Popkulttuuria ja undergroundia

- > merkittäviksi tai huikeiksi kokemani kulttuurin tuottamat elämykset elokuvateattereissa ja näyttelyissä

keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja romaani ja Michael Haneken leffa Pianonopettaja. Kuka vie meidät, viattomat, himokkaat aina vain syvemmälle?

Onko Jelinek, tai kirjoittamansa Erika, tai Haneken leffan ainutlaatuinen ja kylmäävä Isabelle Huppert pillipiipari, joka vie meidät, viattomat, aina vain syvemmälle, deeper and deeper

Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja, tämä painos n 2005. Alkuperäinen ilmestyi 1983. Oli aika tarttua, uudelleen.

WHS Teatteri Unionissa alkaa elokuvien piiska-sarja jossa tämä, luonnollisestikin on. Aloitusfilminä. Olen viime aikoina lukenut ja katsonut teatterissa ja valkokankaalta monenlaisia hyväksikäytön tarinoita, tämän lisäksi Vanessa, Kirjava lintu - The Painted bird, Tommi Kinnusen uusin hurja romaani joka Finlandia-ehdokkaanakin, Babylon Berlin 3. kausi ja Män kan inte våldtas -näytelmä.

Romaanin kieli on hurmaavaa, viiltävää, älykästä, hurjaa. Muutama vuosi on vierähtänyt kun tämän olen lukenut ja leffan nähnyt. Leffaversio oli ensin videokassulla, sitten dvd:nä. Elokuvaan oli valittu sopivat kohdat. En käytä sanaa tiivistäminen, koska eihän tämä toffeeta ole. 

Miksi päähenkilön äiti on niin sadistinen, ilkeä kuin Hitchcockin elokuvien hirveät vanhemmat naiset, jotka pistävät aikuisen poikansa natsien armoille. Mikä on äidin ja aikuisen 35-vuotiaan tyttären symbioosi, he asuvat yhdessä, rapistuvassa huoneistossa. Äiti haluaisi säästää hillot uuteen, ehjään asuntoon. 

Tytär, aikuinen tytär haluaisi ostaa itselleen kauniita vaatteita, jotka näyttävät hyvältä kodin ulkopuolella, jotka tuntuvat aistillista iholla, kodin ulkopuolella, jossa hän olisi vapaa nainen, vapaa nautinnolle. 

Miksi äiti nöyryyttää tytärtä, pianonsoiton opettajaa, joka olisi ehkä voinut olla kuuluisa pianisti. 

Miksi aikuinen tytär itse nauttii nöyryyttämisestä likaisesta, törkeästä seksistä. 

Miksi nuori komistus tulee pianotunneille aina ensimmäisenä, ja lähtee viimeisenä. Miksi hän pimputtaa kaikki pianon alkeetkin läpi, vaikka on edennyt paljon pidemmälle.

Pitääkö lukijan / katsojan koko ajan kysellä, miksei voi vain tirkistellä, ja mennä mukana, tosin välimatkan päässä. Kohuromaani. Kohut romaani. Erika Kohut.

Lainasin kirjan 05.11.2020,
luin 10.11.2020 uudelleen.

Miksi sivistynyt, ja akateeminen Erika Kohut käy ällöttövissä pornoluolissa, laittaa kasan kolikoita automaation, jotta naiset paljastavat reikiään, miehet eivät koskaan. Erika ei ole tavanomainen nainen. Hänellä ei ole miesystävää, eikä naisystävääkään. Hän asuu tiiviisti äitinsä kanssa. Hän ei voi kotona masturboida, koska äiti vahtaa öisin vieressä. Ettei pianistin sormet eksy, Jelinek kirjoittaa riemukkaasti, kuten muurahaiset marmeladipurkille. 

Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja, ( Die Klavierspielerin, 1983), nyt uudellen lukemani suomennos 2005, Otava.
Michael Haneke: Pianonopettaja, (The Piano Teacher, 2001).
Kirja ja elokuva. Ennen WHS Teatteri Unionin piiska-sarjaa. 

Kuuntelen Chopinin Fantasiaa 49. Tämä on Rubinsteinin versio, ( aivan kuin tässä kuuluisa pätkä Angelikaa.) 

Erika ei tunne mitään, hän on kuin pala märkää kattopahvia. Koko kirja on täynnä huikeita kuvauksia ja ällöttävyyksiä. 

Menemme alas, maan alle, ihon alle, undergroundiin, Orfeuksen maille, Manalaan, tai ties minne likaviemäreihin.

Mutta likaviemäreitä tarvitaan. Jotta porvarit nukkuisivat hyvin.

Onneksi hänellä on ollut työrauha. Onneksi kustantaja on nähnyt pitemmälle, ja ottanut riskin. Jelinek itse oli upea dokumentissa jossa vain katseli ulos ikkunasta, tai tulevaisuuteen, omassa huoneessaan. 

Palatakseni kirjaan, miksei Erika masturboi kylpyhuoneessa, lukitun oven takana kuten kauniin elokuvan The Shape of Water mykkä nainen, päähenkilö. Samalla kuin munat kiehuvat. 
 
Kirja sisältää monenlaista sadismia, mm lasten nokkahuilukonsertin. Bachin toinen konsetto kahdelle pianolle. (En ehtinyt kuunnella). Ehdimpäs, vähän. Olikohan cenbaloita. 
 
Ylevän ja banaalin välistä. Sivun 81 mies joka paloittelee perheensä jääkaappiin ei ole barbaarisempi kuin sanomalehti joka siitä kirjoittaa. 
Niinkö se on. Niinhän se on. 
 
Klemmer/Kohut duetto 
Walter Klemmer ei ole hyvä nimi. Walter on laajeneva, mahtipontinen, vanhahtava mutta syleilevä nimi. Laajeneva. Klemmer kuten hypähdys koskettimilla. Kuin hyppäisi tippaa. Klemmari. Oliko fritsut kaulalla ennen klemmarit kaulalla, vai miten se menikään. 

Walter on 17-vuotias normaali nuorimies, alaikäinen. Erika on 35-vuotias nainen. Virkistävästi näin päin, ettei aina uckeli ja nuori tyttö, kuten romaanissa Vanessa, joka on moderni Lolita-romaani. Walter ei ole missään nimessä poikapuolinen Lolita, vaan intohimoinen ja valmis mies, joka rakastaa klassista musiikkia. Ja pianonsoitin opettajaansa. 

Opettaja, joka voi olla sadisti vaatimuksissaan ja silmäyksissään. Nainen, opastaja, joka voi perehdyttää muihinkin sormiharjoituksiin. 
 
Kuten elokuvassa Piano ja muissakin 1800-luvun ahtaaseen, ahdistavaan korsettiin ja muottiin, nuottiin puetut naiset, jotka voivat ilmaista itseään vain pianon koskettimilla, kuten Jane Austenin tarinoissa. 

Hirveän harvoin puhutaan suuresta intohimosta joka näkyy sierainten laajenemisella, tässä kirjassa ilmaistaan, Walterin sieraimet laajenevat Erikan lähellä, konsertin jälkeen, kun on niin kiihtynyt, ihastunut, hengästynyt, hapeton, rakastunut, ja aivan höppänänä onnesta, joka on siinä pienen kosketuksen päässä. Mutta on siinä himoakin. Mitä kaikkea voi tehdä, kokea yhdessä. Myöhemmin. Ehkä. Tulevassa. Erika voi olla häikäilemätön kuvanveistäjä taltta kädessään, kun hän haluaa muokata Walteria, nuorukaista. Jolla on nuori, höyryävä, kuuma, kuuma vartalo. 
 
Schumannin c-duuri fantasia. Oman itsensä kadottaminen. Erikan isä kuoli laitoksessa järki sumentuneena.

Osa kirjasta toimisi myös koomisena animaationa. Kun ihmiset ovat tohkeissaan. Kun ihmiset ovat ihmisiä. Inhimillisiä. 

Se toimisi myös groteskina animaationa, kohtana, jossa Erika kuvaa itseään camera obscurana, hämäränä huoneena, jonka "onkalon" peräseinälle heijastuu, Klemmer, mutta millaisena kuvana, ylösalaisin. Nurin kurin. 

On niin helppoa konsertin jälkeen palata kotiin, kodin rauhaan,  omalle nojatuolille, ja katsoa myöhäisillan leffaa. Äidin ja äidin turvonneiden jalkojen kanssa. 

Yhä napanuorassa, miltei kohtuvedessäkin. Kuin olisi heittäytyä suhteeseen puolta nuoremman miehenpuolen kanssa. On helpompaa pukeutua peittäviin vaatteisiin, joissa ei ole värejä. On helpompaa olla huomaamaton, näkymätön, eikä ottaa riskejä. Tutustua, rakastua, koskettaa, olla lähellä, antaa toisen hitaasti koskettaa. 

Mistä syntyy sointi.
Kosketuksesta. 


Mutta Erikan valtaa kevätmyrsky, sekä ulkona että ajatuksissaan, intohimoissaan. Isä toimitettiin parantolaan äkäisesti värisevänä kevätpäivänä. 


Meillä pohjoisessa sanotaan keväästä, että kaikkien pää ei kestä jäittenlähtöä. Vaikka on selviydytty kaamoksesta, jossa aurinko ei oikeasti nouse muutamaan kuukauteen. Tai aurinko näkyy kaksi tuntia vuorokaudessa. 

Ja sitten tulee kevät. Kevät on täynnä rakastuvia pareja jotka alleviivaavat ei-yksinäisyyttään olemalla siamilaisia kaksosia, ja kaivautuen toiseen kuten "maamiina", kuten Jelinek mainiosti, ja hirtehisesti kirjoittaa. 

Isän hoitokoti parantola vaikuttaa Kultakutrin tarinalta: dementoituvat potilaat, asiakkaat kysyvät kuka on nukkunut sängylläni, kuka on syönyt puurovadistani. Tai sitten luonnollisen poistuman jälkeen on peti heti vapaa. 

Jelinekin kirja on feministinen, siinä kuvataan mm elokuva-alan seksismiä: elokuvateattereiden julisteissa naiset ovat esineellistetty. Alastomia. Kaikkien katseille. Poikajoukko arvio naisten ulkonäköä. Kouluun menevät koululaiset ohittavat nämä kuvat. Tämän maailman. 

Sivulla 124 mainitaan ensimmäisen kerran ratsupiiska. Se kuuluu elokuvajulisteiden ja itse elokuvien kuvastoon. Naisten hyväksikäytön maailmaan. 

Minulle se on henkilökohtainen, oma, sisäinen, läheinen. Ei kenenkään salkkumulkun ostettavissa, sessiona. 

Elokuvissa ja kuvissa ei näy eikä kuulu turvassanat, nuo kuvat eivät ole kahden ihmisen välisiä sopimuksia, eikä niistä tiedä, kuka oikeasti määrää. Kuka on tämän tilanteen halunnut. 

Kirja on vuodelta 1983. Vielä 80-luvun lopulla, ja 90-luvun alussa piiskat oli ostettava Helsingistä Sokosen tai Stockan heppaosastolta. Ruoskat Tukholmasta. 

Kipu korkeimmassa muodossaan on yksi himon laji, kirjoittaa Jelinek. 

Kuinka pitkälle Erika menee? Entä lukija?  Kenen pikkuleivän muruja seuraamme? Kenen piparin?

Onko Jelinek, tai kirjoittamansa Erika, tai Haneken leffan ainutlaatuinen ja kylmäävä Isabelle Huppert pillipiipari, joka vie meidät, viattomat, aina vain syvemmälle, deeper and deeper, kuten Madonna lauloi 1990-luvun alussa, ja videolla oli Udo Kier, kuten myös Erotica-videolla ja miksei myös Sex-valokuvakirjassa, taidekirjassa. 

Udo kurkki Maddun hameen alle, josta toimittaja kysyi, miltä siellä näytti. 
Hyvin organisoidulta, vastasi Udo. 



Jotkut ihmettelevät, miksi käytin Madonnan videoita, valokuvakirjaa, sanoituksia, ambienttia ja asennetta tässä piiskasarjan tunnelmissa. Ihmettelijä ei näköjään ole elänyt 1988-1999 aikana. Eikä ollut nainen eikä feminsiti. Eikä fetisisti. Eikä sadisti eikä masokisti. Se, että nainen ottaa seksuaalisuutensa omiin käsiinsä, mustilla piikkikoroilla lasikattoja murskaten, ironisesti, vapautuneesti, kujeilevasti. 1990-luvulla Guerrilla Girls kysyi, miksi naisen täytyy olla alaston päästäkseen museoon, vain objektina, ei taiteilijana, ei ihmisenä. 2000-luvulla sama anarkistinen gorillanaamioihin pukeutuva feministien taitelijaryhmä, yhteisö, kysyi, miksi naisen pitää olla alaston päästäkseen musiikkivideolle? Joissa nainen on ollut vain objektina, varsinkin ällöttävissä räppivideoissa, hyi olkoon, vain löysiin verkkareihin pukeutuvien, muka ghetosta tulleiden limusiineilla liikkuvien, usempia kartanoita omistavien hoppareiden kainaloissa ja naiset, nainen, paljasta persettä pyörittämässä, hyväksikäytettynä sivuhenkilönä. Madonna on myös tätä kuvastoa käyttänyt hyväkseen ja tehny mm trip hopia. 



Kun Erika liuhottaa kaduilla huomaamattomana naisena, jota ei katsota, tuon loukatun, intohimoisen vimmatun Walterin perässä stalkaten, kytäten, vainoten hän katsoo sanalla näyteikkunoista kauniita vaatteita. 

Vähän niin kuin nyt verkosta voi katsoa, ja valita, mikä asukokonaisuus tai koriste, lisuke tuottaa mielihyvää, kunnes miettii nykyaikana tarvitseeko uutta rytkyä, ja mikä sen alkuperä on. Pahaa oloa ja huonoa omatuntoa, ehkä, Erika kokee 80-luvulla kun hän ei saa nauttia uudesta mekosta. Koska äiti pilaa sen, hetken, nautinnon, puvun, rumasti nöyryyttävästi sanoen. Rahaa ei saisi tuhlata turhuuksiin, kauniisiin hepeneisiin. Mutta Erika haluaisi elää, aistillisesti. 

Erika ja äitinsä nauravat nuorille tytöille, heidän vaatteilleen, eleilleen, mielyttävyydenhalulleen. Walterin katse kiinnittyy osaan heistä, seireeneistä, joilla on valttina nuoruus. Demonisen punaisen sifonkimekon kohdalla hän pysähtyy. Mieleeni tulee tuore noitaelokuva In Fabric. Joka niin ikään kertoi demonisen punaisesta mekosta. Jonka ostamisella, päälle laittamisella on vaikutus, hurja vaikutus, haalistuneeseen arkiminään, ja keski-ikäiselle naiselle joka on piiloutunut kotiin silloin kun muut juhlivat.


Jelinekin / Erikan katse lapsiperheiden viikonlopunviettoon on julma ja realistinen: vanhemmat lusikoivat lapsensa täyteen ruokaa ja herkkuja, ja pistävät lapset sitten kieputtimeihin ja äkäisten lohikäärmeiden selkään, ja tietysti lapset oksentavat laitteissa, ja vanhemmat suuttuvat, ja lapset itkevät. 

Niinpä. 

Erika menee syvemmälle, vaarallisten alueiden huorakaduille, sekä yökiikarien kanssa metsään, seuraamaan panevia pareja. 


Pianonsoittaja on milteipä iätön romaani, mutta tässä huomaa eron nykypäivään. Nykyään on niin paljon turvakameroita, ja ihmisillä kaikenlaisia laitteita millä kuvata, videoida. Salaa. Ja jakaa. 

Erikan matka on kulkue toiselle vyöhykkeelle, mukavuus- ja siveysalueen ulkopuolelle. Mikä Erikan toimissa ja ajatuksissa on niin ällöä? Kun hän toimii kuin mies? Tai hän käyttää valtaansa, kuin mies? Sex is comedy, kun nainen aktissa viheltää kuin alppimurmeli.

Miksi Pianonsoittaja / Pianonopettaja  toimii kirjana ja elokuvana, soitellen minua ja oikeita sointuja, kun taas vuonna 2002 ilmestynyt Catherine M:n seksielämä ( La Vie sexuelle de Catherine M., 2001 ) oli ällöä kun siinä kuvattiin yksityiskohtia epähygieenisistä vanhoista miehistä, ns intellektuelleista. 

Catherine Millet otti kyllä tilansa haltuun, ettei se ole vain ukkojen temmellyskenttä, josta oli mainio kohtaus Q-teatterissa näytelmässä Medusan huone, jossa miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja, joidenka "eroottisia" kohtia lukivat toisilleen ääneen suurena kirjallisuutena, ja samalla he hyppäsivät miesten kirjoittamien kirjojen, kottikärryillä lattialle kaadetun kurjakasan siis kirjakasan päälle, ja hieroivat itseään kirjoilla. Nautinnollisesti.  

Mutta mikä on näissä kirjoissa iljettävää, Jelinekin ja Milletin? 
Likaisuus, saastaisuus. Törkyisyys. 


Ei ratsupiiska, kahleet, suukapula, vyöt, sitominen eikä sm tietenkään.

Walter kuuntelee yksin, hylättynä Schubertin Winterreisea ja erityisesti kohtaa Einsamkeit. Schubertin surullisimpia lauluja. Seuraavassa laulussa toistetaan Mein Hertz, Mein Hertz.


Mitä kieroontuneisuutta, dekadenssia ja rappioromantiikkaa on kohtaaminen, kohtaus, jäljittäminen, löytäminen likaisessa koulunvessassa. 

Salainen, opettajan ja oppilaan kesken, kun kuka vain voi tulla. Mitä tapahtuu kun tirkistelijää tirkistellään.

Mitä saa fantasioida, miten fantasiansa toteuttaa. 

Kuka laatii säännöt, kuka noudattaa.




Teoksessa on myös mustaakin mustempaa huumoria: ehkä vähän vainoharhainen äiti haluaisi stetoskoopin jolla kuunnella mitä tytär puuhaa lukitun oven, tai paremminkin teljetyn oven takana.

Tämäkin on hieno, groteski kuva, sarjakuvamainen. 


Pulp Fictionissa annettiin tosi negatiivinen kuva sm:stä ja fetisismistä, kun kohtauksessa oli orja laatikossa. Ja miten suukapulaa käytettiin. 

Siitä tehty tyhmä mutta hauska, nyt jo unohdettu parodia Plump fiction meni pitemmälle, mustaan kumipukuun ja kokonaanariin pukeutunut orja alkoi lausua Jodie Foster -elokuvan Nellin vuorosanoja...

Myös Simpsoneissa viitattiin Pulp Fictionin kohtaukseen, jossa pyöreä poliisi Twiggum oli suukapulassa, jossa tietenkin kirkuvanpunainen pallo.




Miksi Pianonsoittajan sm ja fetisismi toimii, kun Kokki, varas, vaimo ja rakastaja leffan (ja KOM-teatterin näytelmäversionkin) taas ei. Gaultier loi upean korsetin Helen Millerille, mutta hahmonsa mies oli vain öykkäri. Ei kiinnostava, eikä kiihottava sadisti. 

Onneksi vaimo löytää onnen, kirjaa lukevasta miehestä. 

Lukeminen kannattaa aina...










Sosialistisesta mediastani asian ja sen vierestä:
Lähettänyt klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)