Leffat: GIALLO-MUSIIKKIOPISTO avautuu Kino Reginassa. Mitä parhaimman lajin edustajan kautta

GIALLO-MUSIIKKIOPISTO avautuu Kino Reginassa. Mitä parhaimman lajin edustajan kautta. Rakastan Argenton gialloa eniten, koska naiset eivät ole pelkkiä kirkuvaa uhreja, vaan myös kirkuvaa noitia, hirviöitä, yliluonnollisia. Tai ihan vain tavallisia, kompleksisia monitahoisia eläviä naisia, luonnollisia, realistisia, joita ei hiljennetä. Giallo-elokuvien estetiikka on niin fetisististä, että aina kun vedän tyylikkäät hansikkaat kätösiini, se näyttää kohtauksella gialloleffasta. Myös värinäs lankapuhelin häirinnän välineenä kuuluu 70/80-luvun gialloon, kenties esikuvana 90-luvun Screamille. Pimeät huoneet, raollaan olevat ovet, yöstä kiiltävät sadetakit... Minullekin on tullut Stendhalin syndroomaa Firenzessä. 

Mutta Kino Reginan KAVI keskittyy giallo saundimaailmaan: 

" Italialaisten kauhutrillerien salaperäiseen maailmaan kannattaa uskaltautua korvat auki. Uhkaavat bassot, maaniset jazztrumpetit ja heleät lauluäänet tihkuvat impulsiivista vaaran viehätystä. Ennio Morriconen kiihkeät avantgarde-kokeilut ja tarttuvat murhan melodiat säestivät Dario Argenton läpimurtoa. Giallo oli Italian ensimmäisen naispuolisen elokuvasäveltäjän Nora Orlandin ominta aluetta. Kauhurock-maestro Claudio Simonetti on yksi monista lajin tekijöistä, jotka oli koulutettu Santa Cecilian konservatoriossa. "

Teemaan kuuluvat elokuvat:

Dario Argenton elokuvalla STENDHALIN SYNDROOMA (La sindrome di Stendhal, 1996) 07.03.2024

" Giallo-musiikkiopisto avaa ovensa torstaina Dario Argenton elokuvalla STENDHALIN SYNDROOMA (La sindrome di Stendhal, 1996), jonka on säveltänyt Ennio Morricone. Viiltävän kaunis teos on esitetty Suomessa vain kerran aikaisemmin, 1990-luvulla Espoo Ciné -festivaalilla. "

”Elokuva merkitsi vaihtelua Dario Argentolle ja lienee hänen toistaiseksi kunnianhimoisin teoksensa”, giallotutkija Roberto Curti on kirjoittanut. Pääosassa hätkähdyttää ohjaajan tytär Asia Argento.

" Kauhutrilleri esitetään italiankielisenä suomeksi e-tekstitettynä versiona. Alkukuvana nähdään Argenton ja Morriconen ensimmäisen yhteistyön Kuoleman linnun vanha suomalainen traileri, molempien formaattina 35mm-filmi."

STENDHALIN SYNDROOMA Kino Reginassa to 7.3. klo 20.30, uusinta ti 12.3. klo 20.30. Elokuva on kielletty alle 18-vuotiailta. Lämpimästi tervetuloa!

Liput ja lisätietoja: https://kinoregina.fi/elokuva/177864

STENDHALIN SYNDROOMA (1996)

La sindrome di Stendhal

Ohjaaja

Dario Argento

Henkilöt

Asia Argento, Thomas Kretschmann, Paolo Bonacelli, Marco Leonardi

Maa

Italia

Tekstitys

suom. tekstit (E)

Kesto

119 min

Teemat

GIALLO-MUSIIKKIOPISTO

Kopiotieto

35 mm

Lisätieto alkukuvana traileri elokuvasta Kuoleman lintu (KAVI 35 mm) * kuvaus Giuseppe Rotunno * musiikki Ennio Morricone. 

" Firenzen taideaarteet laukaisevat mielenhäiriöitä Dario Argenton myöhäistuotannon huipputyössä, jossa ohjaajan tytär Asia Argento teki huikean roolin kriisiin joutuvana poliisina. Stendhalin syndrooma on armoton, komea ja merkillisen empaattinen matka kadotetun sielun syövereihin. Pelkistetyn majesteettinen musiikki on parasta Morriconea. "

***

" Ohjaaja-käsikirjoittaja Dario Argenton elokuvat toistavat kauhukaavojaan pakkomielteisen ahkerasti, mutta ilmentävät myös teemojen variointia ja kehittymistä. Operan (1987) myötä päähenkilöiksi ilmaantui sisäisesti monimutkaisia ja ”vaikeita”, yhtaikaa haavoittuvia ja sisukkaita sankarittaria. Ohjaajan tytär Asia Argento vakiintui pääosanesittäjäksi. Omintakeinen ja väkevä kauhutrilleri Stendhalin syndrooma on isän ja tyttären merkittävin yhteistyö. ”Elokuva merkitsi vaihtelua Dario Argentolle ja lienee hänen toistaiseksi kunnianhimoisin teoksensa”, Roberto Curti on todennut (Italian Giallo in Film and Television, McFarland 2022). "

" Psykiatri Graziella Magherini diagnosoi vuonna 1979 Firenzen kävijöitä vaivanneen oireyhtymän, joka nimettiin renessanssitaiteen yliannostuksesta 1800-luvulla pakahtuneen ranskalaiskirjailija Stendhalin mukaan. Argenton tulkinnassa oireisiin kuuluu hallusinaatioita taideteoksen maailmaan katoamisesta.

Sarjamurhaajaa jäljittävä poliisitarkastaja Anna Manni (Asia Argento) käy Firenzessä Uffizin taidemuseossa, jossa hän vaipuu transsimaiseen tilaan nähtyään Brueghelin maalauksen. Annalle apua tarjoava herra osoittautuu etsityksi rikolliseksi. Poliisi ajautuu vinksahtaneeseen kissa-hiiri-leikkiin brutaalin seksuaalisen saalistajan kanssa. ”Avausjaksot ovat parasta Argentoa, mistä kiitos kuuluu myös Morriconen häikäisevälle musiikille”, Roberto Curti kirjoittaa. "

" 1990-luvun taitteessa Dario Argento ohjasi amerikkalais-italialaisia yhteistuotantoja Hollywoodin kynnyksellä. Myös Stendhalin syndrooma sai alkunsa Yhdysvaltoihin sijoittuneena projektina. Pääosaan oli alustavasti kiinnitetty Bridget Fonda. Elokuva toteutui lopulta puhtaasti eurooppalaisena hankkeena, josta tuli ohjaajan paluu juurille sekä elämyksellinen synteesi italialaisuuden hienoista ja pimeistä puolista. Giallo-tyylilajin taipumus vetää intensiivisiä yhteyksiä elokuvataiteesta muihin taiteisiin ja designiin on pohjimmiltaan kansallinen, Italian kulttuurihistoriasta nouseva ilmiö. Stendhalin syndroomaa voi pitää genren rohkeimpana ja kokonaisvaltaisimpana mielen ja estetiikan yhteenliittymänä. "

" Argenton elokuvat eivät välttämättä vastaa muihin kuin ”kuka on syyllinen” -kysymyksiin, mutta kertomusten pinnan alla piilee monenlaisia jännitteitä, jotka herättävät ajatuksia ja taustoittavat rikoksia. Stendhalin syndroomassa patriarkaaliset perhearvot häämöttävät sekä murhaajan että isällisten hahmojen ympäröimän sankarittaren elämässä: molemmat näyttäytyvät saman arvomaailman kasvatteina. Kipupisteet ovat sukupuolisia ja seksuaalisia.

Stendhalin syndrooman sivuhenkilöt eivät ole yhtä moniulotteisia kuin Anna, koska aavemaisen subjektiiviseen ilmaisuun kuuluu, että muut ihmiset alkavat muuttua omien halujen ja pelkojen kuvajaisiksi. Argenton elokuvat liikkuvat usein irrationaalisella alueella, minkä Stendhalin syndrooma tekee suuremmalla tunteella kuin muut. Elokuva rakastaa taidetta ja päähenkilöään ehdoitta, kaikkine varjoalueineen.

– Lauri Lehtinen 7.3.2024 "

KUOLEMAN LINTU (1970)

L'uccello dalle piume di cristallo/The Bird with the Crystal Plumage

Ohjaaja

Dario Argento

Henkilöt

Tony Musante, Suzy Kendall, Enrico Maria Salerno, Eva Renzi, Mario Adorf

Maa

Italia/Saksan liittotasavalta

Tekstitys

svensk text

Kesto

96 min

Teemat GIALLO-MUSIIKKIOPISTO

Kopiotieto 35 mm

Lisätieto kuvaus Vittorio Storaro * musiikki Ennio Morricone * English version * alkukuvana traileri elokuvasta Viides sormi (KAVI 35 mm)

" Roomassa majaileva amerikkalaiskirjailija todistaa mystisen sarjamurhaajan iskun Dario Argenton esikoisohjauksessa. 1970-luvun genrekuvioita mullistanut debyytti oli inspiroiva käänne Ennio Morriconelle, joka pääsi toteuttamaan levottomia, improvisaatioon kallistuvia äänikokeilujaan. Harmoniset teemat ja rajut riitasoinnut täydentävät toisiaan. "

***

" Alfred Hitchcock kehitteli taiturillisen, katseen eri funktioihin perustuvan kerrontatavan, joka kietoo yleisön mukaan siihen mutkikkaaseen silmäpeliin, joka luo myös motivaatiota henkilöhahmoille, vauhdittaa kerrontaa ja tuo esiin elokuvan perusluonteen voyeuristisena spektaakkelina. Italiassa Mario Bava oli karsinut elokuvistaan kerronnallisuutta ja supistanut sen pienimmäksi mahdolliseksi verukkeeksi katselemishimon tyydyttämiseksi ja painotti näin luotujen fantasioiden seksuaalisia komponentteja. Tällä tavoin hän irrotti hitchcockilaisen silmäpelin kerronnallisista kiinnityspoijuistaan ja antoi elokuvan liukua puhtaaseen kuvalliseen deliriumiin. Yhdysvalloissa William Castle omaksui vastakkaisen strategian pelkistämällä Hitchcockin keinot pelkäksi yleisön manipuloimistekniikaksi.

Kuoleman linnussa Dario Argento löysi huipputehokkaan viihde-elokuvan kaavan. Hän amplifioi Castlen strategiaa, toi mukaan bavamaista kuvallista komeutta, sitoi sekoituksen yhteen pinnallisella juonenpoikasella ja heitti vielä mukaan erikoisia näyttelijäsuorituksia. Tällä tavalla Argenton esikoisteos oli avaus suuntaukselle, jossa elokuva muuttui tehokkaita emotionaalisia shokkeja tarjoavaksi koneeksi. Tuo suuntaus nielaisi sisäänsä George Romeron Night of the Living Dead (1968) -teoksen fyysisen kauhun ja William Friedkinin Manaajan (1973) irrationalismin ja johti splatterin syntyyn. "

" Edgar Wallacen pojan Bryan Edgar Wallacen tarinaan perustuva elokuva käynnistyy Tony Musanten joutuessa puukkotappajan hyökkäyksen todistajaksi taidegalleriassa. Hyökkäykset naisia kohtaan jatkuvat, ja myös Musante ja hänen tyttöystävänsä Suzy Kendall ovat uhattuina. Sellaisten elokuvien kuin Castlen Homicidal (1961) ja Brian DePalman Dressed To Kill (Tappava tunnustus, 1980) tavoin psykopaattitappajan miehinen olemus paljastuu harhaksi. Argento käyttää taitavasti hyväkseen sellaisia jännityskeinoja kuin valojen sammuminen naisen noustessa portaita, jolloin hänen on turvauduttava tulitikkuihin (Storaro on toteuttanut tämän loistavasti) tai Kendallin kirkuminen tappajan yrittäessä murtautua hänen huoneeseensa (kuten sittemmin elokuvassa The Shining). Morriconen itsepintainen musiikki sekä korostaa elokuvan jännityskoneiston mekaanisuutta että ohjaa tehokkaasti katsojaa toivottuihin reaktioihin. Storaron kuvaustyö on vaikuttavaa; täyden tunnustuksen hänen bavamaiselle kyvylleen luoda kiehtovia kuvia toi vasta Ilmestyskirja. Nyt (1979).

Kuoleman lintu herätti uudelleen henkiin italialaisen giallon. Dario Argento osoittautui Bavan perinnön haltijaksi visuaalisena tyyliniekkana, juonellisuuden hylkäävänä kuvakertojana. Hänen esikoisteoksensa selvin esikuva onkin Bavan Sei donne per l’assassino (Verta ja mustaa pitsiä, 1964). Kuoleman linnun kansainvälisen menestyksen myötä irti pääsi naamioitujen, mustiin hansikkaisiin sonnustautuneiden psykopaattitappajien vitsaus.

Dario Argento (s. 1940) oli aloittanut elokuvauransa yhtenä Huuliharppukostajan (1968) käsikirjoittajista. Kuoleman linnun Tony Musante on jo tyypillinen Argenton päähenkilö: Argenton salapoliisit eivät ole viileitä tutkijoita vaan vieraantuneita taiteilijoita, jotka tempautuvat mukaan vainoharhaiseen painajaiseen. Argenton dekkareita ovat Kuoleman linnun lisäksi Il gatto a nove code (Hiipivä kauhu, 1971) ja Quattre mosche di velluto grigio (1971). Profondo rosso (1976) avasi uuden suuntauksen, jota jatkoivat Suspiria (1977), Inferno (1980), Tenebrae (Pelkoa ei voi paeta, 1982) ja Phenomena (1985). Niissä Argento karisti loputkin juonellisuuden tukipuut ja suuntautui kohti absoluuttista elokuvaa.

– Phil Hardyn (The Aurum Film Encyclopedia. Horror, 1985) ja Kim Newmanin (Nightmare Movies, 1984) mukaan AA 1991 "

Lainaukset sitaateissa Kino Reginan sivulta