Mein camp

Minä kirjoitin sanan camp historiaa. Miten niin pieni sana voi merkitä sekä keskitysleiriä että huvi- tai pakotusleiriä lapsille, vaikkapa lihaville lapsille. Kuinka camp tulee mieleen Mel Brooksin komedioista joissa mennään mauttomuuksiin, ja näytellään yli. Kuinka Monty Pythoneitten homovitsit olivat silkkaa camppia, samoin South Parkin eräs homohahmo Gay Al tai jotain oli camp koska tämä oli esiintyjä. Onko camp liian helppoja ja turhia vitsejä vähemmistöstä.


Järkevät ja järkähtämättömät [ selvät ] suomalaiset ovat aika ujoja campin ilmaisuvoiman suhteen, vaikka muuten pusikkofarsseja rakastavatkin, ja paljastavat tunteensa ja munansa vain humalassa karaokebaarissa tai juhannusaaton aikaan keskellä järkeä keikkuvassa veneessä seisten. Minä hain valokuvat, kunnon paksulle paperille painettuina. Vain pari filmirullaa kuvia, ja niissä oli koko elämän kierto, ja kierous, parin viikon ajalta, pitkäripsinen assyyrialainen lehmä syö apilaa paksun ruohikon seassa, sudet kerjäävät makupalaa, Yoko Onon suuri iskulause, se rakkaudesta kertova, palokärki puputtaa pihakoivua, keskitysleirien mustavalkoisia kuvia, luurankokasoja kuin käytöstä poistettuja lestejä, ihmiselämiä, hammaskasoja, Tuska-festivaalien paahteisia kuvia, Trafalgar Square brittiläisen sään harmauden ja kosteuden rehottaessa, kenkäkasoja, valkoista hiekkaa loputtomiin, likaisia parakkeja, suudelmia kahviloissa joidenka kupit ovat kuin nukkekodissa, käsintehtyjä hattuja, hopeisia naisten hirvittävän kalliita saappaita [ noin 15 £ ] , sairaalamuseon virallisia lasipurkkeja mutanttivauvoineen, gramofoneja, ruosteisia lusikoita, sängynlämmittimiä, ja miltei voi haistaa kookoksen tuoksun valkoisesta drinkistä.


Mutta kyllä jokunen ihminen uskoi ja halusi hyvään. Olimme näyttelyssä jossa oli seinän kokoisina pienen pienistä pikseleistä koostuvat Che Guevaran ja Anne Frankin kasvot jotka katsovat kaukaisuuteen.

Olen tukholmalaisessa juutalaisuuden museossa, ja menen näyttelyyn, kovat äänet pajattavat tajuntaani, tärykalvojen ja kaikenlaisten suodattimien lävitse, kiväärit ja marssivat saappaat ja lasten itku. Ääniä ei pääse pakoon, ne yllättävät, tuntuvat tuoreilta. Museon kahvila on siinä mielessä erikoinen kahvila, ettei siellä tee mieli syödä baakkelsia. Tiedäthän, miksi. Kuvia, muistoja keskitysleireistä, kolhiintuneita pottoja, revittyjä asiakirjoja, rikkinäisiä silmälaseja, tukahdutettua, marssia, sukua, katsovat silmiin, ei, älä unohda… Värisin.



Ehkä olin kuullut oikein. Saksa oli niin pelottava kieli, kun merkityksiä ei ymmärtänyt, kaikki oli visvaista kuin raivohullun räksyttävän koiran änkyttävä kuolaus, mutta toisaalta jokunen sana kuulosti ihan hekumalliselta.