Popkulttuuria ja undergroundia

- > merkittäviksi tai huikeiksi kokemani kulttuurin tuottamat elämykset elokuvateattereissa ja näyttelyissä

perjantai 14. helmikuuta 2020

Tappaus Borgian musta helmi ja Sherlock Holmes

Neron / kirjailijan / keksijän työskentelyä saamme seurata varsinkin Holmesin seikkailuista tuossa erinomaisessa sarjassa, koska tohtori Watson tallentaa kaiken, hän kummastelee käytöstä. Holmesin arkistot paperit ja materiaalit ovat hujan hajan, miten hän on tullut toimeen ilmaan post it -lappusia - noita itseliimautuvia muistilappuja, nettiä, kännyä ja tietokonetta! Yksinkertaista, ajattelemalla itse. Keskittymällä.

Van Helsingin tavoin hän ei sulje aistejaan vaan pitää ne joka suuntaan avoimia, myös ns. mahdottomiin. Mutta siinä missä van Helsing tukeutuu kansantaruihin ja yliluonnollisen paljastamiseen, Holmes puolestaan paljastaa tämän maallisen maailman roistot ja huijarit. Päättelyllä, huomioinnilla. Herra vain polttelee pitkää piippua, nauttii, keskittyy, kokoaa ajatuksiaan eikä välitä kunnon yöunista eikä tuhdeista aamiaisista. Puhumattakaan karamellipapereitten turhasta rapistelusta kesken kyttäyskeikan.

Mestarietsivä on työnarkomaani, ja menee nukkumaan milloin tahtoo - hän on perienglantilaisen viktoriaanisen herrasmiehen negatiivi, kuten osaltaan myös Hyde ja viiltäjä-Jack. Puhumattakaan renessanssinero da Vincistä, joka tarvitse unta vain neljä tuntia...

Mutta Holmes pelastaa maailman ja toimittaa rikolliset hirteen. Katsoja seuraa enemmän kuin täydellisen Brettin kasvonilmeitä herkeämättä - uusimmissa jaksoissa saattaa häivähtää ironian huvittuneisuuden pilkahdus!

Mietin pitkään miksi agenttisarja Alias kiinnostaa? Koska päähenkilö liikkuu valepuvuissa! Jotka kyllä jostain varsin tylsästä ja kaupallisesta syystä on tehty vain idiooteille kuolattavaksi eivätkä nämä valepuvut ja peruukit jätä mielikuvitukselle sijaa.

Conan Doyle nosti yksilön älyn ja ainutlaatuisuuden korkealle: kun Holmes nostaa sormeaan - ei vastaansanomisia! Oikea poliisi - suurin "oikeuden" auktoriteetti - on aina väärässä ja hirttämässä väärät miehet, syyttömät. Onneksi mestarietsivä ehtii hätiin. Jotta oikeus tapahtuisi. Onomatopoeettisesti Sherlock nimenä on naispuolisen omistava "hänen", "lukkonsa" ja sukunimensä viittaa salamanterin sukulaiseen olmiin.

Holmesin selkeän itsevarma elekieli hipoo toisinaan teatraalisuutta - esimerkiksi vetäessään hehkuvan punaisen pöytäliinan teeastiaston alta - kuppien rikki menemättä. Onko hän taikuri? Ei, hän vain tarvitsi liinaa ja nopein tapa ottaa liina oli vetäistä se ääntäkin nopeammin - zut - teekupposten alta. Ei hän keksimällä keksi eksentrisyyttään - vaan fundeeraa ja testaa. Varsin mukava oli huomata kuinka hän pukeutui goottilaisesti täysin mustaan viittaan, huiviin ja hattuun - yöhön sulavasti sulautuen. Paikoitellen hän muistuttaa silloin Screaming Lord Sutchia, Viiltäjä-Jackia, ja myös [ mustaa ] pantteria joka on vaistojensa varassa, valmiina puolustautumaan.

Screaming Lord Sutch näyttää livevideollaan hätkähdyttävän tuoreelta ja tutulta goottipojalta (Alice, Vanian, Manson) pelotellessaan Viiltäjä-Jackin asussa, aistikkaassa tummassa viitassa, kiiltävässä silinterihatussa, sormuksineen, kävelykeppeineen, ja valkoisiksi puuteroitune lommoposkineen… Hän pelottelee kirkuvia eturivin nuoria naisia – jotka vetäytyvät, kirkuvat, nauravat ja ovat juonessa mukana… Olemme 1960-luvulla, mutta enteellisesti Screaming Lord Sutch spekuloi tulevaan - kaltaisine tulevaisuuden klooneineen ja verettömine veriveljineen… Musiikki on tavallista rauhallista, mutta svengaavaa rytmibluusia, mutta Screaming Lord Sutch tuo makaaberilla aiheellaan ja sensuellin ironisella esiintymisellään tuulahduksen tulevasta…

Being such a Screaming Lord Sutch…

Tietysti Sherlock Holmes BBCn sarjan pitelemättömän erinomainen ja ainoa laatuaan Jeremy Brett kuvaa viktoriaanisen ajan detaljipaljoutta. Holmes kiinnostaa ylivertainen äly -

boheemi tunteeton, eksentrinen käytös, mutta silti soitti viulua ja käytti aineita. Juuri tämä ihmisluonnon kaksijakoisuus oli viktoriaaninen mehevä, pelottava aihe: tohtori Jekyll ja Mister Hyde.

Mutta eikö Nero vain soitellu viuluu kun Rooman laittoi hän palamaan?


Palaan lokikirjaan, joka kuten Jane Austenin romaanit sekä jo mainittu Herrat pitävät vaaleaveriköistä kuvaavat naisen alistettua asemaa, mitä kaikkea uhrauksia tulee tehdä... Kuinka miehet oikein repsahtavat femme fataleihin? Kohtalokkaisiin naisiin? Siitä tuli mielleyhtymä FEMMA FATALLA kun kohtalokas, siis huonosti nukkunut feminiini kerjää sosiaalitoimiston edessä yskien. Aina Keatsin La Belle Dame sans Merci runosta lähtien, keikaten [ Lady Domina ] Veronikassa ja päätyen Heikomman lenkin Kirsiin ja tietysti Ritva Santavuoreen.... tarvitsevat miehet naisia jotka eivät anna armoa.


Alekoreissa miltei kaikki Argenton työt on myyty alle kolmella eurolla; kiinnostava oli myös pelkkiä haastatteluja sisältävä DVD doku An Eye for Horror, joka valottaa perspektiiviä, on hauskaa, että vihdoin joku on syvästi paneutunut Argenton töihin eikä häntä vain markkinoida Italian Hitchcockina, koska elokuviensa kieli, tunnelma ja symbolit on täysin toisenlaista, irrationaalista, impulsiivista, unen omaista. Ne ovat outo yhdistelmä näkyvää ja peitettyä…

Argenton elokuvat ovat näennäisen verisiä, mutta toisaalta vaikka väkivalta ja toiminta on selkeää, näkyvää, niiden alla toimii oma, yhtä lailla kirkas ja sumea logiikkansa, ja motiivinsa. Niin vanhojen kartanoiden kuin elokuvienkin alla sykkii jokin… paha?

Tyhmempi ja asiaan perehtymätön saattaisi luulla Argenton visioita seksistisiksi, mutta olen huomannut, kuinka nainen, vaikka onkin uhri niin elokuvissa kuin tosimaailmassa, on Argenton kuvissa toimija. Haastatteluissa ohjaaja kertoo, kuinka halusi elokuviensa päähenkilöiksi tuntemattoman naisen - juuri yleisön samaistumisen vuoksi. Minua on inspiroinut Argenton fasistiset värit, kuinka punainen on yhtä lailla toimiva ja pysähtynyt väri, mutta toisaalta kuin valkea tai läpinäkyvä voi olla pelottavampaa kuin musta ja tumma kuten Bird with the Chrystal Plumage elokuvassa.

Hänen tyttärensä Asia on usean filminsä päähenkilö mm kiinnostavissa Stendhalin syndrooma ja Oopperan kummitus, ja on ohjannut ja asiaankuuluvasti pää- ja ylinäytellyt mm Petollinen on ihmissydän elokuvan jossa enemmänkin kuin cameilee mm Marilyn Manson - hirviönä amerikkalaisessa unelmassa.


Asia Argenton ohjaama tuore elokuva Petollinen on ihmissydän ( The Heart is Deceitful Above All, 2004 ) kuvaa maailmaa, jossa lapsi eivät saa olla lapsi. Elokuva perustuu J. T. Leroyn tekstiin (Like) joka on kirjailijan lapsuuteen järkyttävästi perustuva; samaa kaliiberia Aileen Wuornoksen maailman, Monster elokuvan ja Aileen -dokujen kanssa. Asia oli taannoin pääkaupunkiseudulla dj:nä enkä minä piru päässyt täältä korvesta häntä kuuntelemaan perskules. Hän oli myös isänsä ohjaamassa Ooperan kummituksessa naispuolisessa pääroolissa Christinenä jota arvostelin, muistaakseni, sekä pirteän tuoreena että kokemattomana näyttelijänä joka röyhkeästi kuitenkin ottaa tilan näyttämöltä.

Hän on myös äiti, kokki, ja uusimman elokuvansa ohjaaja ja pääosan näyttelijä, sekä tietysti J. T. Leroyn ystävä.

Niin pieni ihmissydän on - kuulen Anita Tähden laulavan.

Mutta mitä sitä köntsää. Luen tuoreimmasta Image -lehdestä suuresta skandaalista - Leroyn hahmoa ei ole ollut olemassakaan - hänen vain kirjailijan luoma sivupersoona tai keksimä, myyvempi ja katu-uskottavampi tyyppi kirjailijaksi.

Aasia selvä.

Luen vanhasta Imagesta Asia Argentosta kertovaa artikkelia, eikä sen kirjoittaja puhumattakaan päätoimittaja tietäneet kuka Asia on.

Voi poikaraukat, olisitte kysyneet minulta!

 

 

Orvokki Annalan historiallinen romaani Lallinkartanon Kerttu ( WSOY 2004 ) kertoo Kertusta jonka könsikäs Lalli hurmasi ja nai, ja toi köyhään pirttiinsä Köyliöön jalkavaimoksi. Hm. Kerttu oli alun perin Gertrud von Dieskau, ritarintytär Saksasta. En voi olla maistamatta höyryävää soppaa joka näistä tragedian aineksista on tehty. Voi olla, että syön koko kattilan....

Tapaus kiehtoo minua, tietenkin, olihan se ainoa suomalainen ei.

Kaikki muut suomalaiset tuhottiin. Heille ommeltiin marionetin nauhat, läpinäkyvät.


Tuuli oli tuonut ulkopäivälehden. Siinä väitettiin, ettei Lallia ollut olemassakaan! Katsahdin kantta, oliko päivämäärä 1.4.

Ei ollut.

Jos kyse ei ole aprillipilasta, niin sitten se on historian vääristelystä. Mitä ne vielä keksivät.

Nuolaisen huuliani, on kuuma, maistan nektariinia, käännän sivua, pysyn varjossa. On vielä aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.