Naimisiin menevä pariskunta on kaksi etuoikeutettua miestä frakeissaan vai mitäköhän sakettia salettia ovat. Normaalimpaa kalliimpia pukuja, arvokkaaseen, historialliseen tapahtumaan. Tämä oli kiellettyä vielä 90-luvulla. Milloin se oli vielä laitonta. Tai kuinka monessa maassa vuonna 2022 kiellettyä, laitonta, kuolemanrangaistukseen johtavaa. Vieläkö patriarkaattien hihhulimaissa näin on.
Hääparista toinen vikittelee nuorempaa tarjoilijaa, omissa häissään. Eikö maailma riitä.
Sosialistisesta mediastani:
Kuvapuolella tosi kuumaa kamaa mm giffeissä. Kuka tirkistelee, tutkistelee ketä.
Kenen tarina kerrotaan. Kuka saa sitä katsoa. Pitääkö vähemmistöjen olla pyhimyksiä. Kuka saa katsoa, kokea male gay gaze. Kuka saa nauttia panseksuaalisuudesta. Kuka saa näytellä vähemmistöjen rooleja. Montakin kysymystä herää kun varsinkin nyt 2022 pitää olla tarkka. Ja/tai tietoinen.
Saako HLBT-elokuvassa olla väkivaltaa ja inhoja tyyppejä. Katsoin tuoreeltaan Netflixiltä mainion hyytävän sarjan Dahmer Story, hirviö. Jossa aluksi oli hlbt-tunniste, mutta se käskettiin ottamaan pois. On hyvin vaikeaa nykyisin kirjoittaakaan ilmaiseksikaan mistään elokuvasta sarjasta sinänsä.
Make movies dangerous again?
Mukana on myös rikkaita etuoikeutettuja miehiä, joilla on heterokulissit, eli ovat kaapissa. Livenä tapaamiset eli seksi toimitetaan julkisissa miesten vessoissa.
Osa tapaa pusikoissa, mikä on vieläkin vaarallisempaa.
Muistan Tom of Finlandin kruisailut, Cruising.
Mawlen hahmo Tim on aikuinen, raavas ja hiljainen mies, joka käy kirjastossa, ja sitten istuu kotona issekseen, paidatta verhot auki, ikkunan läheisyydessä. Häntä tiiraa kirjastossa ja ikkunasta naapurin poika, Theo.
Vähintäänkin kuuma. I watch you when I wank... poika sanoo. Käyttökelpoinen, kertova, rohkea lause.
Mutta keneen voit luottaa.
Intiimi.
Värimaailma Lontoon oranssi / vihreä / punainen toistuu myös Mawlen elokuvassa Heartless.
Joseph Mawle on Tim
Luke Treadaway on Theo. Elokuvan tekohetkellä reippaasti täysi-ikäinen. Täysin kuitenkin uskottava nuoressa roolissaan.
Kun Älä kerro äidille oli vuoden 1999 jälkeen raikasta, komediallista kerrottavaa,
Tv sarjan muodossa, niin tämä on draama. Elokuvan mittainen.
Miten kirja on helpompi kuin elokuva, jossa pitää näytellä, jossa on oltava ihmiset, näyttelijät. Kun taas kirjassa on Mielikuvitus vain rajana...
Naisroolit aika ikäviä ja vähän vuorosanoja.
Leffan nimessä kadut risteilevät ja risteytyvät. Niin myös ihmisten kohtalot. Kesti pitkään ennen kuin Kuolema Venetsiassa tuli mieleen. Koska tässä oli mukana suostumus, aloite ja halu, ainakin heidän kohtaloissa, joita seurasin, kannustin. Tai tiirasin.
Toisaalta katsoin Rakkautta ja anarkiaa 2022 festareilla Most Beautiful Boy in the World -dokkarin, jossa oli fokuksessa tuo kaunis poika Death in Venicen filmatisoinnissa, jota ohjaaja Visconti moraalittomasti käytti näyttelyesineenä vanhoille äijille homoyökerhoissa. Toisaalta pojan vaikutus japanilaiseen popkulttuuriin kauniina nuorena prinssinä koshsuksessa, cosplayssä, ja sarjakuvissa, mangassa. Pojan elämä on ollut myös täynnä tragediaa. Elokuvissa hän on viime vuonna näytellyt mm teoksissa Midsommar - loputon yö sekä Shelley vuodelta 2016. Doku oli tehty kohdettaan arvostavasti, muttei ongelmia lakaistu räsymaton alle.
Pojan nimi on Björn Andrésen, ohjaajana
Kristina Lindström.
Eli miksi Älä kerro äidille oli mukava sarja.
Alla olevat kuvat Clapham Junctionista verkosta. Pyydystin. Jaoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.