Ihana nautinto. Keskityin Zorron uusimpaan tarinaan jossa Alejandro oli niin letkeä latino (Antonio Banderas), ja oi kuinka sorron yöstä oikeus taas nousee!
Elenan (Catherine Zeta-Jones) veistokselliset, smaragdin vihreät tai kuparinhehkuiset silkkipuvut olivat aivan täydellisiä, ja mitä parasta niissä oli aina reilu ripaus mustaa ja niissä voi miekkailla! Katsoin kuinka western estetiikka muuttui silkaksi kauhuromantiikaksi kun aiheen goottilaisin hahmo, tietystikin ranskalainen dekadentti kreivi Armand astui parodiselle valkokankaalle täydellisine luustoineen, poskipäineen, aistillisine liiveineen, ja järkyttävän kauniine piirteineen, joissa oli häivähdys jotain irstasta – häntä näytteli antaumuksella vihreine silmineen upea Rufus Sewell joka on tuttu ainakin kummallisesta, erinomaisesta visiosta Dark City (jossa näyttelee mm Rocky Horror Picture Show´n sielu Richard O’Brien), ja mietityttävästä "boheemielämän", taiteen, sukupuolen ja seksuaalisuuden merkitystä - jos ei pohtivasta, niin hitaasti vilauttavasta filmistä Carrington, jota olen tiirannut rauhalliselta kotimaiselta kanavalta.
- Martin Campbell: The Legend of Zorro, 2005.
- Jim Sharman: Rocky Horror Picture Show, 1975;
-kuulapää Richard O’Brienin käsialaa on alkuperäinen näytelmä, ja musiikki kera Felix Mendelssohn-Bartholdyn, leffan käsikirjoituksen Richard teki yhdessä ohjaajan kanssa, ja näytteleehän hän mm Riff Raffin roolin.
- Christopher Hampton: Carrington, 1995; kertoo kuvataiteilija Nora Carringtonin ja kriitikko Lytton Stracheyn suhteesta, ja rakkaudesta juuri viktoriaanisen ajanjakson päätyttyä. Nora on hetero nainen ja Lytton ei ole kumpaakaan.
Tuo kreivi Armandin rooli ei ole helppo, sen on oltava vivahteikas, ja itseironinen, luisumatta saippuaan – petollisten vihreitten silmien katseen toimiessa softcorena. Tämä uusin viihdyttävä Zorro-pläjäys on kokoelma kauhuromantiikkaa, lännen filmiä, säilän säihkettä, fetisististä korsettidraamaa ja tutkielmia naamioinnin ja maailmanpelastamisen tarpeesta. Vaalien aika on käsillä, ja suuria suunnitelmia punnitaan suuren pöydän äärellä – ollen ritareita eli ei.
Samana yönä tulee televisiosta Takaikkuna jossa myös nainen (kaunotar-toimija) haluaa lopussa muuttaa miehen ammatin vähemmän kuolettavaksi.
Toisaalta se yhdistyy vastatulleeseen Madonnan dokumenttiin (Madonna: Salaisuuteni) jossa Kabbalaan perehtynyt, valaistunut tabujen rikkoja, popin naamioitaan vaihtava Diiva miettii miten taiteilla perheen ja työn kanssa tasapainoisesti.
Tämäkin Zorro elokuva voisi olla Zorro ja poika, sillä niin suuri merkitys jälkikasvulla on. Näin Zorrosta tullee entistä haavoittuneempi. Kuka tahansa valtaa pitävä korruptoitunut pamppu käyttää tätä hyväkseen.
Jonas Åkerlund: Madonna: Salaisuuteni, (I'm Going to Tell You a Secret, 2005).
Kabbalaa, tuota juutalaista mystiikkaa, on esitelty mm Skeptikko-lehdessä, katso myös viralliset sivut netistä Kabbalah. Modernina aikana osa planeettamme kansalaisista hakee balanssia, ilmaisuvoimaa ja juuriaan juuri Kabbalasta tai pakanuudesta, alkuperäisestä uskonnosta, noituudesta tullakseen paremmaksi ihmiseksi, ja halutessaan elämään merkitystä, tai ainakin kyseenalaistaa sitä.
Zorron legenda
ssa on tehtailtu paljon poikamaisia kujeita jotka uppoavat nuoreen kohdeyleisöönsä. Se voi olla myös herkkä tutkielma mitä avioero ja on/off -suhde merkitsee pienelle nappisilmäiselle lapselle.
Samalla se on osittain tirkistelyä ja kumppanin lojaaliuden mittaamista kuin tosi tv:n sarjoissa, mihin tyrkätään paratiisisaarille sinkut ja huorat ja pariskunnat sikin sokin, ja sitten juhlitaan, ja riekutaan, mutta lopuksi itketään kun nähdään videonauhalta kuinka partneri saaren toisella puolella on ollut yhtä uskoton.
Toisaalta, kun luen Rouva Oraakkelia, en voi muuta kuin riemastuneena eläköön -huutoja päästellä, kun sankaritar-kirjailijatar pettää kääpätylsää miestään täysin estottoman taiteilijan kanssa.
Onhan naisen ja puolisonsa suhde kuivahtanut täysin – jos se koskaan oli mitään muuta kuin kämppäkaverismia ollutkaan.
Hirvittävän mielenkiintoista Zorron legendassa oli tuo nitroglyseriini -jakso! Olinhan itse löytänyt laatikollisen kilisevää nitroglyseriiniä pottukellaristani, mutta luulin sitä vanhan ajan saippualaatikoksi.
Niin ikään Bond -seikkaluita tehtaillut Martin Campbell on ujuttanut tähänkin filmiin arkkikonnan tyypillisen oddjobahtavan vaitonaisen, pahan apulaisen jolla on muutama selkeä, toistuva piirre ja omituinen ase – tässä filmissä se on jokin kirurgisen kynsikouran tapainen viiltoväline.
*
- Martin Campbellin ohjaamat James Bond –filmit:
Kultainen silmä (1996) ja Casino Royale (2006)
- Oddjob on Kulta-Into Piitä muistuttavan, harakan lailla kultaa rohmuavan, agentti James Bondia ja koko hyvää maailmaa vastustavan Goldfingerin knallihattuinen apuri mm. tarinassa Kultasormi.
- Hän on eräänlainen Igorin jatke kun kauhu- ja tieteiselokuvista siirryttiin "realistisiin",
nykyaikaisiin jännäreihin ja agenttitarinoihin – onhan hän suhteellisen rotvakka, korea[lainen] palvelija tyylipuvussa, jonka knallia frisbeen lailla heittäen voi käyttää tappavana aseena –
hatun reunasta kun paljastuu viiltävät terät…
=> vrt Xenan käyttämä metallikeikula.
Palvelija nimeltä Igor on kyttyräselkineen ollut ainakin näissä elokuvissa:
- 50-luvulla elokuvassa House Of Wax
(skrode ja kirveellä tyylitelty nuori ja hehkeä Charles Bronson)
-70-luvulla: mustassa komediassa Young Frankenstein, ja Woody Allenin komediassa
Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä - episodielokuvan kauhujaksossa hullun
tiedemiehen tohtori Bernardo kyttyräselkäinne palvelija oli kukapa muu kuin Igor.
- ja 2000-luvulla: ekstaattisessa elokuvassa Van Helsing.
- Se on tuttu myös sarjakuvista kuten Count Duckula,
ja loputtomista variaatioista: palvelija Riff Raff Rock Horror Picture Show:ssa.
Itse Mary Shelleyn Frankensteinista "Igor" puuttuu - tohtori Frankensteinin kyttyräselkäinen apuri on Fritz, jota näyttelee Dwight Frye jolle Alice Cooper on omistanut haltioituneen balladinsa.
Nykyajan Dwight olisi ehkä Crispin Clover - niljakkaita, pikkunilkkejä sivurooleja ( Paluu tulevaisuuteen trilogian nörtti-isästä Charlien enkelit elokuvien laihan Creepy Crawlerin rooliin, käymällä välillä Nurse Bettyssä ), ja tietysti pääroolissa "uuden vuosituhannen Psykossa" eli elokuvassa Willard.
The son of Frankestein elokuvassa taas on kyttyräselkäinen Igor (kirjoitettuna Ygor), jota näyttelee upea Bela Lugosi erinomaisesti, ja samassa lauseessa jopa yli. Lisämakuna Frankenstein poika Basil Rathbone ja eriskummalliset mittasuhteet omaavat lavasteet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.