Popkulttuuria ja undergroundia

- > merkittäviksi tai huikeiksi kokemani kulttuurin tuottamat elämykset elokuvateattereissa ja näyttelyissä

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Tim Burtonin tuorein goottilaisanimaatio Corpse Bride

Itse asiassa nero Tim Burtonin tuorein goottilaisanimaatio Corpse Bride ( 2005 ) antoi vihdoinkin repliikille "Frankly my darling i don´t give a damn" jotakin järkeä. Noin tuo sanonta pitää sanoa ja juuri tuon vuoksi...

Omaleimainen, riippumaton, turmeltumaton ja hauska Burton on luonut täydellisen, aistivimmaisen goottilaisen teoksen, joka pohjaa viktoriaanisen ajan kaksinaismoralismiin ja pakkonaintiin. Kukaan ei koskaan saa ketään jota oikeasti rakastaa, ja luokkayhteiskunnat on tiukasti rajattu. Miespuolinen päähenkilö Victor ei tiedä, kumpaa naista, morsiantaan, rakastaisi - elävää vai kuollutta? Ohjaajanero on onnistunut kauhuromanttisuuden kaksijakoisuuden detaljien kuvauksessa - oikea viktoriaaninen arki ja "elämä" on ahdistavan harmaata ja valjua, kun taas manalassa viini virtaa ja ihmiset ovat onnellisia.

Burtonin visio toimii joka tasolla, niin äänen, kuvan kuin sisällönkin. Leffan svengaavin yhtenäinen musiikkiesitys eli luurankocalypso suoraan manalasta toimii kuten entisen New York Dolls -vokalistin David Johansenin yhtä aikaa naiivi ja letkeän itseironinen esiintyminen keikarina nimeltä Buster Pointdexter, kuin Tom Waitsin myöheän mullanalaiset tuutujatsit ksylofonisooloineen. Päähenkilöiden unohtaa olevan nukkeja - niin suuri ilmeikkyys häilähtää niiden kuulakkailla pinnoilla - ja ääninä on vanhan brittikauhun koulukunnan Christopher Lee ja Michael Gough, sekä tietysti morbisen triangelidraamaan polttopisteessä kärsivät Johnny Depp, Helena Bonham-Carter ja Emily Watson. En ymmärrä, miksi naisen pitää rakastua kiduttajaansa? Nigh Porter, My Fair Lady, Tyttö nimeltä Nikita... Tukholman syndrooma... Kävikö niin miljoonaperijätär Patty Hearstille? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.