/BOIkmvuuWE
miten popkulttuuri ja underground on vaikuttanut minuun ja silmääni, kameraani:
Eilen oli eeppinen Don Quijote -trippi, ensin näkyi suuria tuulimyllyjä (tuulivoima) ja sitten pelloilla oli jättiläisten hampaita (pillereitä, joihin pyöritetty heinää kun ei enää heinäseipäitä). Kiinalaisessa ravintolassa jokainen tarjoilija oli pihalla, ja vääriä annoksia tuli pic.twitter.com/lgYx441e5F
Tommason raileri. Yleensä laitan nämä tiiserit ja trailerit juutuupin listaan VALKOKANKAALTA 2020, mutta nyt jouduin laittaan sen sijaan listaan TELEVISION LUMOA 2020. https://t.co/YjtbH0W4De
Helsingin korttelikinot avautuivat. Koronan ensimmäisen aallon jälkeiset elokuvat valkokankaalla 01.06.2020 lähtien: Noidat tulevat! Ja elokuvateatteri Orionin ovet avautuvat kohtalaisen komeasti Peter Stricklandin leffalla IN FABRIC. Keväällä piti tulla noitaelokuvien sarja, mutta korona tuli väliin. Ehkäpä nyt...
01.06.2020 MR. JONES, elokuvateatteri Orion eli oikein kovalla viiden tähden elpkuvalla aloitetaan. Helsingin korttelikinot avautuivat. Valkokankaan edessä, turvavälein, nähtynä A. Hollandin jännittävä ja komea Mr Jones aloitti koronan jälkeisen ajan elokuvateatteri Orionissa. Dekadentti, autenttinen ja korruptoitunut Moskva. Nälänhädän hyinen Ukraina. Tämä on 91. näkemäni naisen ohjaama leffa tänä vuonna 2020.
Valkokankaalla olit eilen, art deco teatterin, Cinema Orionin punaisille samettipenkeille uppoutuneena, näit erikoiset kuvakulmat, veturin vyöryessä, vääjäämättä sinisen tummanpuhuvan tarinan läpi, uhkuen, mutta millä hinnalla.
05.06.2020 IN FABRIC, elokuvateatteri Orion
Kesäkuun toinen elokuva elokuvateatteri Orionissa valkokankaalta oli In Fabric, joka jo ensi sekuntien klingauksista löi, ja vei giallon lähikuvien fetisistiseen maailmaan punaisine kynsineen ja myöhemmin saksineen ja ärhäkänvärisine puhelimineen. Täydellistä, hullua, hauskaa.
Leffa kuulosti aidoilta, olihan foley artistina Tapio Liukkonen. Torille! Paljon goottilaisia aineksia, Mario Bavan tyyppisiä irtoripsiä, upeita naisrooleja, vinkkejä Halloweeniin ja koshaukseen. Kulutuksen manipuloinnin, muodin, häiriintyneen kehonkuvan kritiikkiä. Hieno ja häijy giallo noitaelokuva elokuvateatteri Orionin valkokankaalla kesäkuussa, A24-laatua. Koska noitaelokuvien sarjaa ei nähty huhtikuussa. Koronan takia.
06.06.2020 SEVEN, Kino Regina
David Fincher seminaari loppui justiinsa, seuraavana Seitsemän, ja lopuksi kokkoonnutaan Fight Clubin äärelle. Miksi Fincher hallitsee mediaa, miksi elokuva on käsityötä, miten Tukholmassa valaistaan jouluaaton lumisade toukokuussa 2011, kuinka laajentaa valtavirtaa avantgardeen, miksi kulutushysteria kuohitsee, miks luottokorttirakennukset räjähtävät, kuka on kuka, pöytäkin on Yin ja Jang.
Kuohitseeko Ikea, miksi epäluotettava kertoja, kuka on tarinan minä, yliminä ja vietit. Miksi vallata tyhjät raunioituvat talot, tuhota luottokorttilafkat, onko se kaikille reilua, aloittaa tyhjältä pöydältä. Ratkiriemukas musta neonoir joka valkankaalla vielä diipimpi. Äänineen.
06.06.2020 FIGHT CLUB, Kino Regina
Näin tämän lauvantaina elokuvateatterissa. Valkokankaalta. Näkyi Seitsemän vuotta tiibetissä plakaati elokuvateatterissa. Miksi Fincher jätti sen elokuvaan. Lisää meta-tasoja? Ja olihan saippuakauppiaan armeijassa yks tuttu kasvo, joka nyt on Mindhunterissa. Miksi elokuva innosti tappelukerhoihin. Miksei kerhoihin joissa itketään ja halataan. Miksi se on toksisessa maskuliinisuudessa, myrkyllisissä miehen malleissa, outoa ja väärin, ja sopii vain syövän ja menetyksen äärelle. Miten olla täysin vapaa kulutushysteriasta ja kulutusyhteiskunnasta.
10.06. Teräsleidit, Kino Tapiola
Päivän ensimmäinen feministinen elokuva oli Teräsleidit. Tämä on kolmas leffa jonka olen nähnyt valkokankaalla tänä kesäkuussa 2020. Tämä on 92. naisen ohjaama elokuva tänä vuonna. Ei pelkkä rällätällä musta komedia, vaan täydellisen hiottu, ja samalla Vapaa. Vapaatyttö. Täydellinen loppu. Ja kuinka elokuvan laulujen sanat ovar merkittäviä. Vihdoinkin pitkiä elokuvia yli 70-vuotiaista naisista. Täyttää Bechdelin testit mennen tullen. Käsitellä myös 70-luvun Feminismiä sekä 2020-luvun. Näyttelijät pää- ja sivurooleissa tuttuja ja arvostettuja teatterista, tv:stä ja elokuvista. Dekkareista, komedioista, matineoista, Jacques Brelin lauluista, Humisevasta harjusta....
Ällöhellepäivänä ihana pulahdus korttelikinoon Teräsleidien seuraan. Vihdoinkin elokuvan pääosissa yli 70-vuotiaita naisia. Syvästi inhimillinen, ja piristävän rietas leffa jossa teatterin & tv:n suosikkinäyttelijöitäni. Täydet pojot.
10.06. EMMA., Kino Tapiola
Teräsleidien jälkeen Korttelikinossa Kino Tapiolassa oli vuorossa Emma. Erittäin miellyttävä nähdä nyt 50-luvun elokuvateatterissa valkokankaalla, kun kaikki oli just eikä melkein. Taiteellisesti ja sielullisesti. Ihana olla elokuvateatterissa kesäkuussa 2020! Etenkin tämän leffan kanssa. Oikein on valitut naiset tähän. Tosi häiritsevää oli kieseissä hetki jossa mistär Elton riisuu viittansa kuten Hammer studion kauhuelokuvassa. Erittäin niljakas roolisuoritus. Bill Nighy vetoa ja lunta pelkäävänä isänä päästeli välillä samanlaisia ääniä kuin hevoset. Kun hän närkästyi, tai paheksui. Valkokankaalta näkyi myös arvet ja helmet paremmin.
Aiemmin: Etävappuun suosittelen piknikkiä olohuoneen lattialla kera siman, rypäleiden, juustojen ja keksien, seurana ilmainen Telia TV kokeilu, johon kuuluu ilmainen videovuokraus, johon valitsin tietty ihanan keväisen Emman. Soljuva uusi versio. Tosin minulla oli vähemmän palvelijoita.... 27.04.2020 tv eli suoratoistolta. Minua ei haitannut, että olin nähnyt tämän ekaa kertaa television ruudulta. Kestää monet kerrat katsoa. Itse asiassa kuulin viime kesänä hauskan jutun, joka oli miltei kuin tästä tarinasta se huviretki-kohtaus! Koominen ja mauton. Tätä leffaa katsotaan tulevina jouluina, ja muistellaan kesää, ja läheisyyttä, itketään, niistetään ja nautitaan taiteen voimasta.
12.06. Pekka ja Pätkä puistotäteinä, Kino Regina
Ilmaiselokuva Helsinki-päivänä.
Paikalla oli myös yllätysvieraita, eli elokuvan näyttelijöitä, eli herra joka sai näiltä puistotädeiltä tuttipulloa kolme kuukauden ikäisenä. Oli ihan äänirooli. Ääääääää. Lähikuvissa eilisen Helsinki.
kuva FINNA / ELONET
12.06. COLOR OUT OF SPACE, elokuvateatteri Riviera
Päivän viimeisin elokuva on Color Out of Space, jonka olen kyllä jo nähnyt jo ennakkonäytöksessä elokuvateatteri Orionissa, mutta tällä kertaa tällaisissa puitteissa korttelikinossa, Kalliossa Helsinkipäivänä 12.06.2020. Herra Stanleyn leffaa on jo odotettukin. Uudelleen nähtynä eristyksen jälkeen. Ja ääniraidalla oli myös Mayhemiä.
Joko Richard Stanley saa pitää pelit ja pensselit käsissään ohjaamassaan elokuvassa? Revittääkö Nic Cage presenssiään tappiin asti? Miten Lovecraftin färit toimivat valkokankaalla?
Nic on miltei huippuvireessä. Ja Stanley sai tehdä leffan rauhassa. Aina ei käy niin hyvin... Että saa ohjaamassaan elokuvassa pitää pelit, pensselit ja värikartat käsissään. Puhumattakaan siitä, että saisi ohjata elokuvan loppuun, eikä sinua vaihdeta toiseen ohjaajaan kesken matkan.
Elokuva alkaa satumaisesti perheen tytär on tullut hallavalla hevosella metsään tekemään riittiä, koska haluaa äitinsä terveeksi. Riitin keskeyttää liian utelias, mutta kaunis hydrologi-nuorukainen. Perheen äiti, hurjasilmäinen (Joely Richardson) on sairas, hän ei tunne itseään kokonaiseksi leikkausten jälkeen. Hänen elämänilonsa ja seksuaalisuutensa on kadonnut. Hän ei tunne itseänsä eheäksi. Perheen isä (Nic Cage) ei halua tulla eikä päätyä isäkseen, vaikka asuu tämän tilalla keskellä korpea. Mm alpakkaviljelijänä...
Musiikkina on mm bläkkistä, onhan tytär tummanpuhuva. Siksikö soundtrackilla on Burzumia? Ja onko se myös viittaus Lovecraftin rasismiin ja muukalaisvihaan, mutta myös villiin luomisvoimaan?
Ei ihan Mandyn kaltainen räjähdys. Mutta harva leffa onkaan.
Helsingin korttelikinojen ja elokuva-arkistojen pyhässä Bermudan kolmiossa koukuttaa myös Riviera, jossa ainakin Richard Stanleyn odotettu Lovecraft-filmatisointi Color Out of Space on hyvä nähdä uudelleen, vaikka näin tämän kyllä ennakkoon Orionissa aikoinaan ennen koronaa.
raileri, virallinen:
13.06. MIES NASARETISTA, WHS Teatteri Union.
Teemana Max von Sydow in memoriam, ja tämä kuuluu alueen Bermuudan kolmioon. Tänään ei kutsu Impaled Rektum eikä edes Impaled Nazarene vaan: The Greatest Story Ever Told, 35 mm.
Jäikö pääsiäisenvietto välistä? Ei se mtn. Kärsimysfestivaali Ciné-Passio peruuntui, mutta MIES NASARETISTA (35mm) paikkailee tuota uskomatonta spektaakkelia. WHS Teatteri Unionissa vietetään Max von Sydow in memoriam -viikonloppua. Leffa oli kropattu ja hyvinkin punainen versio, joka kulkeutunee seuraavaksi Kansankotiin, von Sydow-kollektioon.
Moni osa kropasta huusi hoosiannaa kun kärsimysnäytelmä loppu, mutta Max von Sydow oli kyllä nappivalinta, hänen takiaan kärsii mielellään. Välillä hän oli kaunis, yliluonnollisesti hohtava kiiltokuva. Kärsivä, maltillinen. Koko leffa on täynnä uskomattoman suuria tähtiä, mutta John Wayne klenkkaa heistä surkeimmin.
Varsinainen spektaakkeli, aikuisten jäyhä satu. Ei täytä Bechdelin testiä, ei. Von Sydow taas ottaa kaiken irti, ja toisaalta jose ferrer myös. Sen sijaan John waynen repla on niin laiska että.
Puoli hollywoodia, siis hollywoodin miesnäyttelijää näyttelee tässä ja siis tuo perheelle pötyä pöytään. Heidän töitään on mm: Manaaja, Seitsemäs sinetti, Safiiri ja teräs, Avaruusasema Alfa, Kojak, Apinoiden planeetta, Cul-de-Sac, Halloween, ja moni muu popkulttuurin helemi.
Ei ollu camp-huumoria muulloin kun hänen tarjotessa kiveä - myös katsojalle kivityskohtauksessa. Se joka on synnitön voi viskoa ekan kiven...
No nyt tuli KARANTENIKINO -teeman eniten karanteenikino. The Seventh Seal, 35 mm, Max von Sydow in memoriam, Päivän ainoa elokuva tänään valkokankaalla oli Bergmanin Seitsemäs sinetti, 35 mm, neljällä kelalla. Se oli yhdeksäs leffa jonka näin valkokankaalla kesäkuussa 2020. Ja kaiken kaikkiaan 25. leffa jonka näin valkokankaalla tänä vuonna 2020.
Erityisen surullista oli katsoa Seitsemäs sinetti nyt, kesäkuussa, kun Löfgreeni inttää, ettei Kansankodin koronastrategia ole epäonnistunut. Tuon pandemian, ruton aikana ei ollut striimausalustoja. Joita olen käyttänyt nähdäkseni teatteria, elokuvia ja keikkoja.
Ja mitä mainioin tapa lopettaa kesäkuun elokuvakimara valkokankaalla, ja siirtyä juhannuksen viettoon:
Tänään näin tämän juhannuselokuvan sen seitsemännen kerran valkokankaalla.
sisältää juonipaljastuksia:
Midsommar on suhteellisen ehtymätön myyttien ja alitajunnan orgaaninen, synkkä sykkyrä, jossa sopivasti Wickermania, Roy Anderssonia, häijyyttä & huumoria. Tekijä Aster pitääkin sitä komediana, sekä myös romanttisena komediana, tarinana, jossapäähenkilöllä, lukiotytöllä on aivan hirvee lukiopoika, vaikka parempiakin olisi tarjolla. Elokuva on yhtä aikaa tuttu ja outo, kuin häipyvät uni, tai kun astut lapsuuden ullakolla, ja muistat jotain hämärää, sirpaleita. Se voi olla palapeli, myyttien ja satujen rähjäinen, unohtunut kokoelma.
Minua on kiehtonut ruåtsalaisten fallinen juhannussalon palvonta - asuinhan rajan tuntumassa, Lapissa. Se on ilmiselvä hedelmällisyysrituaali, symboli. Tuntuu, että kaikki - Allsång på Skansenista alkaen kaikki on Ruåtsisssa paremmin, aurinko paistaa aina. Hm...
Vietin juhannusta, pakanallista keskikesän juhlaa Lapissa, luonnollisesti. Elokuvan alussa sohvan yllä on suuri juliste John Bauerin maalauksesta, hänen keijunsa ja peikkonsa ovat kaunista taidetta. Niissä on aina rauhallinen hetki yliluonnollisen kanssa. Monenkirjavat lajit pystyvät elämään sovussa keskenään. Silti niissä on salaperäisyyttä, magiaa. Lopputeksteissä luki myös F Kupka, jonka näyttelyssä kävin pari kertaa Ateneumissa keväällä, sen seksismiä tosin kritisoiden.
Kuinka mukavaa, että Midsommar on feministinen elokuva, jossa käsitellään myös toks mask eli myrkyllistä miehen mallia.
Mietteet menivät ja risteilivät Wicker Maniin, Uhrijuhlaan. Ihan vain käytännön syistä. Voiko pastissia käyttää, parodiaa, haastaa, laulaa suohon, huohottaa suohon.
Nykyaikana neitsyet eivät voi noin vain kadota, ainakaan valkoisista etuoikeutetuista maista, vaan kaikista meistä jää jälkiä, verkkoon. Onko mahdollista kadota. Varsinkin kun on kyseessä opiskeluporukka joka vetää väikkäriä - englanniksi väitöskirja kuulostaa ulosteelta.
Pääosissa on nainen ja mies, Dani (Florence Pugh) ja Christian (Jack Reynor), ja he ovat eron partaalla, eron, josta Christianin kaveriporukka on mielissään. Paitsi yhtä ruotsalaislähtöistä, empaattista, sympaattista miestä nimeltä Pelle lukuunottamatta. Hän uskaltaa ottaa osaan naisen suruun. Pelle edustaa miestä, jolla on tunteet. ( Pelle eli Vilhelm Blomgren on kovassa vedossa myös Göstan mainoksissa, kiltti mies, hyvä mies. ) Josh (William Jackson Harper) on miesporukasta Sveitsi, hän keskittyy opiskeluun ja väikkäriinsä, eikä niin hirveästi ota kantaa, onks okei, että tyttö on paikalla.
Porukan rasittavin poika Mark vintage-kasvoinen pisama-pahis (Will Poulter) haluaa pääosamiehen Christianin pysyvän sinkkuna, niin on aina helpompaa. Hän ei halua naisen yokoonottavan hyvää jengiään, joka opiskelee ja varsinkin bailaa ja tsiikaa misui. Inhoan kun sarjoissa tehdään helppoa vitsiä upeasta taiteilijasta Yoko Ono. Ikään kuin kaikki erot olisivat pahasta. Ja muutokset. Ja kaikki olisi naisen syy. Kaiken takana on...
Pääseekö elokuva läpi Bechdelin testistä?
Mitä elokuvassa on, mitä tapahtuu. Paljon annetaan vinkkejä unilääkkeistä sieniin ja post-traumaattisiin kuvioihin.
Kun Hereditary on hyvin synkkä, siis musta, niin Midsommar on valoisa. Argentokin on käyttänyt valoa kauhun lähteenä. Mutta tässä mennään todella syvälle.
Pohjoisessa aurinko laskee vasta elokuussa. On rullaverhot ja venetsialaiset kaihtimet, ja niiden päälle teipattavat mustat jätesäkit ja satiiniset unimaskit, joissa lukee Bitch is sleeping. Minulla siis, ei elokuvassa.
Koomista on kun amerikkalaiset tulevat citystä luontoon ja pelkäävät punkkeja - valkoiset tennissukat korkealle ja tiiviisti lahkeen yli vedettyinä.
Amerikkalaisille helposti huijattaville turisteille, miehille, ei naureta kuten Hostelissa, jossa miehet kun kuolaavat mielikuvissaan upeiden eurooppalaisten tytsyjen perään ( ruotsalainen arjalainen (sic) blondi nainen oi maitohipiäinen, ja seksuaalisesti niin vapaamielinen ja karvansa ajeleva, mitä katolilaiset ei tee)
Tällainen naistyyppi on Kevät koittaa hitlerille -elokuvan sihteerikkö, Inga Byxor -niminen tanssija musikaalissa Cabaret, Simpsoneissa alaston vaaleaverikkö nainen toimii liikenteenjohtajana Simpsonien matkustaessa Ruottiin.
Muistan kun Geena Davis kertoi aikoinaan matkustaneensa Pohjoismaihin, jotta löytäisi itsensä mittaisen miehen - myös fyysisesti.
Vaaleiden korskeiden viikinkimiesten kauneutta on ollut True Blood ja Viikingit -sarjoissa. Mutta miehet kuolaavat tai katsovat paikallisia naisia, kuinka upeita ne ovatkaan. Joku alkaa kertoa, että siksi, kun viikingit raahasivat Skandinaviaan aina kauneimmat yksilöt. Joskus heitä pitää uskoa, kun väikkäriä tekevät, ettei jutut ole ihan tuulesta temmattuja.
Antropologiaa myös arvostellaan, pitääkö mennä tuhoamaan alkuperäisiä kulttuureja ja uskontoja. Sekaantua. Onko antropologi objektiivinen. Mikä on enää tiedettä.
Elokuva ei mässäile seksillä, mikä on hyvä. Vuoden virkistävin ja häiritsevin seksikohtaus nähdään ja tunnetaan ihan iholla,ja kuunnellaan korvat kuumina. On eri-ikäistä seksuaalista aikuista, eikä vain hollywoodin bimboja tai skandikeijuja.
Olen täysin kyllästynyt naisen esineelistämiseen kauhussa, ihan Edgar Allan Poesta lähtien on passiivinen, palvottu nainen maallut alttarilla ihan vampyyrielokuviin ja Rosemaryn painajaiseen saakka. Tässä elokuvassa ei ole muovityrkkyjä, ei silikoneja eikä kollageenejä - ainoa poikkeava on trailerissakin nähty outo kalpea, vammainen hahmo.
Nainen on aito, hänellä on aidot kulmakarvat, mukavat vaellusvaatteet, hänen tuskaansa samaistuu hyvin, täysin, mutta hänellä on kamala poikaystävä. Joka on yhdessä kohtauksessa alasti, ettei tarvi miettiä, onko aito ginger. Tämäkin toi mieleen elokuvan Mandyn, jossa on myös kauhuelokuvalle harvinainen alaston mies.
Muutenkin Mandy on verrokkina uutena kauhuelokuvana, jonka katsoja, tämä katsoja, kokee kokonaisvaltaisesti, psykedeelisesti. Se voi olla kulttielokuva. Viitteitä on Ingmar Bergmaniin, joka shokeerasi näyttämällä peniksen reliefin sekunnin verran, oliko se nyt elokuvassa Persona. Muistuu mieleen myös "ruotsalaiset elokuvat" eli jostain syystä Kansankoti on tuhma, tuhma maa. Taide-elokuva käy ilmeisesti aina edellä aikaansa, tosin hirveän seksistinen se on ollut.
Saa nähdä miten käy ensiviikolla elokuvateatteri Orionissa, jossa on kaksoisnäytös, jossa esitetään niin ikään tämä Midsommar, ja ehtoon päätteeksi Yöllä on 1000 silmää. Huh huh. Midsommar on varmaan monella tapaa sen vastapuoli, vastapooli, kun se on feministinen, häiriintynyt, ja lumoava.
Se on myös äänellisesti ja musiikillisesti häiriintynyt. Taidanpa ostaa tämän soundtracklevyn. Mandyn OST minulla on, upeana vinyylinä, jossa elokuvan taide jatkuu juurakkomaisista bläkkis-kirjaimista lähtien.
Myös Evil Dead tuli mieleen, varsinkin kamera-ajosta kun saavutaan Hälsinglandiin nurinkurisesti tai ainakin heikun keikun. Myös Witch on mielessä, siinä oli myös tuttu pohjoinen valo.
Riimukirjoitus tulee tutuksi, olemmeko oikeasti siirtyneet entisajan kultaloistoiseen Egyptiin, jossa palvotaan kissoja ja tehdään hieroglyfejä. Onko siinä jotain pahaa.
Riimut ja kuvat myös ennakoivat tapahtumia.
Ainoa negatiivinen huomio oli, että keskikesänjuhlan naisten juhlamekkojen liiveissä ja päähineissä oli liikaa slaavilaisvaikutteita. Oliko se tarkoituksellista kulttuurivaihtoa, kun leffa kuvattiin itä-blokin maassa? Eikö Ruotsissa oteta likaisia kenkiä pois kun tullaan tupaan. Ehkä se on liian suomalaista.
Oliko leffan ensi-ilta typeränä pnä, siis juhannuksen jälkeen. Vaiko just sopiva.
Mieleen tuli hieno doku Scott Walkerista, joka tuli Ruotsiin innoissaan, että kaikki siellä puhuisivat Bergmanista. Vaan ei, kun ne puhui vain amerikkalaisista elokuvista. Plääh.
Koko elokuva, elämys tuntuu kudotun vanhoista saduista, myyteistä ja painajaisistani, muistoistani kun kävelen varovasti lapsuuden ullakolla, etten putoa hauraan katon lävitse. Myyräkuumetta peläten.
Ja ehkä lintuinfluenssaa.
Likaisella ullakolla, pohjoisessa.
Läpi elokuvan on myös kuvallisia viitteitä, riimuja ja graafisia kuvia. Yleisöä nauratti kankaaseen kirjoiltu graafinen rakkaustarina. Niin minuakin.
Kuinka pimpankarva on tabu, ja kapitalistinen markkinakoneisto yrittää sheimata ja sheivata naisen pöheikköä, eritoten pikiniaikaan saavuttaessa.
Vihjeitä ja huijauksia. Katsoja pidetään hereillä. Myös häijysti sopiva lopputekstien laulu kruunaa kaiken kuin luonnonkukista tehty seppele. Jossa voi olla punkki tai vireä hämähäkki.
Viittauksia on myös Teksasin moottorisahamurhaajaan ja Syvään jokeen.
Seksuaalinen houkuttelu on myös tehty hyvin, aidosti, feministisesti. Siinä ei ole mainoskuvan valheellisuutta, vaan aitoa iloa. Katsoja on miltei kuin tosi tv:n äärellä, jossa houkutusten saarella petetään kumppania, mahdollisesti.
Fallisen juhannussalon ympärillä tanssiminen on riehakasta ja iloista kilvoittelua, mutta myös kilpailua. Yllätys on suuri kun siinä kilpaillaan Toukoneidin tittelistä. Se saa ajatukset Wickermaniin, ja toukokuuhun kun Toukokuun Kuningatarta juhlitaan Brittein saarilla toukosalon ympärillä toukokuussa.
Ilahduttavaa huomata nordic noirin naisia elokuvassa - tosin vain sivunäyttelijöinä.
Midsommar on elokuva erosta, pettämisestä ja toks mask eli myrkyllisistä miehenmalleista. Surua ei saa tuntea, menetystä ei saa itkeä, parisuhe ei saa olla vaikea, tai se ahistaa kaveriporukkaa.
Naisen esineellistämistä ja naisvihaa on jo näytetty tarpeeksi. Oikeassa elämässä, kauhussa ja nordic noirissa. Kuten filmissä Mandy, niin on tässäkin katseen kohteena alaston mies. Ruotsalaisten naisten seksuaalinen vapaamielisyys -myytillä leikitään. Se houkuttelee.
Kuvaan välillä elokuvateattereita, Bermuudan kolmiosta tällä kertaa esillä WHS Teatteri Union:
Tuokiokuvia WHS Teatteri Unionin naistenhuoneesta ja paarista. Joe Dallesandrolla on kovat paikat naistenvessassa, pelottavia nunnia ja konnia, Ulrike Meinhoffilla on yhä koleat, komeat paisteklasit. Baarin puolella porukka on vähentäny rytkyjä, ku on niin ällöttävä helle. Jota pääsee karkuun mm leffassa.
sosialistisesta mediastani:
IN FABRIC oli hieno ja häijy noitaelokuva elokuvateatteri Orionin valkokankaalla kesäkuussa. https://t.co/ZPEKjhKa95
Sopivasti aution saaren elokuvissa Peter von Bagh haastattelee Sodankylän elokuvajuhlilla Jan Troellia, joka kertoo, mitä oppi Max von Sydowilta, ja sitä kautta Hustonilta, ja miten käytti sitä mm Il Capitanossa. pic.twitter.com/pCBNjJs75W
Dokumentti Gunnel Lindblomin urasta: näyttelijänä Bergmanin ohjauksissa teatterissa (Malmö, Dramaten) ja elokuvissa (Seitsemäs sinetti, Neidonlähde), sitten leffan apulaisohjaajana ja ohjaajana. Ja teatteriohjaajana eri toten. Myös Mai Zetterling-klippejä https://t.co/DX8ALR5ISq
.jpeg)
