Popkulttuuria ja undergroundia

- > merkittäviksi tai huikeiksi kokemani kulttuurin tuottamat elämykset elokuvateattereissa ja näyttelyissä

perjantai 14. helmikuuta 2020

Kylpynne on valmis, herra Marat. Eli toimivat, aktiiviset naiset hertoriassa ja valkokankaalla. Giljotiinillakin

Kylpynne on valmis, herra Marat. Kävin Museo Grévinissä.

Makaaberia kyllä - museossa nimeltä museé de Grévin ollessani katsoin sitä oikeata ammetta jonne Charlotte Corday murhasi Marat´n. Toisaalta Tussadissa oli aito giljotiini joka katkoi mm Maria Antoinetten siron kaulan. Siis giljotiinin ruostunut terä, ei koko laitetta. Sentään. Ja mikä tuo tumma mönjä joka peittää giljotiinin terän, ei kai se ole verta! 

Minä katsoin giljotiinia. joka oli katkaissut Maria Antoinetten kaulan.

Museoesine.

Ei pelkoa tulevista helttaleuoista.


Ei, en saanut Maria Antoinetten kohtaloa - näissä giljotiini-ikkunoissa oli se vika, että joskus ne juuttuivat.

"Se on kerrasta poikki sanon suoraan sen.... "

Lukukeskessä on asiaan varsin hyvin sattuen Outi Alanteen Giljotiini (2006), jossa tutkaillaan ihmisen äärirajoja, tarpeita & himoja - sielussa ja julkisuudessa.

Hengitin sisälleni aitoa viktoriaanista athmosfääriä, ja yskin silmät kyynelissä. Urbaanin kaupungin syke oli valjuja savupiippuja törkyisine laatikkomaisine rakennuksineen. Repaleisiin ikkunanpuitteisiin oli tungettu crack-piippu. Kaikki oli kaukana oopiumiluolien ajoista ja menneestä maailmasta. Sain akkunan kiinni. Se falskasi. Ja sai verhot heilumaan aavemaisella tavalla. No, verhot ainakin tuulettuvat raikkaiksi samalla, ajattelin.

Mutta ilma oli täynnä mustaa saastetta jota niistin nenäliinaani kuin inho-versio Kamelianaisesta. Missä tyhjäksi mainostettu asunto elegantteine erkkereineen olikin pullollaan vuokraisännän naurettavan mahtipontisia 1980-luvun huonekaluja: mustaa nahkaa, kromia, lasia, San Francisco -panoraamatauluja ja pinkkejä suuria maisemaviuhkoja, ja tämä tulisi hakemaan ne kaikki pois varmaan ensi viikolla. Ehkä me olisimme mahtuneet juuri ja juuri erkkerille istumaan siivosti.

Joka puolelle levittäytyvä lattiamatto oli vallannut kylpyhuoneen lattian. Se alkoi näyttää samettiselta sammaleelta, ja metsän alkukasvillisuudelta - koska ilmapuntari [ ja baarikaappi ] näytti aina kostean puolelle. Mutta vieläkään samasta hanasta EI tullut kylmä + lämmin vesi. Kummassahan he pesevät kätensä? Jäässä vai helvetissä?? Joskus kävelimme nilkkoja myöten viemärivaurioita kärsineeseen edwardin aikuiseen lukaaliin ja sitten päätimme ennen hermoromahdusta [ jabadabaduu wiu wiu döng döng käkikello ] mennä hotelliin. Kiikkeriä portaita kapeita loputtomiin ja suihku kirkui kuin kadotettu sielu koko sen ajan kuuloa vaurioittaen kuin vesipisarakin tipahteli. Kun lopulta rojahdimme kosteisiin sänkyihin oli romantiikka kaukana.

Sofia Coppolan uusimmassa leffassa soi makeasti I want candy, ja onhan itse elokuvan nimi Marie Antoinette präntättynä elokuvajulisteeseen ällömakealla neonvärisellä pinkillä, joka on tuttu 1980-luvun mainosmaailmasta, tuulipuvuista kuin bikineistäkin, ja aiempaa, vastakulttuurista, 1970-luvun punk-levynkansien kiristyskirje-estetiikasta, mm. Sex Pistols: Never mind the bollocks.

Alice Cooper käyttää jokaisella näkemälläni keikallaan giljotiinia. Painavan oloinen terä tippuu vinhalla vauhdilla, Alicen pää katkeaa, veri lentää - jopa siinä määrin, että se suihkusi suoraan silmääni, etten näe mitään, sitä on kasvoillani ja reisilläni, samaa aikaan kun kuoro laulaa I love the Death, joka ei tarkoita rakastan kuolemaa, ja samalla tunsin olevani tuolla järjen ajassa Valistuksessa, jolloin giljotiini lauloi joutsenkaulalauluaan tiuhaan, jolloin yleisö kurotti omaa kaulaansa jossa elämä sykki kiihkeään tahtiin, jotta näkisi show´n eli teloituksen paremmin. Toimivatko telotukset kummassakin mielessä: sairaana huvina ja opetuksena - jos teette väärin, niin näin käy. Muistan pikkutyttöjen valokuvausta hyvinkin jatkuvasti harrastaneen käävän kirjoittaneen Herttakuningattaren vuorosanoiksi Päät poikki! Pää poikki!

Katso vaikka Burtonin Liisa Ihmemaassa, 2010.

Alice oli aikamoinen tabunrikkoja, vaikkeivät hänen vastustajansa kuunnelleet edes sanoituksiaan... Vaikka ne olivat ja ovat yhä hyvin makaabereita - mutta koska Alicesta on tehty koulun rehtori vai mikä lie kunniarehtori, vaikka hän jo 70-luvulla [ jolloin osa piti häntä naisena ] lauloi School´s out eli Skole o finaalis. Mutta Alicella on huumorintaju, ja 80-luvun jälkeen hän opetti kuinka aseilla leikkiminen on typerää Hey Stoopid hei pölkkypää.

Ihmiset ovat kautta aikain kaivanneet ja halunneet kauhukammiota, friikkisirkuksia ja kuriositeettikabinetteja - arvaamattoman uteliaisuutensa ja tyydyttämättömän mielikuvituksensa vuoksi; kun ennen oikea päitten katkominen oli rahvaan huvia - koitti se kuolema tasapuolisesti aatelistollekin! - ja vallankumouksen hiotut terät jauhoivat tasapäiseksi.

Erkki Huhtamon Fantasmagoria elävän kuvan arkeologia
makoisassa kirjassa törmään tuttuun museooni;

Huhtamo kirjoittaa:
"Pariisin Musée Grevinissä järjestämät näytökset (Pantomimes lumineuses) saavuttivat suuren suosion ja ennakoivat elokuvan läpimurtoa."
 

Niin, vain unissa, elokuvissa, museoissa ja mielikuvituksessa astelemme näissä kauniissa saleissa, kiiltävillä shakkiruutulattialla, violetin organdan kevyessä yössä, brokadin alla sykkii…

Grévinin sali näyttää kovin samanlaiselta kuin elokuvan Van Helsing sali, jossa mustalaisruhtinas Dracula tanssittaa, samanlainen shakkiruutulattia, ja yläilmoissa tirisevä vaijeri jota pitkin tasapainottelija keplottelee. Vahamuseona Grévin on vertaansa [ ei vertansa vailla, kuten senkka nenästä -ilmaus on liian aggressiivinen.. ] koska siellä on vahahahmona näkymätön mies! Olen itse asiassa nähnyt tämän näkymättömän miehen, tai siis - ollut näkemättä. Näkymätön mies istuu lehteä lukemassa samassa vaunussa Hitchcockin kanssa.

En ymmärrä, miksi Stephen Sommersin vuonna 2004 ohjaama elokuva Van Helsing haukuttiin? Oikeastaan vain Suosikki kehui yhdellä lauseella!

Jos sisältöä ja rakennetta haluaa niin voi lukea kirjan - eihän tämänlaisissa erikoistehoste-elokuvissa ole aikaa keskittyä sofistikoituneeseen sisältöön. Koska teos kuvaa öisten pelkojen arkkityyppejä ja seksuaalifantasioita, niin niiden on pakko toimia graafisesti.

Elokuvan tarkoitus on kuvata rajatilassa olevia tyyppejä jotka kokevat metamorfooseja niin on siinä animaattoreilla töitä! Koska olemme viime vuosisadalla tottuneet tuhnuisiin erikoistehosteisiin joita kutsuttiin kaksimielisestä uskomattomiksi erikoistehosteiksi. Bai tö wei, halusin lapsen trikki-kuvaajaksi, kun se titteli kiehtoi Pikku Kakkosen lopputeksteissä. Kun miehet muuttuvat tässä rainassa susiksi on se kaunista katsottavaa, pelottavaa, sutjakkaa ja kun he muuttuvat takaisin ihmisiksi, niin ohjaaja on hellinyt naiskatsojaa, ja jättänyt miesten ylle Tarzan -tyylisiä nahkasuikaleita... Raina alkaa komealla mustavalkoisella kuvauksella Frankensteinin laboratoriosta, ja linnan ja vuoren silhuetista jota valaisee vihaisten kyläläisten soihdut. He haluavat tuhota Frankensteinin joka haluaa olla Jumala.

Tutustumme aluksi seksikkääseen mustahiuksineen mustalaisruhtinaan olemukselliseen Draculaan joka on 400-vuotias, jolla on ilkeä salaisuus - hänkin haluaa olla Jumala, ja valloittaa lähitulevaisuudessa maailman jälkeläisillään. Aivan, Draculalla on ollut 400 vuotta aikaa tuottaa jälkeläisiään morsiantensa kanssa. Sitä en tiedä tieteellisesti kuinka noinkin pitkän ajan jälkeen kreivin lemmenliemen siimahännät yhä toimivat. Mutta nämä "yön lapset" eivät tietenkään ole normaalien ihmisten kaltaisia, vaan kuin Alienissa kuvattuja orgaanisien vihertävien, limaisten tuhansien pussien sisältä ponnahtavia harmahtavia lepakkodemoneja. Dracula [ Richard Roxburgh tuttu rooleista: Herrasmiesliigan M, Moulin Rougen herttua, Baskervillen koiran Sherlock Holmes ] on muuntautumiskykyinen, ja tohtori Frankensteinin luoma olento "hirviö" on koottu useammasta kuolleesta ihmisestä. Itse Van Helsing on salskea Hugh Jackman [ joka on kulisseissakin hävyttömän hyväntuulinen, terveellä tavalla komea, reilu, huumorintajuinen ja tekee stunttinsa itse] pukeutuu pitkään ruskeaan nahkatakkiin ja huopahattuun, ollen itsekin puoleksi rikollinen, mutta hän toimii aina hyvän puolesta pahaa vastaan. Hänellä on useita aseita, mm komea jousipyssy ja soturiprinsessa Xenan lempiaseistuksen tyyppinen, mutta modernisoitu sahanterä-frisbee, lisäksi hänen arsenaaliinsa kuuluu katolisen kirkon alamaailmassa toimiva salainen toimipaikka, joissa jatkuvalla syötöllä aseita ja kojeita keksitään kuin agentti James Bondille. Jackman haastaa myös Indiana Jonesin paikan nahkalätsäisenä seikkailijana.

Uuden ajan Van Helsing kohtaa tietysti Herra Hyden joka on myös rajatapaus, sekä ihmissusia jotka ovat yhtä lailla rajatapauksia.

Mustalaisprinsessa Anna [ Varjojen valtakunnan päähenkilö Kate Beckinsale ] on ylpeä transilvanialainen soturi piikkikorkoisissa saappaissa [ joidenka varsiin mahtuu puukkoja ja tikareita],

mustassa nahkakorsetissa, joka sopii yllättävän hyvin itäeurooppalaiseen valkoisesta pellavasta valmistettuun kansallispuvun pusero-osan, joka on punaisella - kuin tuore veri tai syksyn marjat - langoilla kirjailtu.

Välittömästi valtamuotiin tuli itäeurooppalaiset & slaavilaiset puserot & mustalaishameet....


Miksi meitä tämä kiinnostaa, kauhu?

Koska haluamme olla tuolla mustan jyrkänteen reunalla, ja tuntea huimausta,

mutta suljettuamme kirjan tai elokuvan lopputekstien alkaessa rullata tiedämme, että se on satua. Ehkä.

Ja minä luin tietoja Marat´n sairaudesta, joka öisin hän sai minut näkemään itsensä merenneitona! Outona kalalajina! Mutta ainoa näkymätön nainen jota en nähnyt oli aito Norman Batesin äitee, joka oli täytettynä toisessa museossa, joka on pyhitetty elokuvalle, mutta nyt se olikin pyhitetty renoveeraukselle, saablari! Vaikka tuo hahmo ei niin hirveän merkittävä maailmanhistorian kannalta - voisi joku asiaan perehtymätön lehtokurppa sanoa.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.