Mutta mikä siinä Draculassa viehättää? Gary Oldmanin esittämä Dracula oli aurinkolaseissaan kuin puoleksi Charles Manson ja puoleksi John Lennon

Mutta mikä siinä Draculassa viehättää? Jos vertaa tunnollista, sinisilmäistä, pikku virkamiestä (jonka pitääkin miellyttää asiakasta t ylempiään) Jonathan Harkeria, niin ei ihme, että Mina kallistuu välillä vampyyrimonarkin puolelle, onhan tuolla pahalla pojalla satojen vuosien elämänkokemus.

Lue lisää: Loyd Michales: The Phantom of the Cinema - Character in modern Film, State University of New York Press, 1998 jossa esitellään mm Werner Herzogin re-make Nosferatu, sekä huomioidaan, kuinka Gary Oldmanin esittämä Dracula oli aurinkolaseissaan kuin puoleksi Charles Manson ja puoleksi John Lennon, joka on sopiva metafora gotiikan hyvä/paha -asettelussa, tuosta hullusta luovuudesta, pimeän vetovoimasta. Varsinkin Lennon oli myöhäishippiyden letkeä älykkö, ja tasapainon perikuva, rauhallinen Vapahtaja, kun taas Manson oli kaikkea muuta. Ja ihmisistä jotka heitä sokeasti seuraavat - luullen jokaisen olevan absoluuttisen oikeassa.

* Loris Curci: Shock Masters of the Cinema, Fantasma Books, 1996 jossa haastatellaan "modernin" kauhun tekijöitä mm: Dario Argento, Kenneth Branagan (Frankensteinin versioinnistaan) ja tietysti Jorg Buttgereit (jonka nimikin jo viittaa jonnekin [b]anaaliin) joka taiteili Nekromantik -filmit. 　

Minä istuin makuukamarissani, suuren kampauspöydän äärellä, johon olin nostanut suuremman tietokoneeni flatron -näyttöineen. Tuleeko muodon latteudesta myös sisällön latteutta? Niin kuin ennen 60- ja 70-luvuilla sisustettiin naisen makuuhuoneeseen kauneuspöytä. Vai oliko se kampauspöytä, jossa on vähintään kolme taitettavaa peiliä, että kaunis nainen saa katsoa, siis tarkastella, kritisoida, ja aina vaan parannella luomustaan joka puolelta.

Kauhuelokuvissa kaunotar katsoo aina mustavalkoista kuvaansa, ja kirkuu kun huomaa peilissä hirviön tuijotuksen – oli tämä sitten Frankensteinin hirviö, Diego Rivera, Dracula tai King Kong. Kerro kerro kuvastin, kuka selkäni takana luuraa. Nykyajan nainen ei tarvitse kampauspöytää – hän katsoo kannettavan tietokoneeseensa, ja näkee sieltä toistuvasti hirviön, valitettavasti. Tietokonepöydäksi sopii myös vanhan ajan ompelukonepöytä. Minä pidin, valokuvaajana, noista vanhan aikaisista peileistä, ja katsoin ihastuneena löytämiäni seepian sävyisiä muotokuvia jossa nainen istuu tummassa puvussa, kireässä korsetissa, selin kameraan, mutta kuudesta peilistä hänen kuvansa heijastuu hänen kipeät kasvonsa.