Katsoin myöhäisnäytöksenä Paul Verhoevenin Starship Troopers nimistä tieteisparodiaa, ja huomaisin kuinka ohjaaja käyttää töissään toistuvasti harmaan eri sävyjä. Hopeasta muodostuu satiinisen metallinen pinta, johon heijastuu kaikenlaista.. Vaikka väri olisikin hillitty, persoonaton, militantti ja kulahtanut niin Verhoeven tuntuu lataavan siihen myyttejä - kuten Hitchcockin vaaleine viileine naisineen harmaissa kävelypuvuissaan, niin urheiluauton kuin Sharon Stonen ( Basic Instinct ) sileältä pinnalta tuntuu kiiltävän, kiitävän katsojaa kohti jokin viileä, ironinen merkitys.
Verhoeven kamppailee töissään orgaanisen ja keinotekoisen välillä ( esimerkiksi Robocop ) - ja kriitikot arvostelevat tätä muodon ylikorostamisena käsikirjoituksen ja sanoman jäädessä
toisarvoiseksi.
Tässä sotakomediassa Starship Troopers jättikokoiset syöpäläiset ahdistelevat kunnon militantteja kansalaisia fasistisessa herrankukkarossa. Vain sota-arvo - anteeksi, sotilasarvo tekee ihmisestä kansalaisen, muut ovat roskasakkia. Teos näyttää ( ei liian räikeältä eikä itsestään selvältä ) Technicolor -elokuvalta, joka hehkuu urheitten arjalaisten pellavapääsotilaitten isänmaallisella hipiällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.