Näin elokuvan ennakkoon jo toisen kerran 28.10.2020 WHS Teatteri Unionissa. Se ei ole siinä mielessä mässäilyä kuin moni muu on. Ensiksi ohjaaja valitsii tavan tai tekeleen. Aika paljon tapahtuu kuvien välillä. Yliluonnollinen kauhu on siinä mielessä helpompaa, kun saa käsitellä, miten lystää. Mutta realistinen, lähihistoriallinen tahi maagista realismia edustava ahdistaa seinän eteen. Piinaavien kohtausten väkivalta on lyhyttä, painostava tunnelma pitempi. Pitempään. Kyllä rinnassa pitää tuntuakin paha möykky, jäinen lumipallo, muisto menneestä. Tai mitä tapahtuu naapurimaassa. Tai omassa maanosassa.
Osa elokuvaa voisi olla 1600-, 1700-, tai 1800-luvulta, samoja hirveyksiä silloinkin.
Mutta kun olemme koko ajan 1900-luvulla, ja maailmojen sodassa, kun junanraiteet vievät juutalaisia tuhoon, tai kun pikkulapsetkin ryöstävät vaatteita, ja voikkuleipiä ammutuilta vainajilta ojan penkalta. Näin sopeudumme.
Mietin, että tämä ei ole millään ilveellä halpa elokuva. Matsku on aitoa, on kynttilät, on hapertuneet peilit piirongin yläpuolella, emalimaljat, on aikakauden napit ja karkea kangas.
Mietin, miten tämä on kuvattu. Seuraan päähenkilön, pikkupojan hiustenkasvuuta, leikkausta ja lopulta talventuloa ei voi estää.
Sitten luen ohjaajan haastattelusta, että hän kuvasi kronologisessa järjestyksessä. Mikä on kallista, ja mihin ei yksikään tuottaja suostu.
Paitsi tällä leffalla oli erinomainen tuottaja!
Tämä on vähän niin kuin Pandoran lipas - ohjaaja haluaa, että toivo jää jäljelle.
Ainoana kritiikkinä koin toisella kerralla kuinka naisen seksuaalinen aktiivisuus ja halukkuus nähtiin negatiivisena. Seksuaalisesti aktiiviset naiset esiteltiin hulluina, noitina ja monena muuna, häiriintyneenä xx, joita sanoja en nyt tähän kirjoita.
Vai näkeekö ahdasmielinen, köyhä ja pelokas kyläyhteisö yhteisesti niin. Vaikeina, vainoharhaisina aikoina. Etsitään syyllistä. Syntipukkia. Helppoja vastauksia.
Katsoin tämän leffan toisen kerran niin intensiivisesti, ettei ketään muita ollut enää luokassa. Siis elokuvasalissa. Se oli outo tunne. Vaikka tiesin, etten istunut saliin yksin, muitakin katsojia oli turvallisen etäisyyden päässä.
Oli hieman maailmanlopun tunne. Pimeässä illassa oli turvallista kuunnella 70-luvun iskelmää ja poppia, vailla mitään hätää.
Vaikka 1970-luku oli lähempänä toista maailmansotaa kuin tämä hetki.
Jos - ja kun - tämä leffa ahdistaa, vaikuttaa, eli toimii, niin voi katsoa myös Astrid Lindgrenin leffoja, Peppiä ja Eemeliä.
Vaikka väkivalta on myös Eemelin elokuvissa, missä hänen isänsä on hitlerin näköinen.
Vanhemmat kirjoitukset:
Näin tämän leffan KIRJAVA LINTU - THE PAINTED BIRD silloin vuosi sitten Night Visions festivaaleilla, ja kyllä se vaatii myös toisen katselukerran. Valkokankaalta. Elokuvateatterissa. Tänään.
Kohu. Kaksi kohua. Kirja. Elokuva. Se on kirpeä, kohmeinen marja, se metsässä syöty. Näin sen vuosi sitten. Nyt se oli uudelleen saatavilla, mm 28.10. WHS Teatteri Unionilla. Valkokankaalla. Making of ei ole ahdistava, meikkihuoneessa multaa Udo Kierin kynsien alle
Itse ostan piletit, tai teen varaukset, elokuviin ja teatteriin paljon, paljon ennen painettuja kritiikkejä. Koska minulla on hyvä vainu. Ja oma maku. Eli minun leffa- tai näytelmävalintoihin ei vaikuta tippaakaan kritiikki. Koska olen tehnyt valinnan tarkastella taideteosta paljon ennen kuin joku arpoo kuinka monta tähteä, ja miksi. Luen toki kritiikit myöhemmin. Kun itse olen kirjoittanut omani.
Tuntuu, että elokuvakriitikot printissä haluavat Suomessa elokuvankatsojia estää katsomasta elokuvia. Että pitäisi katsoa vain heidän suosittelemiaan. Ja kissanpaskat.
Oikea elokuvienrakastaja myös korona-aikana menee sinne pieneen teatteriin, ja joskus valtaisaankiin saliin, ja haluaa itse tehdä omat päätelmänsä.
Hesassa on myös tosi paljon elokuva-arkistoja, joissa menee kuraa tai kuratoituja leffoja, tietyn teeman, ja sarjan mukaan.
29. syyskuussa tämän leffan traileri tulvi Finnkinon valkokankaalta.
Mutta yhdenkään naisen nimeä ei mainita trailerissa. Kulttimiehiä! Kulttimiehiä piisaa, kiitos.
Se on maailman toiseksi kaunein mustavalkoinen elokuva. Kaunein on virolainen OKTOBER.
Tämä on viattoman pojan matka, oppimatka kuten Rakkautta ja Anarkiaa 2020 festarien leffat Pinocchio ja Honey Boy. Pinokkion tarinan tiedämmekin, se ei ole niin graafinen kuin tämä, muttei mikään lastenelokuvakaan. Shia Labeoufin ohjaama Honey Boy on elämänkerrallinen, jossa törppö ja inho rodeoklovni-isä (Shia itse) rääkkää poikaansa lapsitähdeksi armottomassa viihdepisneksissä.
En koskaan lue elokuva-arvosteluja ennen kuin katson filmin, mutta tänään 21.11.2019 jolloin leffan näin ensimmäistä kertaa, erehyin lukemaan Painted birdistä sellaisen, jossa oli liikaa paljastuksia. Ärsyttävää, joka kohtausta miettiessä, tapahtuuko se tässä. Niin päähenkilö kuin Jokerikin on rääkätty lapsi.
Paljon on rääkättyjä lapsia.
Hyvin oli miehitetty ei-puolalaisilla suosikkiluonnenäyttelijöilläni, mustavalkokuvaus on virheetöntä. Ja samalla karheaa. Kuin historian kuvat joihin ei ole tallennettu hirveyksiä.
Osaan kyllä tallentuu.
Kuvallisesti ollaan Bunuelin ja Bressonin metsässä, jossa on myös susia ja metsästäjiä.
Tarinallisesti olemme saduissa ja kauhukertomuksissa Lumikista Punaisen surman naamioon.
Mustaa huumoria mm vampyyri ja silmää näskäävä kissa.
Äänessä hillitty tarkoin milloin itku. On pahinta kun lapsi itkee.
Ensimmäisellä kerralla äänessä on kärpäset.
Tässä railereita, tiisereita ja haastatteluja juutuupissa:
Udo Kierin haastattelu: Fassbinderin valosta ja varjosta: elokuvassa on varjoja, mutta mielenkiintoisia varjoja: mitä onko tuo Jokapoika-paita? Mutta mikä tärkeintä, hän oli poika, joka tunsi nälkää, noina vaikeina aikoina
ohjaajan puheenvuoroja:
 |
| US julkka, The Painted Bird kotisivulta |
Ohjaus: Václav Marhoul
Käsikirjoitus: Václav Marhoul, Jerzy Kosińskin romaanista
Rooleissa mm. Petr Kotlár, Harvey Keitel, Julian Sands, Udo Kier, Barry Pepper, Stellan Skarsgård
Sosialistisesta mediastani:
Nyt voi seurata juonipaljastuksia.
Jos et halua lukea, et lue. Elokuvaan voi mennä säkki päässä, mutta siitä on varmaankin nähnyt jo kolme erilaista traileria, sekä useampia kirjoituksia.
Kulttinäyttelijät Udo Kier ja Julian Sands on erittäin ahdistavaa nähdä tässä elokuvassa näissä rooleissa. Kun kummankin uraa on seurannut vuosikymmeniä, ja kuolannut, lähinnä kun ovat olleet taide-elokuvissa ja/tai yliluonnollisessa kauhussa, kuten Udon DRACULA, joka elää vain neitsyitten verellä, joka naurattaa, kuinka vaikea on löytää, tai Julianin Oopperan kummitus, jolla on outo suhde rottiin - tässä leffassa myös siihen viitataan, ehkä.
Eli toistaako Harvey Keitel roolinsa Taksikuskista? Hän on siis pappi, hauras, sairas. Onko hän hyvä vai paha. Eikö hän osaa tulkita poikia joita hyväksikäytetään. Onko se uskonnon syy? Mahdollistaako uskonto köyhien ja orpojen poikien hyväksikäytön. Miksi pappi antaa sen tapahtua? Onko kotipolttoisen osto niin tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.