Henry Fuseli - painajaisten tekijä

Henry Fuseli - painajaisten tekijä

The Nightmare, by Henry Fuseli, 1781

Painajainen 1781. Öljy kankaalle 101.6 cm × 127 cm, Detroit Institute of Arts.

juutuupissa:


The Nightmare (Painting of the Week) In The Frame: 125 Years: Henry Fuseli's The Nightmare The Nightmares of Füssli

Kate Bush All The Love - Gothic (1986) A Ken Russell film


Russellin filmin Gothic upea Painajainen-kansi IMDb kuvien linkissä

Linkkejä: Upeita maalauksia ja julisteita:
Henry Fuseli: Nightmare (Painajainen), 1781
Henry Fuseli: Painajainen 1781. Öljy kankaalle 101.6 cm × 127 cm wikin kuva
Yövieraat elokuvan kansi, versio painajaisesta

Kyllä maalla on vajavaa! Ja lampaita

Järjettömän hieno traileri oli muuten elokuvasta Black Sheep – musta lammas ( Black Sheep, 2006 ), josta ei oikein tiennyt, oliko se irvokas parranajovehkeen vai unilääkemainos, silkkaa pilaa vai kuvitteellinen traileri… Jokaisena näkemäni kertana se saa tietyssä joukossa yleisöä aikaan kunnon naurut. Eikö ole jo aikakin, että metsä vastaa! Kaiken maailman Dollyt kloonit yhtykää! Ei mitenkään lammasmaisesti ajateltu viihdepläjjäys. Ja Uusi-Seelantihan on maailman kaunein paikka. Kyllä mää luulen niin. Maaseutu on todellakin pelottava paikka. Mustaa komediaahan tämä täytyy olla, mutta oopperana tästä olisi tullut vieläkin tujumpi... Maalla on siis pelottavaa – ties minkä puskan takaa voi ilmestyä tohtori Moreau, kreivi Zaroff, tohtori Frankenstein, kreivi Dracula, Jason Vorhees tai Nuori Hannibal.

Veijaritarinat

Eurooppalaisen kulttuuriin kuuluu valittaa herran alamaisena olosta, mutta silti äänestää näitä toistuvasti huijanneita eduskuntaan jatkoon.

Herroja halveksitaan, mutta myös palvotaan – kirves selän takana. Siksi veijaritarinat, ja sankarit ja juuri antisankarit ja anarkistit ovat niin suosittuja kuten Herkules, Boudicca, Robin Hood, Don Quijote, Don Juan, Musta Tulppaani, Kolme Muskettisoturia, Peppi Pitkätossu, Asterix, Pekka Puupää,

ja myös Euroopan ulkopuolelta: Aku Ankka, Che Guevara, Zorro, Taikaviitta, Ryövärimorsian, John Lennon, Hämähäkkimies, Matthias Rust, Veijari nimeltä Brisco, Saksikäsi-Edward ja Voitkan veljekset Aivar ja Ülo.

Nuoret Sankarit niin taruissa kuin oikeassa elämässäkin…

Vallan vastustamaton, hyväntuulinen ja balanssinsa kotirintamalta löytänyt anarkisti Johnny Depp on hoiperrellut mieleen jäävästi romminhuuruisen Jack Sparrow –nimisen merirosvo uusromanttisiin, kulta kirjailtuihin liiveihin uiden Pirates of the Caribbean elokuvissa. Pirates of the Caribbean – nimisen Disneyn huvipuiston laitteeseen, joka antaa kovat merirosvokyydit… Tämä piraattiteema on nerokkaan ironista - ottaen huomioon, kuinka tässä maailmassa pelottavin asia on Disneyn asianajajat.


Minua kiinnostavat myös juksaavat hahmot kuten Joxer eli Jokseri eli Jukseri sarjassa Xena. Jukseria näyttelee Ted Raimi, joka on aivan veljensä Samin näköinen, ja hullua kyllä, olen kymmenien vuosien ajan tiennyt, miltä Sam Raimi näyttää, olenhan kissojen ja koirien ja muiden fanaatikkojen avulla etsinyt silloin 80-luvulla hänen haastattelujaan yms., niin silti aina ensivaikutelmana on, että Sam Raimi näyttää alter egoltaan eli herralta nimeltä Bruce Campbell, joka näytteli tuossa mainitussa sarjassa Veijari nimeltä Brisco, sekä tietysti klassikossa Evil Dead… Bruce niin ikään on ollut lastenvahtina Tedille.

Juuri siksi pidän Manne-tv:stä (nimi muutettiin myöhemmin Romano tv:ksi), näistä muotoaan muuttavista, ilkikurisista trickster / triksteri –hahmoista, noista hihoistamme löytyvistä yllättävistä jokereista, jotka tekevät jekkuja,

kuten omassa kulttuurissamme jumala Loki. Saduissa triksteri saa ketun viekkaat kasvot – eikä syystä?? Kepposten viljelijät ja muut ilveilijät kuuluvat samaan kastiin…

Jokeri

Loki

Kyllä maalla on vajavaa. Ja paikallisia!

Nelosella kiitettävästi pyörinyt sarja Herrasmiesliiga ( The League of Gentlemen ) puolestaan esittelee tärähtäneen kyläpahasen Royston Vaseyn eriskummallisine ihmisineen. Överisti mennään, ja tyylillä ja mauttomuudella. Ja kaikkea karmeata tapahtuu. Herrasmiesliiga sopii hyvin teosten Kannibaalit ja An American Werewolf in London kaikenkirjavaan, ja kirppujen nyrhimään joukkoon. Sarjassa Herrasmiesliiga asetettiin jatkuvasti vastakkain paikalliset ja nuo muut.

Anthony Shafferin romaania Wickerman on hauska lukea impivaarassa kun kokkoja poltetaan… Mutta James Dickeyn romaania Syvä joki ( 1980 ) en suosittele kanoottireissulle….


Kannibaalit romaanissa nuo hirviöt, vuorilla asuvat villi-ihmiset, ovat taantuneet jopa Syvä joki romaania raaimmiksi. Päivi Alasalmi nimisen kirjailijan romaani Metsäläiset ( 2000 ) on ihanan groteski – onhan tekijä Pohjoisen sielun avaaja ja kaivertaja. Kannessa seisoo Tellervo jousineen, ja kirjan päähenkilöt viherpipertäjä pariskunta ( näinhän valtaväestön tyhmin osasto haluaa ilmaista tunteensa vihreitä kohtaan – että ovat joko nährääjiä tai sitten anarkisteja. Missään ei kuitenkaan nouse arvokeskustelua.. ) vihreä pariskunta muuttaa maalle, ihanaan hylättyyn koulurakennukseen, jossa taiteilijana mahtuu tekemään vaikka mitä!!

Maalla on... Pahan sanansaattajat

Pahan sanansaattajat ( The Messengers, 2007 ) on taas kiinnostava traileri goottilaisen asetelman vuoksi. Perhe muuttaa tuonne Darwinin selän taakse, ja yksikön lapset ja nuoret näkevät kuolleita. Tämähän on tuttua huttua - I see dead people – lue vaikka suomeksi vuonna 1991 julkaistu kirja Paljaat luut : Stephen King ja kauhun anatomia ( toimittaneet Tim Underwood ja Chuck Miller ), jossa messevä, tuhottomasti myynyt kauhukirjailija Stephen King kertoo mm. teostensa lasten yliluonnollisista kyvyistä.

Jos palaisin traileriin Pahan sanansaattajat niin siinäkin on nuori nainen goottilaisesti ahdingossa – kun sairaalan väki kysyy vanhemmilta, voisiko tyttö itse vahingoittaa itseään…. Ulkopuoliset kun eivät oikein usko viilteleviin kummituksiin. Ja siitähän kunnon paranoia-soppa syntyy… 

Lupsakkain Topi Tuomainen oli myös sisävesihinaajan lämmittäjän apulainen

Mutta patologisten sarjojen mehevien sivuhahmojen tarpeellisuudesta tulikin mieleeni näyttelijä Toivo Tuomainen, joka on kauhun ja mustan huumorin klassikossa kuten Olli Soinion filmissä Kuutamosonaatti (1988) sukurutsaisen kylän lupsakka kauppias, mitä hän oli myös verevässä teoksessa Rauni Mollbergin klassikossa Maa on syntinen laulu ( 1973 ), ja sittemmin Topi oli myös Mustan Pörssin mainosten luottonäyttelijä.  Kuutamosonaatin jatko-osassa nimeltä Kadunlakaisijat (1991) hän on arkkuverstaan apumiehenä, ja tietysti Rauni Mollbergin klassikoissa Siunattu hulluus ( 1975 ) hän on veljeksistä se toinen, joka on terve… Hänen elämästään kerrotaan Wikipediassa muuten, että hän oli sisävesihinaajan lämmittäjän apulainen ( mikä kuulostaa keksityltä titteliltä puhelinluettelossa ) , ja kauppiaana, ja jopa pankinjohtajanakin.

Siunattu hulluus -elokuvan Rummukaisen veljekset. Kuva: Yle/Antero Tenhunen  

 

Viimeinen keikka, Topi Tuomainen, Esko Pesonen, Risto Salmi ja Olavi Levula Kuva: Yle/Kalevi Rytkölä

https://t.co/FD2IaBE5KG

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) February 17, 2020

https://t.co/Qvithml28H

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) February 17, 2020

Tuttu myös mainoksista:

Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3 John Wyndhamin skifi-klassikon Käenpojat ja 50-luvun seksismi muualla popkulttuurissa

Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3 John Wyndhamin skifi-klassikon Käenpojat ( The Midwich Cuckoos, 1957 ) ostin divarista hintaan 1,70 euroa, ei paha, tämä suomennettu pokkari on aikanakin vuodelta 1989. Mikä siinä on, että turvalliselle syrjäseudulle matkatessaan valitsee lukemistokseen tulevaisuuden kauhuja? Onko se rentoutumista? Toisenlaista, omanlaista, kuin huvipuiston laitteet jossa maksullinen kirkuminen & kierros kestää tietyn verran? Käenpojat teoksessa inho ja hellyys sisältyvät yhteen raskauden pelkotiloissa. Kuin silloin, kun mökin keittiön kuivakaapin avatessani löysin tyhjästä, suurentavasta lasista luultavasti tehdystä purkista kerällään jatkuvasti vain nukkuvan pörröisen ötökän. Miten kaikki naiset voivat olla raskaana yhtä aika? Miten he toimivat tulevaisuudessa? Mitä valintoja he tekevät? Mitä he voivat tehdä? Millainen eliömuoto siellä vatsassa kasvaa? Pitääkö hirviölle olla emo?


Selkeämmin asiaan paneutuu luultavasti elokuva I Married a Monster from Outer Space vuodelta 1958, josta ei traileriakaan tarvitse selvittämään pohdintaan, millainen juoni tässä on… Vuonna 1957, eli sopivasti paranoia-aikana ilmestynyt Käenpojat kuitenkin erosi valtavirtaexploitaatiosta.


Erittäin kiintoisaa on 50-luvun ajan kuva, rakennemuutos, kun aikaisemmassa suuressa ja turhassa sodassa naiset olivat astuneet työelämään miesten tappaessa syyttä toisiaan, ja miesten palattua kotiin synkkänä aikana naisista tuli kotirobotteja, nukeksi puettuina, tärkättyine essuineen ja korsetteineen luonnottomassa meikissä ja järjetön hymy päällä.

Aikakautta on kuvattu jälkikäteen mm elokuvissa: draaman puolella Kaukana taivaasta ( Far from Heaven, 2002 ), Tunnit ( The Hours, 2002), ja kauhussa tietenkin Stepfordin kotirouvat ( 1975 )..

Sekä tietysti mm. teoksessa Ed Wood (1994). Poikkeuksena tietenkin Petty Page - tuo upea gootti pin up tyttö, josta Mary Harron teki elokuvansakin, mutta joka ei luonnollisestikaan, eikä edes luonnottomalla tavalla, rantautunut tänne meille, eihän meille rantaudu kuin vain paska, ja kaatuneitten kuljetuslaivojen öljylautat.

Itse 1950-luvulla elokuvien kirjo, tai itse asiassa sen puute, oli järjetön, mm yltiöromanttinen ja seksistinen piirretty Tuhkimo, jossa naisen pitää ensin orjatyössä raataa, ja sitten antaa prinssin pelastaa itsensä kurjuudesta. Pitää olla oksettavan kiltti ja huomaavainen, ja kuinka kaunista kotona onkaan…


Muita, järkevämpiä elokuvia, jotka oikeasti kertoivat seksuaalisuudesta, mielenterveydestä, luopumisesta, intohimoista, epätoivosta tai tarpeesta tehdä rikos: Auringonlaskun katu, Muukalaisia junassa, Viettelysten vaunu, Noita palaa elämään, Parrasvalot, Valkoinen peura, Johnny Guitar, Takaikkuna, Täydellinen rikos, Varkaitten paratiisi, Kuriton sukupolvi, Risti ja liekki, Vertigo – punainen kyynel, Piukat paikat, ja Vaarallinen romanssi.

1950-luvulla ensimmäinen vetypommi räjäytettiin, ensimmäiset elinsiirrot tehtiin, ja satelliitit laukaistiin. Kylmän sodan aikakaudelle kuului kommunistien vainoaminen, nuorisokulttuurin syntyminen, himphamput beatnikit, kaikenmaailman kriisit, orjuutettujen maitten itsenäistyminen, televisio - mikä hieno pohja b-elokuville!

Kuin a-luokankin priimatavaralle: Maailmojen sota, Godzilla, Yön pedot, Kielletty planeetta, Frankensteinin kirous, Dracula, Night of the Ghouls, Pahan kosketus, Bride of the Monster, ja Plan 9 from Outer Space….


Niin, 1950-luvun romaaneissa pääsimme nihilismissä traumaattisina jo pitemmälle: Fahrenheit 451, Kärpästen herra, Sieppari ruispellossa, Lahjakas herra Ripley, Nisti, Lolita, Peltirumpu ja tietysti Alaston Lounas ja Psyko, jotka lopettivat 1950-luvun.


Wyndham kertoo jotenkin liian vähän, ei nuivasti, muttei hän hehkuttele lainkaan eikä proustaile, anteeksi pröystäile. Sanansa hän pujottaa nokkeliin ilmaisuihin sopivien välimatkojen päähän - muttei onneksi lippalakki päässä eikä räkä valuen.

Wyndhamin rauhallinen tyyli luo enemmän pelkoa kuin aikalaisensa mahtipontiset 50-luvun b-, kauhu- ja tieteiselokuvien trailereissa kynsityn verenpunaiset, tai valuvan, fosforisen vihreät kirkuvat, yltiöpäiset ja mielikuvitukselliset otsikot mustien helvettien syvyyksistä ja pahojen atomiajan tiedeihmisiltä! The Breathless Suspense! The Horror that makes your hair stand on end! It´s unbelieable! It´s true! Daring and true expose of a hush-hush subject! Horrific ans all new! Se tuli ulkoavaruudesta! Tuhotakseen ihmiskunnan!


Mutta osattiin sitä myös brittein saarilla, ja rakastamassani Hammer yhtiössä: The new experience in horror! A new dimesion of suspense! 

  ( Youtubessa on paljon uusia 50-luvulta vaikuttavia "trailereita", mutta aidon bongaa kyllä…. )

Ed Wood teki kiinnostavia kauhu- ja tieteiselokuvia, eritoten minua kiinnostaa, miksi hän läheisistä aiheistaan, harrastuksistaan ja intohimoistaan, kuten transvetimistä ja myös sukupuolenvaihdoksesta teki exploitaatiota, kauhua, viihdettä.

Kiinnostavia on myös 50-luvunn puolivälin jälkeiset nuoriso on niin hui kauhia rikollista -elokuvat, joissa pääosissa ovat kauheasti käyttäytyvä, täysin hallitsematon uusi vaarallinen ryhmittymä, tuo omapäinen nuoriso, jossa miehet värkkäävät bryylkreemi -hiusvoiteen kanssa, ja nainen pukeutuu housuihin, tai tanssii korkokengissä miten lystää, ja kuuntelee kammottavaa viidakkomusiikkia, ja tekee mitä haluaa!


Käenpojat teoksen filmatisoinnit: Village of the Damned ( 1960 ), Children of the Damned ( 1963 ) ja Village of the Damned ( 1995 ) – sekä tietysti Simpsonit –sarjassa aihetta on parodioitu. Ja kyläyhteisö kokoontuu – onhan hätätila. Pitäisiköhän tätä lukea 3D-klasit päässä?


Muuten, viime Bones sarjan jaksossa paneuduttiin asiaan, siis yleiseen harhaluuloon, että kaikki naiset jatkuvasti haluavat lapsia, ja lepertelevät paskakielellä joka taaperolle, kuten Homer Simpson teki sian poikaselle Simpsonit elokuvan näpsäkässä trailerissa. Ei, ei jokainen nainen halua äidiksi. Bones on mukava, tunnistettava hahmo, työnarkomaani hienoissa kookkaissa "primitiivisissä" kaulakoruissaan… Jaksossa oli kyseessä synnytyksen jälkeinen masennus, ja omalaatuinen kehdon ryöstö.


Bonesin ainoa vika on pop-kulttuurin täydellinen tietämättömyys! Mikä outo lintu…

Ahdasmielinen takapajula teettää suvaitsemattomuutta mm filmeissä Priscilla – aavikon kuningatar ja Boys don´t cry

Ahdasmielinen takapajula teettää suvaitsemattomuutta mm filmeissä Priscilla – aavikon kuningatar ja Boys don´t cry.

Mutta palatakseni kauhun ja gotiikan arkipäiväistymiseen, ja ennen kaikkea hyväksymiseen. Nykyaikana monsteri pääsee kansallissankariksi kun hän tekee teon, johon kukaan muu häntä ennen ei ole pystynyt – nimittäin voittamaan Euroviisut…

69 Eyes sai oman komean pinkin mustan nimikkobussinsa tärkeälle linjalle 69…

Hevilaulaja voittaa idolsit…

Katri-Helena poseeraa nahkahousuissa perhelehden kannessa heviä uhoten.

Joko on aikoihin eletty? Onko missään enää kapinaa?

Televisio on näyttänyt jo pariin otteeseen juuri saksimattomat teokset Evil Dead ja Friday the 13th.

Onko ajan myötä toleranssi laskenut? Mikä tahansa on vapaata paitsi sananvapaus? Onko sarjakuva, ja ilmaistu lause viimeisiä pesäkkeitä, joita pitää sensuroida, jottei mahdollisesti suututeta jotakin höpsöä ryhmittymää?

Kyllä maalla on vajavaa - itä-Euroopassa, ja muuten korvessa: Verisempi viikonloppu, Uhka, Syvä joki, Ihmisjahti, Kannibaalit

Mutta jos palaisin tuoreeseen vuoden 2006 teokseen Verisempi viikonloppu, jonka alkuperäinen nimikin ( Severance ) viittaa kintaalla sopivasti klassikkoon Syvä joki ( Deliverence ) – myös tässä melotaan hengen kaupalla joella. Yhtenä pääosan esittäjä on ihastuttava punapää Toby Stephens ( Kotiopettajattaren romaani, Onegin, miekkaileva Bond-konna ). Maaseutu on pelottavaa.

Kuten teoksessa Syvä joki oli pelottavana elementtinä amerikkalaiset sukurutsaiset vuoristolaiset, nuo vähintäänkin kannibaalit, myös filmissä Ihmisjahti ( The Wrong turn, 2003 ) ratsastetaan teemalla. Teos on oikein inhottava katsoa – juuri kun vuokrannut hökkelin Darwinin selän takaa….

Kiinnostavinta on se tapa, kuinka syvällisesti aiheeseen – syrjäseudun ongelmiin, genetiikkaan ja monenlaiseen rappeutumiseen – paneudutaan. Jopa lehtileikkeiden avulla, ja näin tekosesta tulee myös kauhuromanttisen fragmentoiva. Nokkela ja originelli Cabin Fever myös telmuili nuorisoporukan viettäessä syrjäisessä kolkassa painajaismaista lomaa.

Puhumattakaan siitä, että näin aikoja sitten vuoden parhaimman mainoksen, en tosin tiennyt, mainostettiinko siinä vesipulloa vai maastokenkiä: kameraa kuvaa hiekkaista, pölyistä tyhjyyttä, yht´äkkiä kamera ikään kuin kallistuu, ja jää niille sijoilleen, vinoon kulmaan, aluksi, ja näemme saman kuin kuvaaja: tomuiset kengät jotka lonttaavat eteenpäin – kameraa ja luonnollisestikin myös kuvaajaa raahaten.

Kyseessä oli tietenkin Hills Have Eyes osa kaksi, traileri.

Genren selkeimpiä väristyksiä aiheuttaa Guy N. Smith nimisen taiturin teos Kannibaalit, joka julkaistiin pokkarina 1991 suomennettuna, ja Kustannus Oy Jalava nimisen kunnioitettavan instanssin toimesta, ja jota siten myytiin sopivasti myös Tiimarissa edullisesti – samalla kuin ironisesti osti mökille kesäkalustoa, tabletteja ja mehukannua. Kirjan takakannessa kerrotaan: " Syrjäisellä vuorella Skotlannissa asustaa joukko perimältään rappeutuneita villi-ihmisiä." Olisiko parempi jos kaikki muuttuisivat takaisin villi-ihmisiksi? Unohtaisivat miesten keksimät uskonnot, sodat, veroilmoitukset ja kartat rajoineen?


Verisempi viikonloppu tapahtuu niin ikään pelottavassa Romaniassa,

kuten myös toimiva ranskalainen täyskauhu Uhka ( Ils, 2006, ja espanjaksi muuten kotoisasti Ellos ), josta on leikki kaukana. Miehen katseen jatkuvana orjana, tirkistelyn kohteena, ja potentiaalisena kauniina uhrina tässäkin kauhupätkässä on ammeeseen menevä nuori nainen. Teinikauhujen parodioissa aihe on ylikorostettu, ja niin puhki käytetty. 1970-luvun kauhua katsoessa huomaa ilahtuneena, etteivät pääosaa näyttelekään silikonit. Lyhyesti sanottu Uhka elokuvan ranskalainen pariskunta – ahkera työtä tekevä opettaja-nainen, ja räjähtäneen näköisessä kartanossa kannettavallaan pasianssaava leppoisa kirjailija-mies ovat osittain hellittäneet oravanpyörästä. Tosin eivät tietenkään yhtä aikaa – onhan toisen tienattava, että toinen voi tehdä taidetta – kun ehtii. Pelottava asunto ympäröivine metsineen luovat kiinnostavaa kauhua, josta katsoja ei tiedä, onko se realistista vai yliluonnollisempaa. Yön hämärryttyä kulahtaneessa kartanossa tapahtuu kauhuromanttisen perinteen mukaisesti kummia: äänet korostuvat, lankut narisevat, kunnes uhka on samassa huoneessa.



Kaipa tämän Euroopan yhdistymisen myötä nykyisin pelätään – kaikenlaista "sivistyneissä maissa". Romaniaan kuuluu vanha taikauskoinen pelko, eritoten Transylvaniaan – Bram Stokerin romaani Dracula on siitä viimeistään pitänyt huolen… Jos metsään haluat mennä nyt niin…. Bram Stoker ennakoi idän ja vierauden pelkoa – viktoriaanisena aikana ei sentään jokainen takapajula ollut britti-imperiumin käskyläisenä….

Eritoten itäeurooppalainen ns. hevonkuusi on viimeinen, miten sen nyt sanoisi, kylvämätön korpimaa. Verisempi viikonloppu toistaa kauniisti alan klassikoita:


olemme kuten vanhan ajan Hammer –yhtiön, ja 1950-1960-lukujen genren huomattavimman ohjaajan Terence Fisherin ollessa, onneksi, puikoissa makoisassa brittikauhussa Dracula – Pimeyden ruhtinas (Dracula – Prince of Darkness, 1966 ).

Tässä viktoriaanisessa elokuvassa joukko hyviä ihmisiä – kaksi avioparia - jää nallina kalliolle hevoskieseistä taikauskoisen paikallisen kuskin lempatessa heidät kyydistä, koska hän ei uskaltanut takapajuisilla Karpaateilla heitä viedä edemmäksi. Ei ennen kuin aurinko nousee.. Onneksi onneton retkeilevä ja patikoiva pariskuntapari – mahtaa muuten olla hankalata kiipeillä vuorilla krinoliineissä, korsetissa, krusifikseissa, neuloilla kiinnitetyissä hatuissa, ja komuran kovissa varsikengissä - haluaa vängällä mennä yllättäen näkökenttään ilmestyneeseen linnaan, jota ei ole edes kartoilla, ja jota paikalliset pelkäävät.

Verisempi viikonloppu filmissä taas on työporukka, joka kimmastuttaa paikallisen kuskin, niin että työntekijät joutuvat kävelemään kohdepaikkaansa, luksusmajaan. Yhtymiä on myös teokseen Tohtori Caligarin kabinetti – myös tässä vihjaillaan löytyneiden todisteiden valossa hullujenhuoneesta, jossa hullut ovat ottaneet vallan - menneisyydessä… Erityisen kaunis on pakollinen mustavalkoinen mykkäfilmiklassikon Nosferatu kaltainen jakso… Komea leikkaus – kuin suoraan klassikosta Evil Dead - on leikkaus väkivaltaisesta kohtauksesta pössin pomon viidakkoveitsellä juustotahkon leikkaamiseen. Kaikki mikä tapahtuu, voi olla totta, tai yhden taikasieniä napsineen, pössyttelevän työntekijän harhoja, unta tai seksuaalista fantasiaa. Vihjeitä piisaa…

Vai onko maalla vajavaa? Eli missä naislääkärisarjat ja missä maaseudun idylli? No täällä:

Missä ovat naislääkärisarjat?? Onko mentävä takaisin villiin länteen, jossa Tohtori tuli kaupunkiin ( Dr. Quinn, Medicine Woman , 1993-1998 )???? Onneksi nykyään naisia on pääosassa myös oikeuslääkärinä, patologina, tohtorina, rikosantropologina tai oikeuspatologina, kuten tässä sarjoissa: Hiljainen todistaja ( Silent Witness, 1996-2004) tai Yli synkän virran ( Crossing Jordan, 2001-2007), Bones ( 2005-2007 ), tai CSI: Miami ( 2002-2007). Kirjoitin siis 2007.

Ullakolle nostettu romanttinen 1970-1980-lukujen pokkarikirjallisuus ja romanttiset lehdet, eritoten lääkärisarjat esittävät miehen jalustalla lääkärinä naisen ollessa korkeintaan kipusisko.

Vast ikään loppui lämminhenkinen – siis mustalla huumorilla höystetty 2000 eekkeriä taivasta ( Two Thousand Acres of Sky, 2001-2003). Näissä sarjoissa maaseutu esitetään aluksi idean tasolla ihanana impivaarana, koskemattomana paratiisina, jonne on tunnevammaisen, petetyn, jätetyn, loukatun tai köyhtyneen kaupunkilaisen helppo kadota haavojansa nuolemaan incognito.

Aluksi kaupunkilainen törmää kulttuurishokkiin – missään ei ole kulttuuria! Sitten cityurbaaninainen esitetään järjettömissä siis epäkäytännöllisissä, kalliissa korkokengissä kelillä kuin kelillä hengenvaarallisesti koikkelehtivana lyhytjännitteisenä tyhjäpäisenä ja pinnallisena sinkkuna, jonka kännykkä ei tietenkään korvessa saa mitään signaalia, kuten sarjassa Teoria miehistä, jossa myös pesukarhu ja muut metsän pedot vainoavat kaupunkilaisrukkaa. Tietenkin tällaiset ylisuuret rettyyttelyt ja liioittelut kuuluvat komediaan. Eihän sitä kukaan nauraisi jos kovasti Sinkkuelämää sarjan kaltainen pimatsu kulkisi maastokengissä, ja olisi edes vähän perehtynyt alueen oloihin.

2000 eekkeriä taivasta sarjaa katsoessani ilahduin, että Paul Kaye näyttelee kerrankin normaalia! Hän on tyypillinen niin lontoolainen niin lontoolainen cockneytä suplikoiva [ kovasti ihastuttavan Gary Holtonin tapainen ] sätkänvääntäjä, huulenheittäjä ja työnvieroksuja - ei suinkaan siis parhainta puolisomateriaalia. Ikiteini. Mutta oi katso sarjassa hän kasvaa ihmisenä… Kaye oli normaali tätä ennen ainakin, tosin liian pikaisesti, tuoreessa rikoksessa ja rangaistuksessa nimeltä Match Point (2005), ja öisin hän yrittää lyödä oksettavuuksissaan laudalta muut Mtv:n tyhjäpäät sarjassa Strutter (2006). Me kaipaamme Dennis Pennis aikoja ( 1996-1998 ), ja skottiruutuhousuja! Olihan Kaye myös [ realistinen ] pomo helvetistä sarjassa Tunarin päiväkirja ( Perfect World, 2000 ).

2000 eekkeriä taivasta sarjassa oli hienoa mm. pakollinen Wickerman –jakso – olimmehan skotlantilaisessa korvessa… Jossa olemme myös ihanan vastustamattomassa sarjassa Ylämaan kettu (Hamish Macbeth, 1995-1997) joka sijoittuu villiin, ja persoonalliseen Skotlantiin, ja joka näyttää, että kaukana kaupungeista ja protokollasta pitää laki ottaa omiin käsiinsä, ja hyvinhän sitä tullaan tullaan, toimeen tullaan… Ainakin meillä Ylämailla. Miksi näitä sarjoja rakastetaan ja katsotaan? Ehkä siksi, ettei katsojalla ole aina mahdollista katkaista oravanpyörä ja häipyä eks tempore maalle. Se voi olla pienoinen unelma, jonka toteuttaa sitten kun on eläkkeellä tai lottovoiton kohdatessa.

Kyllä maalla on vajavaa!

Nauti tuvasta – lähde elokuvasta! Eikun toisin päin. Palaa tupaan. Vietä virkistysviikonloppu työporukan kanssa! Yhteisönkehittämispäivä! Nyt reilusti maalle reippailemaan! Tällaisesta työporukan pelottavasta romanialaisesta matkasta kertova Verisempi viikonloppu painii vaikeassa genressä, kauhukomediassa. Se ei ole niin rapsakkaan häiriintynyt, eikä riehakas kuin Sheitan, eikä sen postmodernismi, subteksti eikä ajoitus ole niin täydellistä kuin hellyttävässä modernissa zombie -teoksessa Shaun of the Dead. Vaikka Shaun of the Dead tapahtuukin nykyajan kaupungissa, jossa bussissa torkkuvat tyhjäkatseiset kansalaiset – mistä tietää ovatko he elossa?

Maalla on tosiaankin pelottavaa! Hiljaista! Puhdasta! Kenelläkään ei ole kiire! Kaikki tuntevat toisensa! Pelataan yhteen hiileen! Ei siedetä persoonallisuuksia eikä etelän kotkotuksia!

Television laadukkaissa tai mustissa komedioissa sekä draamoissa on viime aikoina väen vängällä menty metsään, tai vähintäänkin korpeen, erämaahan, - siis maalle. Yksi genren alakasteista on lääkärisarjat kuten klassiselta maihinnousukenkä-mallilta kuulostava sarja Doc Martin ( Doc Martin, 2004-2006), jonka pääosassa päähenkilökirurgi isse eli huonosti käyttäytyvä Martin Clunes muuttaa maagiseen Cornwalliin, kylään jonka nimikin kuulostaa pikkasen kornahtavalta… Kaukaiset rannat ( Distant Shores, 2005) sarjassa raivostuttavaa on huomata ensin urbaanin goottitytön muuttumista jeesjees -eloveenatytöksi – vain paikallista poikaa miellyttääkseen…. sekä sittemmin verenpainetta on lisännyt myös seurata päähenkilökirurgin töppäyksiä maalla - onhan heppu aiemmin sarjassa Kaikenkarvaiset ystäväni ( All Creatures Great and Small, 1978-1990) mitannut tyynesti kuumetta mm lehmän –

Mutta palatakseni amerikkalaisesta sykkivästä kaupungista keskelle alaskalaista korpea viskattuihin sarjoihin Villi Pohjola ja Teoria miehistä ( Men in Trees, 2006-2007), jossa ensin mainitussa niin ikään miespuolinen lääkäri Woody Allen -pastisseineen [ nariseva, neuroottinen juutalainen New Yorkista ] joutuu vastentahtoisesti töihin korpeen, kun taas jälkimmäisessä Teoria miehistä sarjan pääosassa tahrattomista hääpuvuista ja auvoisista lopuista luennoivana kirjailijana ja parisuhdeterapeutti on äkkiväärä Anne Heche, joka on tehnyt kiinnostavia roolitöitä elokuvissa Psyko (1998), ja Prozac Nation, sekä sarjoissa Muodon vuoksi, ja Everwood. Niin tietenkin, jopa Everwood, jossa ollaan kyllä Coloradon vuoristossa, haa, onko kyseessä vuoristolaiskannibaalit?

Ei, vaan tylsää draamaa. Missä on vitaalinen, pitkätukkainen Treat Williams, joka tanssi pöydällä tukka pitkänä ja lahkeet lepattaen ja hienostorouvia hurmaten?? Ei ainakaan tässä sarjassa, jota ei todellakaan katsele mieluummin kuin Tikkurilan maalauskoulua.

Bi-seksuaali Anne Heche taistelee tosielämän viihdeuutisissa lapsensa huoltajuudesta par aikaa. Hänet muistetaan myös aiemmin Ellen DeGeneresin tyttöystävänä, joka tätä nykyä on Portia de Rossi, joka taas näytteli sietämättömässä Älly McBealissä, ja sittemmin sarjassa, jossa mikä tahansa on mahdollista, muttei sentään Dame Darcyn, Terry Gilliamin eikä Charlie Kaufmanin tasoa, eli sarjassa Sukuvika ( Arrested Development, 2003-2006), jossa näytteli myös Jessica Walter naishirviönä matriarkkana - olihan hän myös feminiininen psyko vaanija filmistä Play Misty for me – kuinkahan pitkälle tämä lenkki menee? Clint Eastwoodista Meryl Streepin kautta A. Charlie Kaufmaniin ( hänen käsialaansa on myös Human Nature, 2001, jossa paneudutaan syntyihin syviin, ihmisen luontoon, ja siihen villi-ihmisen, lähinnä miehen, puoleen. Teoksessa ihastuttava, törkyinen ja vähäpukeinen Rhys Ifans [ Notting Hillin tapaan ], joka viimeksi lyttyyn haukutussa kauhufilmissä Nuori Hannibal ( Hannibal Rising, 2007) näyttelee nimellä Grutas, ja ainakin promokuvissa nuori Hannibal tarttuu sirppiin, ja kenties vasaraankin – onhan lapsuus siellä hirveässä Liettuassa korvessa niin kamalaa….


No nythän ma hokasin, että tämä lontoolaisella kirpputorilla silmään pistävä, tosin täysissä pukeissa oleva, Rhys Ifans näyttelee myös Magnus Mills nimisen arjen absurdismin taiturin nerokkaasta romaanista Aidantekijät ( kirja oli Booker -palkintoehdokkaana 1998, ja suomennettiin ainakin seuraavan vuonna ) tehdyssä vuoden 2007 samannimisessä elokuvassa - The Restraint of Beast . ) ja A.-B. eli Nicolas Cageen? Maittavassa ja hörsössä prätkäfilmissä Ghost Rider (2007) hän on nimihenkilö ja surinahemmo surmanajaja Johnny Blaze – teoksessa on mukavasti mukana myös mopopojat Henry Fonda ( Easy Rider ) ja Sam Elliott ( Mask ). Adaptation (2002) filmissä Cage oli Charlie Kaufman kuin myös kaksosensa Donald Kaufman, niin ikään Charlie Kaufman nimisen käsikirjoittajan kirjoittamana…

Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2006 ilmestynyttä, kovin ankarasti arvostelua saanutta, siis turhaa, amerikkalaista uusintaa modernin kauhun klassikosta The Wicker Man.Teoksessa Grindhouse (2007) Cage on kiinnostava Fu Manchu [ ainakin koirankielisissä, vai oliko se –korvaisissa sinisissä pokkareissani, ja Christopher Leen esittämänä videoillani] kovin kiinnostavassa jaksossa nimeltä Werewolf Women of the SS, siis kuvitteellisessa trailerissa, jää-ä, saapas nähdä, näkyykö se meillä koskaan, koska kokonaisteos on jaettu hyvin kaukana toisistaan esitettiin filmeihin eli Quentin Tarantinon pläjäykseen Death Proof , joka nyt juur par aikaa pyörii teattereissa, ja aisaparinsa nimeltä Robert Rodriguez ohjaamassa Planet Terror pyörähtää vasta hamassa tulevaisuudessa. Vai vaihtoehto C. Klaus Maria Brandaueriin ja Mefistoon ( Mephisto, 1981)? Mutta jottemme joudu aivan heitteille emmekä hetteiköille, palaan johonkin.

Pienenä minä luulin, että Vaahteramäen Eemelin isä on hitleri

Pienenä minä luulin, että Vaahteramäen Eemelin isä on hitleri, joka puhui ruotsia huonosti.... Tiettyä samankaltaisuutta oli: viikset, ja pinna joka paloi herkästi, ja sitten alkoi huuto.

Viime vuonna oli eräs kaunis mainos jossa Eemelin kaltainen poika menee taas kerran suojaan vajaan, (jossa oikea Eemeli aina veistelee puukolla pikku-ukkoja "pahaa" tehtyään) kun isä huutaa raivossa pojan nimeä Eeeeeeee, mutta vajassa nyyhkyttää myös äiti.

Mainos käsittelee perheväkivaltaa, ja mikä olisi tehokkaampaa kuin näyttää lapsuudesta tuttua elokuvaa, joka kuvaa idyllistä aikaa, kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten, sarjaa, jossa on viehättävä nostalginen väre, kaikki tuo aika on takana, kun itse tehtiin kaikki käsillä, mutta sitten se yhdistyy perheväkivaltaan ja taas siihen mieheen joka tulee perheensä tuhoamaan.

Eemeli alkoi taas pyöriä Ruotsissa, se oli osa kansallisomaisuutta - vanhan ajan mustikkajäätelön, Vittulan, Bergmanin, apoteekkarin vadelmalimonadin, ABBAn, puolukalla maustetun ruisleivän, Lukas Moodyssonin, Arla-mainosten ja Toisen kerroksen laulujen Andersonin, Unni Drouggen ja Maraboun suklaan lisäksi. Onhan Astrid Lindgren maailman paras kirjailija - anarkisminsa ja toivonsa vuoksi.

Hunter S. Thompsonin viimeinen toive

Hunter S. Thompson halusi tuhkansa ammuttavan taivahalle jättimäisesti tykinsuusta. Onko se makaaberia vai kunnioitus vainajan vimppaa toivetta kohtaan? Minä pidän hänen tulevistaan hautajaisista siinä missä Timothy Learynkin. Viihde(!)uutisissa kerrotaan Johnny Deppin järjestävän ja rahoittavan tuon spektaakkelin. Onhan hän aikamme kärkinäyttelijöitä joilla on oma sielu, heppu näyttelikin Thompsonia elokuvassa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Mutta Hunter teki itsemurhan tässä helmikuussa. Hetkinen, helmikuussa, juuri kun löysin hänen kirjoittamansa artikkelin suomaalaisesta VALO -nimisestä lehdestä.


kirjoitin tämän tuohon aikaan...

Victoria & Albert museossa sai koittaa päällensä krinoliinia ja korsettia...

Victoria & Albert museossa sai koittaa päällensä krinoliinia ja korsettia.... Minä uppouduin juuri juuri 1800-luvun lopulla kuvattuihin lyhytelokuviin, jossa ihmiset tekivät rehellistä työtä, rikkaammat kävelivät puistossa, koneet höyrysivät, hevosten lavat kiilsivät, miltei kaikilla naisilla oli mustat vaatteet, vaikka filmi oli mustavalkoista tai kenties joskus seepian sävyttämää... Ja katsoin optisella laitteella stereofonisia kuvia että silmiä alkoi särkeä kun sammakko opetti toista koulussa. Kuningatar Victoria oli rakastanut miestään niin kovasti, että oli rakennuttanut tälle useita pyhättöjä, muistomerkkejä….

Mein camp

Minä kirjoitin sanan camp historiaa. Miten niin pieni sana voi merkitä sekä keskitysleiriä että huvi- tai pakotusleiriä lapsille, vaikkapa lihaville lapsille. Kuinka camp tulee mieleen Mel Brooksin komedioista joissa mennään mauttomuuksiin, ja näytellään yli. Kuinka Monty Pythoneitten homovitsit olivat silkkaa camppia, samoin South Parkin eräs homohahmo Gay Al tai jotain oli camp koska tämä oli esiintyjä. Onko camp liian helppoja ja turhia vitsejä vähemmistöstä.


Järkevät ja järkähtämättömät [ selvät ] suomalaiset ovat aika ujoja campin ilmaisuvoiman suhteen, vaikka muuten pusikkofarsseja rakastavatkin, ja paljastavat tunteensa ja munansa vain humalassa karaokebaarissa tai juhannusaaton aikaan keskellä järkeä keikkuvassa veneessä seisten. Minä hain valokuvat, kunnon paksulle paperille painettuina. Vain pari filmirullaa kuvia, ja niissä oli koko elämän kierto, ja kierous, parin viikon ajalta, pitkäripsinen assyyrialainen lehmä syö apilaa paksun ruohikon seassa, sudet kerjäävät makupalaa, Yoko Onon suuri iskulause, se rakkaudesta kertova, palokärki puputtaa pihakoivua, keskitysleirien mustavalkoisia kuvia, luurankokasoja kuin käytöstä poistettuja lestejä, ihmiselämiä, hammaskasoja, Tuska-festivaalien paahteisia kuvia, Trafalgar Square brittiläisen sään harmauden ja kosteuden rehottaessa, kenkäkasoja, valkoista hiekkaa loputtomiin, likaisia parakkeja, suudelmia kahviloissa joidenka kupit ovat kuin nukkekodissa, käsintehtyjä hattuja, hopeisia naisten hirvittävän kalliita saappaita [ noin 15 £ ] , sairaalamuseon virallisia lasipurkkeja mutanttivauvoineen, gramofoneja, ruosteisia lusikoita, sängynlämmittimiä, ja miltei voi haistaa kookoksen tuoksun valkoisesta drinkistä.


Mutta kyllä jokunen ihminen uskoi ja halusi hyvään. Olimme näyttelyssä jossa oli seinän kokoisina pienen pienistä pikseleistä koostuvat Che Guevaran ja Anne Frankin kasvot jotka katsovat kaukaisuuteen.

Olen tukholmalaisessa juutalaisuuden museossa, ja menen näyttelyyn, kovat äänet pajattavat tajuntaani, tärykalvojen ja kaikenlaisten suodattimien lävitse, kiväärit ja marssivat saappaat ja lasten itku. Ääniä ei pääse pakoon, ne yllättävät, tuntuvat tuoreilta. Museon kahvila on siinä mielessä erikoinen kahvila, ettei siellä tee mieli syödä baakkelsia. Tiedäthän, miksi. Kuvia, muistoja keskitysleireistä, kolhiintuneita pottoja, revittyjä asiakirjoja, rikkinäisiä silmälaseja, tukahdutettua, marssia, sukua, katsovat silmiin, ei, älä unohda… Värisin.



Ehkä olin kuullut oikein. Saksa oli niin pelottava kieli, kun merkityksiä ei ymmärtänyt, kaikki oli visvaista kuin raivohullun räksyttävän koiran änkyttävä kuolaus, mutta toisaalta jokunen sana kuulosti ihan hekumalliselta. 

Musta värikö [naisen] pukeutumisessa olsi "neuroottisten työhullujen väri"? Ja pas-

Pukeutua mustaan, siinä on jotain. Uudemmassa filmatisoinnissa Stepfordin kotirouvat elokuvasta kerrotaan että musta väri [naisen] pukeutumisessa on "neuroottisten työhullujen väri". Kuka se lopuksi onkaan hullu tutkija? Itse asiassa suomennoksesta puuttuu leffan lauseesta käsite bitch, joka tarkoittaa käsitettä akka / narttu. Eli lauseesta puskee esille asenteet: kuinka uranaisia pidetään jollain lailla epänaisellisina, häiriintyneinä ja heidän arvomaailmansa ei ole kohdallaan - he kun eivät passaa miestä.

Klassinen kauhu/inhoelokuva Pelon kasvot / Peeping Tom

Kun kelaa takaisin klassisen kauhu/inhoelokuvan Pelon kasvot (Peeping Tom, ohj. Michael Powell 1960) syitä, mikä teki tässä kuvitteellisessa tarinassa miehestä murhaajan - joka murhatessa halusi kameralleen tallentaa kuoleman sellaisenaan - kuolevan viimeiset ilmeet - olikin lapsuudessaan pikku poika jonka valokuvaaja-isä lukitsi pimiöön.

Vai oliko isä kuulu psykiatri joka teki pojastaan ensisijaisen, luotettavan koekanin? Kuinka syvälle mennään pahuuden synnyssä? En ymmärrä - siis ihm3ttelen ihmettelen - miksi nykyaikana tai milloin se oli, 1990-luvullako, kun ihmiset ihmettelivät, miksi nykyaikana nämä professorit ja tutkijat vääristelivät tilastoja pienimmiksi, ja vähättelivät holokaustia. Ettei sitä olisi ollut olemassakaan!

Mutta ettekö te ihmettelijät muista, kuinka professorit, arkkitehdit, tutkijat ja lääkärit olivat ennenkin osa natsien verkkoa... Että miksi sivistynyt, koulutettu ihminen valehtelee ja vääristelee historiaa 1990-luvulla. Mutta siellähän he, kollegat, yhtä "sivistyneet" istuivat Nürnbergissä kuin kanat. Kuinka tuon taidekoulun on täytynytkään miettiä, ja tuntea syyllisyyttä, mitä olisi jäänyt tapahtumatta, jos pikku pirpana Adolf-poika olisi hyväksytty opiskelijaksi.

Saksan tv-kanava mainosti Einsteinin juhlavuotta, jossa Einsteinin tukka oli kuin lampipolyypillä

Saksan tv-kanava mainosti Einsteinin juhlavuotta, jossa Einsteinin tukka oli kuin lampipolyypillä, kun taas Ranskan tv-kanava muistutti Holokaustista. Keskellä kirkasta päivää, aivan, sanon keskellä kirkasta päivää koska oli perkeleellisen kirkas päivä, häikäisee, en näe mitään, katson - - ranskalainen dokumentti sinisen sävyineen muistuttaa kasoista joissa oli jonkun sisko, opettaja, äiti, luistimien teroittaja, esikoislapsi, päiväkirjansolmija, isä, räätäli, isovanhemmat, onnikankuljettaja, loputon lista joka loppui kuitenkin - ihminen - kuvina - tuollaisissa kasoissa, kuin nuket jotka eivät läpäisseet kulutustestejä, kiskot vievät kiskot vievät, minä odotin innolla elokuvaa holokaustista jossa Sam Fuller puhuu, ranskalainen kulttuuri ainakin teki kaikkensa, ettemme unohtaisi. Jatkuvasti kuvia kiskoilta leirille. Kiskoilta leirille. Kiskoilta leirille. Mutta junat eivät liiku itsestään.

Kuollut nainen jalustalla - ei taas!

Kuollut nainen jalustalla - ei taas! 1990-luvun Melrose Placessä esiteltiin lääkäri joka palvoi koomassa olevia naispotilaitaan.

Peter von Bagh lainaa Poen sanoja Rikoksen hehkussaan: " kauniin nuoren tytön - jonka kauneus on intensiivistä ja tuskaisaa - kuolema on kaikkein täydellisin aihe." von Baghin konteksti oli Lynchin Twin Peaks. Me kaikki muistamme tuon sinistä hohkaavaan kuolleen koulutytön sellofaanissa. Kuvia herää myös saatananpalveluista, joissa alttarille on lätkäisty hoikan naisen ruumis, uhriksi.

Katsoin myöhäisnäytöksenä Paul Verhoevenin Starship Troopers nimistä tieteisparodiaa

Katsoin myöhäisnäytöksenä Paul Verhoevenin Starship Troopers nimistä tieteisparodiaa, ja huomaisin kuinka ohjaaja käyttää töissään toistuvasti harmaan eri sävyjä. Hopeasta muodostuu satiinisen metallinen pinta, johon heijastuu kaikenlaista.. Vaikka väri olisikin hillitty, persoonaton, militantti ja kulahtanut niin Verhoeven tuntuu lataavan siihen myyttejä - kuten Hitchcockin vaaleine viileine naisineen harmaissa kävelypuvuissaan, niin urheiluauton kuin Sharon Stonen ( Basic Instinct ) sileältä pinnalta tuntuu kiiltävän, kiitävän katsojaa kohti jokin viileä, ironinen merkitys.


Verhoeven kamppailee töissään orgaanisen ja keinotekoisen välillä ( esimerkiksi Robocop ) - ja kriitikot arvostelevat tätä muodon ylikorostamisena käsikirjoituksen ja sanoman jäädessä
toisarvoiseksi.

Tässä sotakomediassa Starship Troopers jättikokoiset syöpäläiset ahdistelevat kunnon militantteja kansalaisia fasistisessa herrankukkarossa. Vain sota-arvo - anteeksi, sotilasarvo tekee ihmisestä kansalaisen, muut ovat roskasakkia. Teos näyttää ( ei liian räikeältä eikä itsestään selvältä ) Technicolor -elokuvalta, joka hehkuu urheitten arjalaisten pellavapääsotilaitten isänmaallisella hipiällä.

Mutta mikä siinä Draculassa viehättää? Gary Oldmanin esittämä Dracula oli aurinkolaseissaan kuin puoleksi Charles Manson ja puoleksi John Lennon

Mutta mikä siinä Draculassa viehättää? Jos vertaa tunnollista, sinisilmäistä, pikku virkamiestä (jonka pitääkin miellyttää asiakasta t ylempiään) Jonathan Harkeria, niin ei ihme, että Mina kallistuu välillä vampyyrimonarkin puolelle, onhan tuolla pahalla pojalla satojen vuosien elämänkokemus.

Lue lisää: Loyd Michales: The Phantom of the Cinema - Character in modern Film, State University of New York Press, 1998 jossa esitellään mm Werner Herzogin re-make Nosferatu, sekä huomioidaan, kuinka Gary Oldmanin esittämä Dracula oli aurinkolaseissaan kuin puoleksi Charles Manson ja puoleksi John Lennon, joka on sopiva metafora gotiikan hyvä/paha -asettelussa, tuosta hullusta luovuudesta, pimeän vetovoimasta. Varsinkin Lennon oli myöhäishippiyden letkeä älykkö, ja tasapainon perikuva, rauhallinen Vapahtaja, kun taas Manson oli kaikkea muuta. Ja ihmisistä jotka heitä sokeasti seuraavat - luullen jokaisen olevan absoluuttisen oikeassa.

* Loris Curci: Shock Masters of the Cinema, Fantasma Books, 1996 jossa haastatellaan "modernin" kauhun tekijöitä mm: Dario Argento, Kenneth Branagan (Frankensteinin versioinnistaan) ja tietysti Jorg Buttgereit (jonka nimikin jo viittaa jonnekin [b]anaaliin) joka taiteili Nekromantik -filmit. 　

Minä istuin makuukamarissani, suuren kampauspöydän äärellä, johon olin nostanut suuremman tietokoneeni flatron -näyttöineen. Tuleeko muodon latteudesta myös sisällön latteutta? Niin kuin ennen 60- ja 70-luvuilla sisustettiin naisen makuuhuoneeseen kauneuspöytä. Vai oliko se kampauspöytä, jossa on vähintään kolme taitettavaa peiliä, että kaunis nainen saa katsoa, siis tarkastella, kritisoida, ja aina vaan parannella luomustaan joka puolelta.

Kauhuelokuvissa kaunotar katsoo aina mustavalkoista kuvaansa, ja kirkuu kun huomaa peilissä hirviön tuijotuksen – oli tämä sitten Frankensteinin hirviö, Diego Rivera, Dracula tai King Kong. Kerro kerro kuvastin, kuka selkäni takana luuraa. Nykyajan nainen ei tarvitse kampauspöytää – hän katsoo kannettavan tietokoneeseensa, ja näkee sieltä toistuvasti hirviön, valitettavasti. Tietokonepöydäksi sopii myös vanhan ajan ompelukonepöytä. Minä pidin, valokuvaajana, noista vanhan aikaisista peileistä, ja katsoin ihastuneena löytämiäni seepian sävyisiä muotokuvia jossa nainen istuu tummassa puvussa, kireässä korsetissa, selin kameraan, mutta kuudesta peilistä hänen kuvansa heijastuu hänen kipeät kasvonsa. 　

Gremilins 2 elokuvassa irvaillaan naurettavalle nykyajalle: juppien1980-luvulle

Gremilins 2 elokuvassa irvaillaan naurettavalle nykyajalle: juppien valtaamalle 1980-luvulle, jota kiihkeästi diskojumputuksen mukaan sykkivä New York symboloi sopevasti: olkatoppaukset, suuret silmälasit, sileät mittatilauspuvut, mikroaaltouunin pelottavuus; ja yhtä lailla abstraktimmat käsitteet: uskottomuus, kyynärpäätöniminen, kiipiminen, perseen nuoleminen - kaikkien on pakko menestyä, sama se muille. Suuri metallinen hopeanhehkuinen, kolea yhtiö Clamp on tämän kaiken ruumiillistuma jossa kaikki uudet hullutukset - kuten vinhasti pyörivät pyöröovet joista ei pääse ulos, ja äänikäskystä toimivat hissit - släpstikkaavat pienivireisesti, mutta milteipä chaplinmaisia ajatuksia herättävänä (Nykyaika).

Kaiken ajan isoveli valvoo, ja monitoreista havaitaan kuinka työntekijä polttaa sätkän - hän saa heti potkut, ja hänen vakanssinsa ilmoitetaan heti vapaaksi. Kaiken on oltava tehokasta, robottimaista. Rakennus on nykyinen Metropolis, jossa pikkukaupungin ihmiset koettavat pärjätä suuren kaupungin vaatimalla tavalla. Kantaa otetaan niin eläinten oikeuksiin kuin muihinkin oikeisiin, pehmeisiin arvoihin. Kaiken keskellä pörröt (joista elokuvan nimikin tulee) muuttuvat riiviöiksi, ja tuhoavat kaiken esimerkiksi ruokaa heittämällä (niin ikään vanhan ajan slapstickin mukaan), mm majoneesia pursuttamalla.

Christopher Lee näyttelee hullua tiedemiestä, jonka geenilabrassa peltihattu-lehmien ajatukset tulkataan englanniksi. Huumoria tuo pullea luonnenäyttelijä Robert Prosky joka esittää vanhaa vampyyriä joka show:n juontajana esittelee ja kommentoi goottilaisessa studiossa vanhentuneita kauhuelokuvia, ja täydessä vampyyrikreivin roolipuvussa valkoiseksi puuteroidun pullein poskin ja viittoineen kaikkineen lohvertaa kävellä rakennuksessa - kenenkään kiinnittämättä huomiota. Sisäänrakennettuna lisävitsinä rakennuksen tv-studiossa filmiarvostelija haukkuu lyttyyn elokuvan Gremlins, että mitä hauskaa siinä on.... Ja riiviöt tietenkin valtaavat hänen studionsa.

 => Gremlins 2 - The New Batch (1990)

Banderasin Zorro-elokuvat ja uudehkot Bondit. Ehkä. Ainakin yks dekadentti kreivi Armand, pahat pojat, hyvikset, Madonna ja Kabbala

Ihana nautinto. Keskityin Zorron uusimpaan tarinaan jossa Alejandro oli niin letkeä latino (Antonio Banderas), ja oi kuinka sorron yöstä oikeus taas nousee! Elenan (Catherine Zeta-Jones) veistokselliset, smaragdin vihreät tai kuparinhehkuiset silkkipuvut olivat aivan täydellisiä, ja mitä parasta niissä oli aina reilu ripaus mustaa ja niissä voi miekkailla! Katsoin kuinka western estetiikka muuttui silkaksi kauhuromantiikaksi kun aiheen goottilaisin hahmo, tietystikin ranskalainen dekadentti kreivi Armand astui parodiselle valkokankaalle täydellisine luustoineen, poskipäineen, aistillisine liiveineen, ja järkyttävän kauniine piirteineen, joissa oli häivähdys jotain irstasta – häntä näytteli antaumuksella vihreine silmineen upea Rufus Sewell joka on tuttu ainakin kummallisesta, erinomaisesta visiosta Dark City (jossa näyttelee mm Rocky Horror Picture Show´n sielu Richard O’Brien), ja mietityttävästä "boheemielämän", taiteen, sukupuolen ja seksuaalisuuden merkitystä - jos ei pohtivasta, niin hitaasti vilauttavasta filmistä Carrington, jota olen tiirannut rauhalliselta kotimaiselta kanavalta.

- Martin Campbell: The Legend of Zorro, 2005.
- Jim Sharman: Rocky Horror Picture Show, 1975;
 -kuulapää Richard O’Brienin käsialaa on alkuperäinen näytelmä, ja musiikki kera Felix Mendelssohn-Bartholdyn, leffan käsikirjoituksen Richard teki yhdessä ohjaajan kanssa, ja näytteleehän hän mm Riff Raffin roolin.
- Christopher Hampton: Carrington, 1995; kertoo kuvataiteilija Nora Carringtonin ja kriitikko Lytton Stracheyn suhteesta, ja rakkaudesta juuri viktoriaanisen ajanjakson päätyttyä. Nora on hetero nainen ja Lytton ei ole kumpaakaan. 　


Tuo kreivi Armandin rooli ei ole helppo, sen on oltava vivahteikas, ja itseironinen, luisumatta saippuaan – petollisten vihreitten silmien katseen toimiessa softcorena. Tämä uusin viihdyttävä Zorro-pläjäys on kokoelma kauhuromantiikkaa, lännen filmiä, säilän säihkettä, fetisististä korsettidraamaa ja tutkielmia naamioinnin ja maailmanpelastamisen tarpeesta. Vaalien aika on käsillä, ja suuria suunnitelmia punnitaan suuren pöydän äärellä – ollen ritareita eli ei.

Samana yönä tulee televisiosta Takaikkuna jossa myös nainen (kaunotar-toimija) haluaa lopussa muuttaa miehen ammatin vähemmän kuolettavaksi.

Toisaalta se yhdistyy vastatulleeseen Madonnan dokumenttiin (Madonna: Salaisuuteni) jossa Kabbalaan perehtynyt, valaistunut tabujen rikkoja, popin naamioitaan vaihtava Diiva miettii miten taiteilla perheen ja työn kanssa tasapainoisesti.

Tämäkin Zorro elokuva voisi olla Zorro ja poika, sillä niin suuri merkitys jälkikasvulla on. Näin Zorrosta tullee entistä haavoittuneempi. Kuka tahansa valtaa pitävä korruptoitunut pamppu käyttää tätä hyväkseen.  

Jonas Åkerlund: Madonna: Salaisuuteni, (I'm Going to Tell You a Secret, 2005). Kabbalaa, tuota juutalaista mystiikkaa, on esitelty mm Skeptikko-lehdessä, katso myös viralliset sivut netistä Kabbalah. Modernina aikana osa planeettamme kansalaisista hakee balanssia, ilmaisuvoimaa ja juuriaan juuri Kabbalasta tai pakanuudesta, alkuperäisestä uskonnosta, noituudesta tullakseen paremmaksi ihmiseksi, ja halutessaan elämään merkitystä, tai ainakin kyseenalaistaa sitä.

Zorron legenda ssa on tehtailtu paljon poikamaisia kujeita jotka uppoavat nuoreen kohdeyleisöönsä. Se voi olla myös herkkä tutkielma mitä avioero ja on/off -suhde merkitsee pienelle nappisilmäiselle lapselle.

Samalla se on osittain tirkistelyä ja kumppanin lojaaliuden mittaamista kuin tosi tv:n sarjoissa, mihin tyrkätään paratiisisaarille sinkut ja huorat ja pariskunnat sikin sokin, ja sitten juhlitaan, ja riekutaan, mutta lopuksi itketään kun nähdään videonauhalta kuinka partneri saaren toisella puolella on ollut yhtä uskoton. Toisaalta, kun luen Rouva Oraakkelia, en voi muuta kuin riemastuneena eläköön -huutoja päästellä, kun sankaritar-kirjailijatar pettää kääpätylsää miestään täysin estottoman taiteilijan kanssa.

Onhan naisen ja puolisonsa suhde kuivahtanut täysin – jos se koskaan oli mitään muuta kuin kämppäkaverismia ollutkaan. Hirvittävän mielenkiintoista Zorron legendassa oli tuo nitroglyseriini -jakso! Olinhan itse löytänyt laatikollisen kilisevää nitroglyseriiniä pottukellaristani, mutta luulin sitä vanhan ajan saippualaatikoksi. Niin ikään Bond -seikkaluita tehtaillut Martin Campbell on ujuttanut tähänkin filmiin arkkikonnan tyypillisen oddjobahtavan vaitonaisen, pahan apulaisen jolla on muutama selkeä, toistuva piirre ja omituinen ase – tässä filmissä se on jokin kirurgisen kynsikouran tapainen viiltoväline. 　

* - Martin Campbellin ohjaamat James Bond –filmit: Kultainen silmä (1996) ja Casino Royale (2006) - Oddjob on Kulta-Into Piitä muistuttavan, harakan lailla kultaa rohmuavan, agentti James Bondia ja koko hyvää maailmaa vastustavan Goldfingerin knallihattuinen apuri mm. tarinassa Kultasormi. - Hän on eräänlainen Igorin jatke kun kauhu- ja tieteiselokuvista siirryttiin "realistisiin", nykyaikaisiin jännäreihin ja agenttitarinoihin – onhan hän suhteellisen rotvakka, korea[lainen] palvelija tyylipuvussa, jonka knallia frisbeen lailla heittäen voi käyttää tappavana aseena – hatun reunasta kun paljastuu viiltävät terät…

=> vrt Xenan käyttämä metallikeikula. Palvelija nimeltä Igor on kyttyräselkineen ollut ainakin näissä elokuvissa: - 50-luvulla elokuvassa House Of Wax (skrode ja kirveellä tyylitelty nuori ja hehkeä Charles Bronson) -70-luvulla: mustassa komediassa Young Frankenstein, ja Woody Allenin komediassa Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä - episodielokuvan kauhujaksossa hullun tiedemiehen tohtori Bernardo kyttyräselkäinne palvelija oli kukapa muu kuin Igor. - ja 2000-luvulla: ekstaattisessa elokuvassa Van Helsing. - Se on tuttu myös sarjakuvista kuten Count Duckula, ja loputtomista variaatioista: palvelija Riff Raff Rock Horror Picture Show:ssa. 　 　 Itse Mary Shelleyn Frankensteinista "Igor" puuttuu - tohtori Frankensteinin kyttyräselkäinen apuri on Fritz, jota näyttelee Dwight Frye jolle Alice Cooper on omistanut haltioituneen balladinsa. Nykyajan Dwight olisi ehkä Crispin Clover - niljakkaita, pikkunilkkejä sivurooleja ( Paluu tulevaisuuteen trilogian nörtti-isästä Charlien enkelit elokuvien laihan Creepy Crawlerin rooliin, käymällä välillä Nurse Bettyssä ), ja tietysti pääroolissa "uuden vuosituhannen Psykossa" eli elokuvassa Willard. The son of Frankestein elokuvassa taas on kyttyräselkäinen Igor (kirjoitettuna Ygor), jota näyttelee upea Bela Lugosi erinomaisesti, ja samassa lauseessa jopa yli. Lisämakuna Frankenstein poika Basil Rathbone ja eriskummalliset mittasuhteet omaavat lavasteet

Pirun komea Ture Junttu aina roiston ja pahan pojan roolissa.

 Ture Junttu on näytellyt mm barokkiteoksessa Sadan miekan mies, jossa hän on "tarinan paha poika".. Ture Junttu oli inkvisiittori keskiaikaisen kohtalokkaassa teoksessa Risti ja liekki (1957), Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959, ohjaus & kässäri Aarne Tarkas) hän on rahanväärentäjä Benito Soto, jolla on peräti Hitlerin tuottamat 100 dollarin painolaatat. Mikko Niskasen klassikossa Pojat Ture Junttu on Kuolemaantuomittu – Imdb ilmoittaa hänen roolikseen " German driver of delivery van" eli saksalainen suuremman luokan auton suhari. Hän on ollut myös jalokivikauppias Morelli, ja Paroni Heimonheimo.

Elokuvassa Linnaisten vihreä kamari, (1945) kiinnostavan kreivi Spiegelbergin roolin teki Ture Junttu… Topelius on kirjoittanut lipevä ja ylimielisen, kovinkin ranskalaistapaisen kreivi Spiegelbergin roolihahmon tietystikin mustatukkaiseksi – eihän roisto voisi olla blondi muualla kuin natsiteoksissa!


Pirun komea Ture Junttu aina roiston ja pahan pojan roolissa. Sittemmin myös laajemmin. 

 

kuvakaappaus elonetin sivulta, jolta voi myös katsoa elokuvan

elonetin / kavin sivulta linkissä Linnaisten vihreä kamari

Ture Junttu oli mm tri Jekyll kuunnelmassa Yle Areenalla

https://t.co/n3GiBeb4lb

— Satu Ylävaara (@SatuYlavaara) February 17, 2020

Linnaisten vihreä kamari dekkarina ja goottilaisena tarinana elokuvassa

Satusetä Topeliuksen kirjoittama Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammarn på Linnais gård ilmestyi vuonna 1859, ja suomennettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1881).

Elokuvaksi se tehtiin vuonna 1945 nimellä Linnaisten vihreä kamari, ja kiinnostavan kreivi Spiegelbergin roolin teki Ture Junttu…

Satusetä kirjoitti kolmikymppisen Spigelbergin olevan keikari ja mustanverevä. → Satusetämme taisi keikarilla ennakoida / karikoida tyyppejä flanööri [ ranskankielestä väännettynä sanasta flâneur, joka tullee verbistä flâner tarkoittaen päämäärätöntä kuljeskelua, keulakuvanaan Charles Baudelaire (1821 –1867)] ja dandy [ esim. Oscar Wilde (1854 –1900), George Bryan "Beau" Brummell (1778-1840), lordi Byron ( 1788 –1824)].

Kameliat hehkuvat harvinaislaatuisina symbolisinakin kukkasina vain Linnaisten kartanon ikkunalaudalla. Special guest villain kreivi Spiegelbergin on hahmona älykäs, mutta jotenkin epäilyttävä, rappeutunut.

Odottamaton lumimyrsky yllättää kilpasilla olevat luistelijat – Littowin sisaruksista se kiinnostavampi on myös nopea luistelija ei ole ihan yhtä hurja hahmo kuin Angelina Jolie omassa elämässään ja filmeissään, mutta kuitenkin pelottomana ottaa haasteen vastaan, ja härkää sarvista. Tulee tietenkin lumimyrsky, eikä vastarantaa näy.


Hyvin goottilaisessa hämärässä valkeudessa ( joka joskus tiheästi ympäröi Suomenlinnaa oikeassa elämässä tai kuten teoksessa Others ) luisteleva sisar törmää outoon muukalaiseen – joka tietenkin on arkkitehti Lithau, joka on tulossa taloon töihin… Lithau majoitetaan tietenkin kummittelevaan vihreään kamariin, koska hän on salskea sankari. Vanhat palvelijat epäröivät lähestyä kummittelevaa huonetta, jossa jopa Mefisto [villakoira] ulvoo…


Vanhojen akkojen jutut – näitä yleensähän kertovat vanhat ukot halveksuen – kertovat asessoori von Littowin myyneen itsensä vanhalle vihtahousulle… Kirjan sivuilla hehkutetaan paholaisen kanssa kenties tehdystä sopimuksesta, ja viitataan jopa alkemiaan!


Kirjoittaja on halunnut muistuttaa menneestä maailmasta, joka hukkuu vanhojen ihmisten poismenon myötä – eritoten vanhan palvelijan repliikeissä – kun nuoret eivät enää kuuntele vanhoja, eikä varsinkaan näiden tarinoita….


Olemme kovin Kotiopettajattaren romaanin tunnelmissa – tuo vanha äijä, joka on " ilkeä kuin synti " on syyttä lukinnut vaimonsa ullakolle… Yhä vieläkin hänet nähdään liihottelevan mustat hiukset valtoimenaan ja valkoisessa, liehuvassa yönutussaan itsemurhansakin jälkeen…

Arkkitehti Lithau on sankarina tavanomainen: kohtelias, huomaavainen ja puuduttavan hyveellinen.

Mutta jos palaisin Linnaisten viheriään kammariin, tuon impivaaramme satusedän nimeltä Sakari Topelius alun perin Talvi-iltain tarinoihin kuuluneeseen teokseen. Tämä kirja kuuluu hauskaan SiniSet –sarjaan [ jota olen kerännyt mm Sax Rohmerin Fu Manchu teosten ja yksittäisen klassikon Keltainen kynsi osalta ]. SiniSet sarjaan kuuluvan Topeliuksen kannen on tehnyt itse Martta Wendelin, jonka hauraat ja nostalgiset kuvitukset kertovat menneestä, nyt kadotetusta ajasta, kyseessä on neljäs painos vuodelta 1975. Tämä "kummitusjuttujen romanttinen klassikko" esittelee tietenkin kartanon, sen vanhan isännän, ja tämän kaksi täysin toisestaan poikkeavaa prinsessan kaltaista tytärtä – tumman ja vaalean.

Jos jotenkin luovisin Topiliukseen enkä katoaisi yllättävään lumimyrskyyn – myös tässäkin kotomaisessa teoksessa luonto ja sään odottamaton muutos luovat sekä vaaran että romanttisen elementin… Linnaisten kartanossa on oltava romantiikkaa, rappiota ja jännitystä. Ja vähintäänkin yksi kielletty huone. Jossa kummittelee.

→ Netistä löytyy myös aito Linnaisten kartano, mutta sen salaisuuksia en tiedä tuota helvetillistä – tämäkin kartano on yksinomistuksessa. Elokuvaversio on niin tiuhaan tullut tv:stä, mutta videoteekistäni sitä ei löydy.


Topelius on kirjoittanut lipevä ja ylimielisen, kovinkin ranskalaistapaisen kreivi Spiegelbergin roolihahmon tietystikin mustatukkaiseksi – eihän roisto voisi olla blondi muualla kuin natsiteoksissa!

Linnaisten viheriä kamari esittelee köyhtyvää aatelistoa kuihtuvine aateloistoineen…. Pokka pitää, ja kulissit pysyvät pystyssä vaikka rystyset valkoisina, että kaikki käytöstavat muistetaan – nehän erottavat "aateliset" tavallisesta rahvaasta… Tämä luo tietenkin niin vaaran kuin huumorin tuntua – kun aatelinen esimerkiksi juopuu….




Elokuvan voi katsoa kokonaan elonetin / kavin sivulta linkissä Linnaisten vihreä kamari

kuvakaappaus elonetin sivulta, jolta voi myös katsoa elokuva

Elonetin mukaan: " Ulkokuvat Siuntio: Suitian linna ulkorakennuksineen (Linnaisten kartano) ja lähiseutu (rekiajelut), Ekebergan talo ja talli (nyk. Ekebergantie 35) (Syrjäkosken kartanon päärakennus ja talli) Espoo: Karhusaaren ranta Sinebrychoffin huvilan kohdalla (luistelukilpailut) - Toim. Juha Seitajärvi Suomen kansallisfilmografia 3:n (1993) pohjalta. " sivulta

Kartanoromantiikkaa: Minä pidän dogma-kirjoista, luen mielelläni kartanoromaania kartanossa.

Kartanoromantiikkaa: Minä pidän dogma-kirjoista, luen mielelläni kartanoromaania kartanossa. Sen sijaan en ihastunut ollessani laivaristeilyllä kun kanssamatkaajat katsoivat innoissaan tv:stä teosta Titanic.''


Satusetä Topeliuksen kirjoittama Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammarn på Linnais gård ilmestyi vuonna 1859, ja suomennettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1881).


Elokuvaksi se tehtiin vuonna 1945 nimellä Linnaisten vihreä kamari, ja kiinnostavan kreivi Spiegelbergin roolin teki Ture Junttu…

Buñuelin perversiot ja pakkomielteet - kuten uskonto ja seksi: Kulta-aika

Sadismia Buñuelilla näkyy hyönteisten litsaus, ja mm. puudelin potkiminen elokuvassa Kulta-aika, jossa myös sotketaan mudalla, ja nainen imee patsaan varpaita. Kulta-aika käsittelee perversioita ja pakkomielteitä - kuten uskonto ja seksi niin, että se piti unohtaa pitkäksi ajaksi. Skandaali!


Suurimmat naurut saa aikaan, kun kovasti de Sadelta kuulostavan orgioitten / ajanjakson jälkeen ( 120 päivän ) jälkeen linnasta astuu ulos iljettävin sadisti - joka näyttää kiiltokuva-jeesukselta valkoisessa kaavussaan, pitkine hiuksineen ja aseteltuine partoineen…


Elokuvan teksteissä kerrotaan, kuin uskonnollinen aatelinen ( hah ) piilotteli arkussaan kyseistä palon arkaa filmiä 50 vuotta - vai miten se menikään…

Buñuelin fetisistinen ja sadomasokistinen filmi Kamarineidon päiväkirja

Niin ikään Buñuelin fetisistinen ja sadomasokistinen filmi Kamarineidon päiväkirja alkaa jaksolla jossa kaunis nainen ( Jeanne Moreau ) matkaa palvelijattareksi hevosen vetämillä kiesillä synkkään kartanoon… Tällä kertaa mustavalkoisessa filmissä siirrytään tarkoituksella etäisyyttä hakien syrjäiseen kyläpahaseen ja sen linnaan.

Tässä meillä on selkeä goottilainen / fetisistinen kaava: 

kaunotar on tietenkin mielleyhtymänä kuten miesten fantasioitten ranskalainen sisäkkö,

ja hirviöitä ovat oikeastaan jokainen elokuvan mies: kartanon vanha herra, jolla on kaappiensa kätköissä upea kokoelma naisten saapikkaita, joita kamarineito kokeilee, sitten kartanon nuori herra, jolta taas kerran frigidi vaimo ( joka on pelottavan / yrmeän taloudenhoitajattaren oloinen kopeudessaan ) kieltää seksin, jolloin "nuori" herra turhautuneena tarttuu tussariin ja ampuu mm perhosia.


Myös muut kaksinaamaiset palvelijat, rengit, kuskit, papit, poliisit ja kylän miehet ovat kaikki vastenmielisiä antisemitistejä ja fasisteja. Kuka tahansa heistä voi olla murhaaja. Buñuel käy sadun puolella, - kovasti Punahilkan oloinen pikkutyttö kerää koriinsa sieniä yksin metsässä, vaikka hänelle varoitetaan susista ( kuten teoksissa Päiväperho, Dracula, Nosferatu johdatetaan uhrinainen sadomasokistiseen / uhrimies biseksuaaliin suhteeseen masterin kanssa tai kohti mahdollista kuolemaa ) mutta lopettaa realismiin.


Ukkonen jyrisee uhkaavasti kuten kauhuromanttisessa kuvastossa pitääkin, ja elokuva loppuu pelottavalla, karmealla tavalla. Tätäkö on poliittinen historia ja tulevaisuus? Ei! Haluan palata goottilaiseen lumemaailmaan. Edes puoleksi toista tunniksi..


Tässä elokuvassa vähämielistä alempaa, hyväksi käytettävää piikaa näyttelevä Muni oli mukana myös Päiväperhossa bordellin siivoojana, ja äitinä. Pasolinin 120 päivää oli selkeästi siirretty 1700-lopun markiisi de Saden perversioitten ryöpytys nykyajan fasismiin. Symboleja ei sen kummemmin tarvittu. Pasolinin 120 päivää ei ollut viihdelukemista, ei parodiaa eikä pornoa. Buñuelista kirjoitetuissa teksteissä välkkyy aina kuinka Franco häntä vainosi. Hiippakuntien kultaan käärityistä johtajista sen sijaan ei puhuta halaistua sanaakaan - ei ainakaan nimillä. Eihän Franco yksin ollut Buñuelin nerouden tukkeena, vaan tukahduttava uskonto, joka edustajineen kätteli fasisteja. 　

Dekadentit kureliivit ja korsetit, kiiltävän mustat saapikkaat. Fetisismiä kauhuromantikassa

Kiiltäviä saappaita, syrjäisiä kartanoita, cureliivejä, dekadentteja aatelisia, Kiiltäviä, pohkeita hiveleviä saappaita, kureliivejä, mustia pvc -takkeja, syrjäisiä kartanoita, dekadentteja aatelisia, nahkaruoskia, hevoskiesejä, sidontaa ja hautajaisseppeleitä Eli Buñuelin annos herrojen sadomasokistista ja goottilaista symboliikkaa, kiitos


Batman - paluu
Irma Vep
Matrix
Lone Gunmen
Dark Angel
Sin City
Angel-A

Mikä yhdistää? Ainakin yksi hymytön nainen mustissa kumivaatteissa.


Jatkaakseni… Niin ikään Buñuelin fetisistinen ja sadomasokistinen filmi Kamarineidon päiväkirja alkaa jaksolla jossa kaunis nainen ( Jeanne Moreau ) matkaa palvelijattareksi hevosen vetämillä kiesillä synkkään kartanoon… Tällä kertaa mustavalkoisessa filmissä siirrytään tarkoituksella etäisyyttä hakien syrjäiseen kyläpahaseen ja sen linnaan. Sadismia Buñuelilla näkyy hyönteisten litsaus, ja mm. puudelin potkiminen elokuvassa Kulta-aika, jossa myös sotketaan mudalla, ja nainen imee patsaan varpaita. Kulta-aika käsittelee perversioita ja pakkomielteitä - kuten uskonto ja seksi niin, että se piti unohtaa pitkäksi ajaksi. Skandaali! Suurimmat naurut saa aikaan, kun kovasti de Sadelta kuulostavan orgioitten / ajanjakson jälkeen ( 120 päivän ) jälkeen linnasta astuu ulos iljettävin sadisti - joka näyttää kiiltokuva-jeesukselta valkoisessa kaavussaan, pitkine hiuksineen ja aseteltuine partoineen… Elokuvan teksteissä kerrotaan, kuin uskonnollinen aatelinen ( hah ) piilotteli arkussaan kyseistä palon arkaa filmiä 50 vuotta - vai miten se menikään…




Dekadentit kureliivit ja korsetit, kiiltävän mustat saapikkaat. Fetisismiä kauhuromantikassa

Katsoin Päiväperhon, taas kerran. Kuka oikeastaan onkaan sadisti!

Muistan, kun tilasin Espanjassa Buñuelin nimikkodrinkin. Karseammalle on maistunut vain eestiläinen mustaherukkalikööri, jonka mukaan oli kai joutunut sairaitten sikojen käynyttä virtsaa. Parempi suutarin pysyä leivissään..

Juan Buñuel -niminen elokuvaohjaaja tiesi ammattinsa olleessaan isänsä erinomaisen täydellisen elokuvan Päiväperhon tärkeässä ja vapaassa kohtauksessa, jossa päähenkilö Severine on sidottuna ja häntä heitellään mm. mudalla, jonka Juan paljasti olevan jugurttia. Nami nami.

Katsoin Luis Buñuelin Päiväperhon, taas kerran. Kuka oikeastaan onkaan sadisti!

Oikeastaan joka kohtauksessa kun kaksi ihmistä toisensa tapaavat, alkaa sadistinen valtapeli.

Aviomies on sadisti kinutessaan seksiä frigidiltä vaimoltaan, jonka lapsuusmuistot kummittelevat lähimuistissa. Vaimo Severine on sadisti soutaessaan ja huopatehtaan huovatessaan- siis kieltäen miestään jyrkästi, sitten yht äkkiä lähentyen, sitten taas kauas kavahtaen. Aviomies on puhtoinen partiopoika, kuin rasvatonta kevytmaitoa, joka hyväksyy kaiken nurisematta, ja antaa naisen tätä pallotella ( vaikka ammatissaan lääkärinä hänen on pakko ollut nähdä elämää, ja tehdä ratkaisuja ). Severinen ja lesbon bordellin pitäjän valtataistelua on hauska seurata. Sadistinen, nekrofiilin herttuan yrmeä, aurinkolaseja sisätiloissa sateellakin pitävä koukkunokkainen palvelija heittää Severine -huoran ulos sateeseen tämän isännälleen ruumisarkussa antamien omituisten palvelujensa jälkeen.

On hauska seurata, miten valta vaihtuu kahden ihmisen välillä Buñuelin tuokiokuvissa.


Kun bordellissa sängyllä valkoiseen alusasuun pukeutunut Severine katsoo läheltä mustiin pukeutuneen Marcelin ovat tittelit turhia. Kuin Päivänsäde ja Menninkäinen - Marcelhan kuuluu alamaailmaan, hän on roisto, murhaaja, kun taas Severine kuuluu yläluokkaan, tai ainakin ylempään keskiluokkaan..

-- jotain samaa kuin Tim Burtonin elämänkerrassa stillkuvassa jossa mustiin pukeutunut, viaton Saksikäsi-Edward seisoo valkoisiin pukeutuneen bimbon huutosakkilaisen konservatiivisen keskinkertaisuuden vieressä. --


Marcelia näyttelevä Pierre Clementiä katsoessaan unohtaa vilkaista tekstitystä.

Hän on varsin sopiva rooliinsa kauniina pahana poikana, koska hänessä on särö: metalliset hammasproteesit ja sukassa oleva reikä.

- Pierre Clementi on tuttu mm. Pasolinin visioista.



Mutta katsoessani omalta videokasetilta Päiväperhoa, en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Elokuvan lopussa tekstien päälle tulee väärän elokuvan tekstit. Jonkun lastenelokuvan! Tai ainakin siinä lauletaan ja puhutaan keinuhevosista.. Se tuo, tietenkin, oman absurdin lisänsä videon katseluun, ja näyttää kuinka sattumanvaraista taiteen tekeminen on - ainakin teoksen siirtyessä valmiina taiteilijalta kuluttajalle.


Beigeen pukeutunut passiivinen Severine on pukeutunut sensuaaliseen punaiseen tavatessaan innoissaan Marcelin seuraavan kerran.

Sensuaalista punaista väriä ei saa sekoittaa huoranpunaiseen joka on miehille tehtailtua typeryyttä.


Symbolisoivatko värit jotakin?



Huomasin, vasta tällä katselukerralla, tosin näin suurelta valkokankaalta ahmien, kaikki yksityiskohdat rekstöröiden, kuinka paljon lasia rikotaan Päiväperhossa:

Severine rikkoo olohuoneessa vahingossa (?) vaasin, jossa on punaisia hehkuvia ruusuja inhottavalta - silti / siksi fantasioissa usein aktiivisena osapuolena näkyvän - mieheltä. Sitten Severine rikkoo vahingossa kylpyhuoneessa hajuvesipulloin kysyen mikä häntä vaivaa.

vrt. Night Porterin kohtaus jossa nainen tarkoituksella rikkoo hajuvesipullon, että mies kävelisi sirpaleisin.

Aviomies kysyy elokuvan alussa, sekä tietenkin lopussa, mitä sinä ajattelet Severine. Katsoja saa itse päätellä, mikä tapahtuu todella, mikä on pelkoa, fantasiaa ja mikä lapsuuden traumoja. Jos verrataan teokseen Amerikan Psyko, jossa oli vaihtoehtoina joko tyhjäpää juppi kuvittelee sadisminsa, tai sitten kylmästi toteuttaa sen, eikä lukija tiedä, kumpi vaihtoehto on inhottavampaa. Päiväperhossa on enemmän vaihtoehtoja - sehän on surrealismin suola ja talkkunajauho!



Joutilailla rikkailla on aikaa ja varaa toteuttaa itseään…

Päiväperhossa on selkeä unijakso, jossa logiikka on tuttua, kuten pöydän alle piiloutuminen laskettelukeskuksen baarissa, jossa pöydässä normaalisti istuva nainen kertoo uteliaalle Severine aviomiehelle, mitä pöydän alla tapahtuu mies antaa Severinelle kirjekuoren, jossa on siemeniä... Selkeä seksuaalinen fantasia on häpäisykohtaus, jossa Severine on sidottu mutaiselle pellolle puettuna valkoiseen marttyyrin / neitsyen / kuolleen kaapuun, ja hänen päälleen heitetään lokaa huoraksi haukkuen…

Juanhan kertoi tuon kohtauksen vuoksi hänen halunneen elokuvaohjaajaksi, ja minustakin se symboloi hauskasti taiteen tekemistä ja katselua - paskaa silmille. Mutta se mikä näyttäisi olevan törkyä paljastuukin silmänkääntötempun tai ajatuksen avulla joksikin muuksi, suureksi taiteeksi. Kohtaus ei ole konkreettisen turkkalaisen autenttinen kuin apinahäkissä tai Jumalan teatterin näytöksessä, vaan tuo loka / törky / alkumuta on symboli, osa fetisististä leikkiä..

Elokuvan ajan katselen ensin herpaantumatta, milloin lasi särkyy - Buñuel tuntuu oikein leikkivän katsojan kanssa - aina kun näyttelijä sijoittaa lasin tai pullon pöydälle katsoja odottaa -- ….

Marcel rikkoo raivoissaan bordellin seinästä kävelykepillään ovaalin muotoisen eroottisen typerän maalauksen lasipinnan - mikä satumainen symboli. Vai roiviko hän vyöllään peilin rikki, hm...

Jos juutalaisissa häissä polkaistaan valkoiseen kääritty lasi rikki, se tuo onnea. Mitä tapahtuu prinsessan lasikengälle? Onko se neitsyyden menettämistä? Meneekö elokuvassa peili rikki tuoden 7 vuoden epäonnen??

Muutenkin elokuvassa luurataan lasin takana, tai lotrataan tirkistysreikien kanssa.

Aviomies on liian kiltti, ja huomaavainen, hän kertoo vievänsä Severinen yllätyslomalle, ja sadistinen vaimo taas hyppyyttää kieltäytyen, sitten lupautuen, kun mies alkaa jo muuttaa suunnitelmiaan, taas kerran. Heillä on liian kaunis koti josta orjatar siis palvelija huolehtii - joutilaalla rikkaalla Severinellä ei ole mitään muuta tekemistä kuin ristipistotyöt, ja joutilas makuuhuone - kummallakin omat sängyt, mikä ennen vanhaan oli tarkoituksellista - oi, näytettäisiinpä joskus elokuvan lattian tasolta, lattian, joka on täynnä ärhäkkäitä uria ja naarmuja, johtuen sänkyjen siirtämisestä yhteen..


Minulle heidän rakkaustarinansa on kuten Pessin ja Illusian kohtaaminen, Päivänsäteen ja Menninkäisen vastakkaisuus, ja mikseipä tosielämän Sid & Nancy, 1970-luvun lopun apokalyptisten,
nihilististen punkkareiden tuhoon tuomittu, rappioromanttinen riippuvuussuhde Sex Pistols bändin basistin nimeltä Sid Vicious ja bändäri- sm-työläinen-tyttöystävä-manageri Nancy Spungenin välillä,

tehty myös mainioksi elokuvaksi, pääosissa Gary Oldman ja Chloe Webb, ja tuossa elokuvassa näyttelee mm Courtney Love jonka oma pirstaleinen ja huuruinen rock´n roll -elämä Kurt Cobainin kanssa ja tämän itsemurhan jälkeen on myös tummaa tarua.


Mitä sitähän me ahneena yleisönä haluamme Entertain us kuten Nirvanan laulussa toistetaan mm erinomaisen Moulin Rouge spektaakkelien spektaakkeli -elokuvan äänimaailmassa traagisesti.

　　

Mitä Severine ajattelee?

Elokuvan ajan käyden läpi perversioitaan, sitten palaten takaisin auvoiseen avioliittoonsa, jossa hän on niskan päällä? Ovatko perversiot miehen vai naisen??

Buñuel näyttää:

mitä joutilaampi / rikkaampi / koulutetumpi / yläluokkaisempi / ylhäisempi mies on, sitä perverssimpi hänellä on mahdollisuus olla.

Asiakkaan statuksen kohotessa hänen halunsa muuttuvat sairaalloisemmiksi. Kuinka naurettavaa. Mutta vapauttaako nauru? Ja mihin?

Herttua on nostanut kuolleen naisen jalustalle mielikuvissaan - tämä on tuttua mm. Poen toistuvana teemana, sekä teoksista Twin Peaks, CSI, Kova laki, porrrnosta ja saatananpalvonnasta. Mutta miksi tämän palvelija haluaa päästää kissat irti?

Mieleeni ei tule, konkreettisesti, muuta kuin kidutuskeino Angelika elokuvasta, jossa päästetään kissat irti - tuhoamaan Angelikan meikki. Vai oliko se kasvot? Ranskalaista sadismia, kuitenkin.

Olihan millenium vaihtumassa. Ainoastaan torakat olivat virkeinä. Kyse oli iljettävästä dekadentista nihilismistä, ja uuden ajan flanööreistä joidenka näyttämö oli kloaakit. Mutta oliko George Michael aikamme paheksuttu dandy - vielä Bowietakin enemmän - jäätyään kiinni puiston vessassa tapahtuneen seksiaktin takia?

Toisaalta vastaavanlainen ajankohtainen rappio käännettiin huumoriksi elokuvassa Joen asunto (1996) jossa liian pienessä, ahtaassa kaupunkiyksiössä asuu 50 000 laulavaa torakkaa.

Kellot kilisevät merkitsevästi hevosvaljakossa,

mutta Severinen ylemmän porvarislukaalin viktoriaanista tuttua melodiaa ( ding ding - ding dong) toistava kello lyö kerran väärin, miksi. Rikkaan, itämäisen, sadiiistisesta sekkksistä maksavan plösön asiakkaan käsissä kilisee kulkuset - kuin alleviivaten narriutta. Houkkahan on narri, joka haluaa olla kuningas yhden päivän - tämän jälkeen hänet mestataan.

Lopun äänimosaiikissa kellot kilisevät, kissat naukuvat ja valjakko ratsastaa kauemmaksi kuin venäläisessä sadussa kauniiden, kuolevien lehtien kehystämänä kohti talvea, kuolemaa, vapautta, runoa tai loppua…




Sadomasokistisia, normaalissa elokuvateatterissa pyöriviä sekä tavallisessa televisiossa esitettäviä elokuvia alkoi syntyä suuria määriä 1980- ja 1990-luvulla, sensuurin höllennyttyä - puhumattakaan uuden vuosituhanteen elävistä kuvista. Erroottiset trillerit 9 ja ½ viikkoa, Vaarallinen suhde, Basic instinct, Hyytävä syleily, ja Kuoleman viettelys ottivat sadomason koristeeksi ja provosoinnin, vallan välineeksi - oli se sitten fyysistä tai psyykkistä.

Minulle sadomasoimmat elokuvat äkkiseltään ovat nämä:

Night Porter, Kaasuvalo, The Whip and the Flesh, Katkera Kuu, Neiti Julie.

Elokuvien ja sarjakuvien kuvastoon ( ja sitä kautta katumuotiin ja oheiskrääsään ) on ilmestynyt ensisijaisesti sadomasokistisia naisia fetisistisine kumivaatteineen - nörtit pojat ovat taas piirtäneet ihannenaisiaan, ne raukat…

Lontoossa sai juuri (tätä kirjoittaessa 2006? ) ensi-iltansa loistavan Mary Hannonin ohjaama varsin kiinnostava Betty Page -elokuva, jonka pääroolin esittäjälle ainakin brittiarvostelut lupaavat Oscaria.. Tämäkin Betty on kiinnostava kulttihahmo. Vaikka Betty oli aikakautensa tuhma pin up -tyttö, niin silti hän oli Gootti, aivan selvästi. Aina kun leikkaa lyhyen otsatukan se on Betty Page -mallia, ja siitä saa kuulla. Mikäs siinä. Betty kuitenkin pukeutui mustiin alusasuihin, korkokenkiin, sukkanauhoihin ja muihin fetisistisiin, jo ikoneiksi muodostuneisiin asusteisiin ja värjäsi hiuksensa mustiksi - ei siis mikään tusinaplonti.

　

Haavan veren tällä puolen. Väkivaltaviihdettä hyllyssäni. Pohjoinen periferia

Ennen niin moralisoidusta kauhusta ja väkivallasta on tullut viihdettä, vapauttavaa viihdettä, ja uusissa tutkimuksissa, tai ihmisten elämäntarinoissa, ollaan huomattu, kuinka tärkeää, ja puhdistavaa korkeasti koulutetuille tai älykkäille nuorille on kuunnella esimerkiksi heviä… Tällaista katharsista tarvitsee terve, työtä tekevä ihminen, jotta jaksaisi jatkaa oravanpyörässä, jossa joutuu koko ajan palvelemaan toisia, hillitsemällä tunteitaan ja yrittämällä markkinoida potentiaalisille kuluttajille turhaa krääsää onnellisuuden edes hetkittäin saavuttamiseksi.

Väkivaltaviihteestä on tullut klassisen graafista, tarkalleen mitoitettua akrobatiaa, ja kaunista balettia kuten koreografisissa teoksissa 300, Desperado, Mission Impossible 11, Sin City, ja Matrix. Itämaisten lajien kauneus on jämähtänyt lähtemättömästi toimintaelokuvien estetiikan pirtaan.

Olivatko ennen sodat, julkiset teloitukset, turnajaiset ja gladiaattoritaistelut väkivaltaviihdettä? Väkivaltaviihteellä mässäilystä on tullut hillittömän hauskaa todellisuuden pakoa ainakin palveluammateissa eläville. Että edes hetkeksi voi päästää vapaalle. Aivot ja moraali narikkaan. Ja sitten voi palata veroilmoituksen pariin, leipäjonoon, neuvotteluun, vanhempainiltaan, loton virallisiksi valvojiksi ja epävirallisiin taloyhtiökokouksiin. Sam Raimi, Frank Miller, Quentin Tarantino ja Robert Rodriguez ovat kaikki tehneet kaikkensa…

Nyt ajattelen uudelleen, ja otan sodat pois väkivaltaviihteen kategoriasta. Julkiset teloitukset, nöyryytykset, turnajaiset, hirttäjäiset, ja gladiaattoritaistelut ovat selkeätä draamaa, ne tapahtuvat tietyllä näyttämöllä, joka pursuaa verenhimoista yleisöä – leipää ja sirkushuveja. Koska nykyisin tämä on kiellettyä, niin kidutus on siirtynyt mm sotaan, armeijaan ja leireille – kun taas nöyryytykset ovat omiaan tositv:n kilpailuissa – kuin olisimme Grahan Greenen aikoja sitten kirjoittaneessa erinomaisessa kirjassa Ahneiden pidot. Joka ajanjaksona keksitään, missä on väkivallan syy. Syy löytyy aina silloisesta pop-kulttuurista, milloin dekkareista, milloin kauhuelokuvista, milloin Sex Pistolsien tulevasta mahdollisesta konsertista, ja milloin saatanallisesta hevistä perkele... Mutta ironia sikseen. Koskaan ei paneudu väkivallan teon oikeisiin syihin, eikä nuorten itsemurhiin. Väkivaltaviihdettä on niin helppoa syyllistää, mutta kunnat ja kaupungin vähentävät mielenterveyteen tarkoitettuja määrärahoja, alentavat viinan hintaa entisestään,ja niin suuret kuin pienetkin firmat saneeraavat suomalaiset työntekijät pihalle, ja ulkoistavat työn muille maille vierahille, joissa ei ole kuultukaan AY:stä, työajoista eikä lapsityövoiman kieltämisestä. Missä tehdään Tunturi-pyörät, Pingviini-jäätelöt ja Nokia-saappaat?

Ja ihmetellään sitten, miksi istutaan ryytitynnyrin päällä. Tätä aikuisen miehen umpikujaa on kuvannut mm Joel Schumacher elokuvassaan Rankka päivä ( Falling Down, 1993) ja eritoten Columbinen koulussa sattuneesta verilöylystä kuvaa ainakin dokkari Bowling for Columbine (2002), ja elokuva Elephant (2003). Koulussakaan suomessa ei ole määrärahoja puuttua mihinkään häiritsevään.

Huom. kirjoitin tämän jokunen vuosi tai kuukausi ennen Jokelan koulusurmia - tuoreemmista nyt puhumattakaan. Erittäin hieno ja hyytävä filmi on myös Zero Day - nuoret tappajat ( Zero Day, 2003).

Ainoa, mistä todella voi syyttää väkivaltaviihteen turhasta, ja kontrolloimattomasta lanseerauksesta on väkivaltapelit ja internet. Pelkkä tappamisen simulointi ei voi täyttää ihmisen mieltä koko päivän ajaksi konetta naputtaen.

Järkeviä pelejä on neljän suora, mutta sitä pitää pelata toisen, elävän ja oikean ihmisen kanssa. Mielekkäintä tässä, tai tietyissä korttipeleissä, on strategia, ja sen muuttaminen. Luovuus. Kun tekee virheen, eikä toinen sitä huomaa, voi kiekata takaisin helpotuksen vesille. Parasta näissä peleissä on se, että voittaja voi pelata useamman ihmisen kanssa, ja haastaa heidät, se pitää vireänä. Suosittelen!

Jääpallo on myös hauskaa, mutta siinä pitää mennä ulos ulkoilmaan tietokoneen ulkopuolelle. Ja vielä talvella!! Ja kun kesällä lyöt sen viimeisenkin sulkapallon korkealle männyn oksille voit Niksi-Pirkasta löytää keinon kuinka sukkahousuista ja kävystä voi tehdä upouuden sulkapallon…

Mutta onko toisaalta moraalisempaa genreä kuin kauhu? Koska paha saa aina palkkansa – vähintään trilogian päätösjaksossa. Öisin viideonauhuri on tiuhaan surrannut järjettömään aikaan näytettävän Hitchcock esittää ( Alfred Hitchcock Presents, 1955-1962 ) sarjan jännäreitä taltioiden. Myös postmodernin, ja vähintäänkin itseironisen herran itsensä kommentit [ kovasti Conan O´Brienin myöhempää tyyliä ennakoiden mm yht äkkiä lähikuvaan linssin eteen ilmestyen, ja omia mahdollisia vikoja ja toisaalta nerokkuutta itseironisesti lyhkäsesti vatvoen ] ovat hauskaa seurattavaa – myös näin uusittuna. Muistaakseni kiehtovin tarina oli herran itsensä ohjaama Poe –muunnelma – pitää olla tarkka, millä lailla kellarinsa lattian tasoittaa… Ja toisaalta kiehtovin toteutus oli jakso, jossa ihastuttava John Cassavetes oli vankikarkurina. Kuka tahansa saisi Tukholman syndrooman hänen kidnappaamanaan!! Ja onko opettavaisempaa sarjaa kuin South Park!

Tietystikin Verisempi viikonloppu omaa poliittista agendaa, tosin kuvasti sen kummemmin alleviivaamatta epäamerikkalaiseen siis älykkääseen eurooppalaiseen tapaan. Pilkka osuu omaan nilkkaan – nimittäin maamiinojen disainauksesta tai muuten vaan tehtailusta vastaava asefirman pomo astuu omansa päälle kaoottisena ulkosalla paetessaan verenhimoisia paikallisia. Vanhan ajan karhunraudat nappaavat näin ollen myös työntekijän säärestä, mutta uudemmat vermeet, ties mitkä tähtitykit, eivät toimi…. Leffa panee myös ajattelemaan mainosmaailman moraalittomuutta – tai toisaalta, tuskin koskaan olen ajatellut toisin. Kapitalistit kyykkyn!

Olen katsonut tätä uusinta ylikansallisen kasvisuutejuoman mainosta, joka on sopivasti ajankohtainen – siis Grindhouse –väritteinen. Saman firman aiemmat mainokset olivat tosi typeriä siis seksistisiä, mutta tässä uudessa mainoksessa amatsooni voi olla aktiivinen… Vaikka juoman uudet tehtaat tyrehdyttävät puhtaan veden kehitysmaista paikallisilta, niin silti esimerkiksi filmissä Babel (2006) amerikkalaiset turistit juovat tuota sortajien juomaa tietysti ilman jääpaloja – koska eihän ulkomailla uskalla juoda paikallisesta kraanasta! Amerikkalainen loppu hyvin. Kaikki amerikkalainen hyvin??? Sama se mitä muille, palkollisille, tapahtuu?? Elokuva jää inhottavalla tavalla kesken, varsinkin yliseksualisoidun nuoriso- ja laajemmankin häiriintyneen kulttuurin suodattaman japanilaisen tytön kohtalo, kuten menneisyyskin jäi askarruttamaan ikävän kairana mieleeni. Samoin erinomaisen kirjailijan nimeltä Päivi Alasalmi tuorein teos Tuo tumma nainen (2006) jätti joitakin elämänkohtaloita oman mielikuvituksen inhottavalla tavalla itse täydennettäväksi.

Olen käynyt katsomassa järjettömän kauniita elokuvia, kuten 300 ja Uusi ihminen. Yllättävää kyllä ne alkavat samasta lähtökohdasta – miten ihminen, pieni vauva, määritellään normaaliksi, normein mukaiseksi ja terveeksi.

Ihastuttavassa ja vähäpukeisessa spektaakkelissa 300 ( 2006 ) esitellään alussa Sparta, jossa ennen vanhaan heikot eivät ehtineet sortua elon teillä, vaan nämä pienet vauvat syöstiin vuorelta alas rotkoon, jos olivat "vammaisia", tai muuten "epänormaaleja". Riipaiseva filmi Uusi ihminen ( Den nya människan, 2007 ) muistuttaa kovin fasistisesta naapurimaastamme, jossa ihan lähihistoriassa haluttiin rajata lapsensaannin mahdollisuus vain "terveille" nuorille tytöille, jotka eivät olleet lähtöisin ryysyrannasta. Köyhälistön kurjuus haluttiin rajata steriloimalla suurlapsisien köyhän perheen nuoret, kenties vähälahjaiset tytöt laitoksissa. Näin ollen tulevassa syntyisi Uusi, uljas, ja valikoitu ihminen… Kaikille muille kuin näille steriloiduille tytöille, joista vihjaistiin olevan hyviä palvelijoita rikkaille miehille. Leikatuille tytöille tulisi vähemmän hankaluuksia.

Teoksen säkenöivä päähenkilö Julia Högberg, joka kiinnosti – onko miellä tässä uusi Leea Klemola?? Päähenkilö taas halusi kantaa vatsassaan Uutta ihmistä, uutta alkua… Koska teos perustuu todellisuuteen, niin tätä tarinaa ei olisi olemassakaan, jos käsikirjoittajan esiäidille olisi tehty sterilisaatio. Elokuva aiheutti kohua, ja katsoja oli järkyttynyt. Eikä tämä ole mitenkään vanha asia. 1990-luvulla ihan koulutuksessa näytettiin kaunis kaavio, joka näytti kuinka paljon säästetään abortoimalla vammainen verrattuna siihen paljon tämän laitospaikka maksaa kaupungille vuodessa.

Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan perustuva verinen 300 on kauniisti värjätty elokuva. Miesten vartalot hehkuvat uhoa ja voimaa, vaikken yleensä siedäkään elokuvia, joissa näyttelijä huitoo neonputken palalla sinisen kankaan edessä, ja tietokoneella naputellaan piirtää koko muu elokuva hänen ympärilleen. Tässä filmissä se toimi – jotta oltaisiin uskollisia alkuperäisen sarjakuvan kuville. Kaunista ja traagisen elegistä elävää akvarellia.

Uusi ihminen
elokuvan tumma lyyrisyys pysähdyttää, sekä surullisuutta, ja lohduttomuutta viiltävästi alleviivaava uusbarokkilainen musiikki vyöryttää pitkään viipyvissä, ranskalaisen kauniissa, ja väljissä kuvissa pitkäksi mieleen myllertämään vaihtoehtoja, muistumia, tyhjiä pyykkinaruja.

Pans´s Labyrinth
(2006) on jostain näitten kahden välistä – se on dualistinen aikuisten ja lasten elokuva, toden ja fantasian, toivon ja nöyryytyksen elokuva. Realistinen lähihistorian Francon fasismi kohtaa lapsen ja mikseipä myös maaseudun asukin fantasiamaailman ja unohdetut tarut – täydellisen harkitussa äänimaailmassa, jossa lattialankkujen narina, ja keijujen kujerrus, luo omaa vahvaa taikaansa fauneineen. Että jos meillä olisi aikaa kuunnella ympäristöä. Elokuvan viehättävä fauni omaa miltei samat korheat piirteet kuin sarjakuvan Sin City hahmo Marv, jota tuttavallisesti näytteli vuoden 2005 filmatisoinnissa ihastuttava Mickey Rourke. Tosin ilman sarvia, mutta komeiden hampaiden kera….

Mikä siinä maaseudussa sitten on? Maajusseille haetaan morsiamia tositv:n kautta, ja tv Kakkonen on luotettava foorumi näyttää maalaiskomedioita, joista kansa tykkää. Peräkammarin pojat yrittävät selvitä vahvan matriarkan ja uuden tyttöystävän vallankäytön välissä. Ruotsissa on pitkä puskafarssin perinne, jossa yleisöä nauratetaan tohelon päähenkilön koheltaessa potta päässä – kun kypärää ei löytynyt, ja sota tulee. Näitä kesäisiä teatteriesityksiä näytetään sitten televisiossa, jossa ei sietämättömät itikat eivätkä hirvikärpäset kiusaa taidenautintoa. Suomalaiset vieroksuvat tuollaista ylinäyttelemistä – eihän meillä ole ruotsalaista tuhman, eikä riehakkaan vaudevillen perinteitä, vaan olemme järsineet jäisiä turnipseja ja kuokkineet ähisten suot ostoskeskuksiksi. Revi siitä sitten naurua.

1920-luvulla kauhu tuli Saksasta, jossa enteiltiin ekspressiivisessä elokuvassa Tohtori Caligarin kabinetti lumoutuneen, tai aivopestyn yleisön seuraavan tahdottomana suurta johtajaa, silmänkääntäjää. Eurooppa, ja koko maailma oli sirpaleina. Se synnytti monta kiinnostavaa taidesuuntausta.

1930-luvullakin kauhu tuli Saksasta, ja Tohtori Caligarin kabinetti oli muuttunut lihaksi, arkipäiväksi Hitlerin myötä.

1940-luvulla kauhu, paranoia ja nihilismi oli osana genreä film noir, ja erityisen kauniissa naisvetoisissa mustavalkoisissa psykologisen piinaavissa kauhuelokuvissa kuten I walked with a zombie kauhu tuli kaukaa Karibialta, voodoosta. Kissaihmiset teoksessa oltiin taas amerikkalaisessa kaupungissa, mutta kauhu eli naisen muuttuminen kissapedoksi oli peräisin kaukaa Serbiasta, kirouksen voimalla. Yhtä tyylipuhdas ja täydellinen Seitsemäs uhri kertoi saatanan palvonnasta New Yorkissa, jonne junttilasta tullut yksinäinen tyttö voi helposti sotkeutua moneen vyyhtiin.

Ihastuttavat Bela Lugosi ja Boris Karloff näyttelivät vuorotellen hullua tiedemiestä. Ja kun kaikki kauhu oli ammennettu tyhjiin loputtomine jatko-osineen, joihin marssitettiin samaan elokuvaan kaikki kynnelle kykenevät kauhuhahmot kuten Frankenstein ja Ihmissusi, siirryttiin lopulta huumorin puolelle kauhukomediaan.

1950-luvulla Englannissa Hammer herätti henkiin viktoriaaniset technicolour –hirviöt, joista tärkeimpiä näytteli ihastuttava Christopher Lee, muuten karismaattisin koskaan tapaamani mies, kun jenkkilässä elettiin kylmän sodan ilmapiirissä, sekä pelättiin arkielämässä kommunisteja ja skifissä muukalaisia, meteoreja, avaruuden uhkia ja myös mustan laguunin hirviöitä, hirviön kostoja, ja lopulta seurasi Maailmojen sota. Hullut tiedemiehet tehtailivat laboratorioissaan jättiläiskokoisia tai kutistettuja hirviöitä, sekä tietysti klassikko Kärpänen sai ensi-iltansa. Kun 40-luvun lopulla kauhun murtautui komedian puolelle, niin 50-luvulla yleisöksi kosiskeltiin jo nuorisoa: I Was a Teenage Werewolf, ja I Was a Teenage Werewolf, josta Alice Cooper teki sittemmin komean rallin…

1960-luvun loppua, tavallaan maailmanloppua, hippien vesimiehen ajan loppua, enteillyt tyly, ja uutta luovat Psyko ja Night of the Living Dead eivät olleet enää koristeellista vanhan ajan fetisistä ja kodikasta viktoriaanista 1950-luvun lopulla virinnyttä brittiläistä Hammer –kauhua, vaan realistista ja toivotonta kauhua. Eihän tiedetty, mitä asevarustelukilpailu sai aikaan kummassakin leirissä, ja kumpi pääsee painamaan nappia ensin. Ja mitä nuo uudet aseet tekisivät ihmisille - maaperästä nyt puhumattakaan.

Kun sateisena yönä ainoa motelli, jossa on enää tilaa, on nimeltään Batesin motelli, niin kannattaa painaa kaasua. Mustavalkoisessa elokuvassa Psyko tirkistellään jo alkuteksteissä kuin sälekaihtimen välistä, ja samalla kuin ajetaan pakoon tekstien liikkuessa kuin ajovalot tai tien keskikaistaviivat. Puhumattakaan näkökulmasta tungettuna auton perälunkkaan…. Alussa valkoisissa alusvaatteissa oleva nainen on vain osittain paha – mahdollista aviorikosta tehdessään keskellä työpäivää hotellihuoneessa? Kun hänelle tulee tilaisuus, joka voisi tehdä hänestä varkaan, hänen alusvaatteensa ovat mustat hänen aprikoidessaan, kiikuttaako asiakkaansa rahat pankkiin….

1970-luvulla kauhu siirtyi kehtoon, ja lastenkamareihin Rosemaryn painajainen ( 1968 ) klassikosta alkaen, aina teoksiin Manaaja, ja Ennustus asti – tämä kaikki uusi saatanallinen kauhu tapahtui kaupungeissa. Punk-aikaan sopiva, tehokas Halloween pelotteli eli opetti, että esikaupungin lastenvahtien pitää vahtia lapsia, eikä vehdata poikaystäviensä kanssa – silloin käy huonosti. The Texas Chainsaw Massacre sai aikaan pahimmat vatsanväänteet videolta katsottuna, varsinkin kun sitä katsoi maaseudulla, jossa ihmisten tavat kovin poikkesivat kaupunkielämästä.. Kuten teoksessa Syvä joki kaupunkilaispojat saavat meloa kuin perkeleet pysyäkseen hengissä ja koskemattomina verenhimoisten vuoristolaisten sadistien takaa-ajaessa heitä kuin kreivi Zaroff konsanaan…. Muuten, vasta ensi-iltaan tullut sarjamurhaajaelokuva Zodiac ( 2007 )– tuo sarjamurhaaja väitti aikoinaan saaneensa kimmokkeensa juuri tuosta elokuvasta The Most Dangerous Game (1932) eli suomeksi Zaroffin koirat.

Studio Impossible
sketsisarjan uusinnassa taannoin oli erään jakson vieraana Tarja Turunen, jonka paikalliset junttilan hevibändipojat tavallaan kidnappasivat kotiinsa demoansa kuuntelemaan, ja tietysti takaperoista maaseutua oli edustamalla tikkailla istuva, ja banjoa soittava kummasti vääntelehtivä poikanen – kuin suoraan teoksesta Syvä joki ….

Että katsojalle tulisi alleviivaavasti tunne, kuinka maaseutu on jälkeen jäänyttä, ja jotenkin, hämärää. Salaiset Kansiot sarjassa tehtiin myös pelottava retki korvessa asuvan inhottavan hirviöperheen, jonka lukuisat epämuodostumat johtuivat sukurutsasta.

Harvinaisessa kotimaisessa kauhussa, tai kauhukomediassa Kuutamosonaatti ( 1988 ) aluksi ihanan puhdas, ja hiljainen idylli luonnon keskellä muuttuukin citybimbolle painajaismaiseksi ajojahdiksi, jossa kummalliset paikalliset ajavat häntä takaa mm traktorilla ja potkukelkalla.

1980-luvulla ei kannattanut teinin mennä retkeilemään syrjäseudulle Crystal Laken seutuville kuten Friday the 13th teoksessa, joka pari päivää sitten tuli toisen kerran televisiosta. Nuorisoporukan ei kannattanut viettää viikonloppua liian halvalla vuokratussa hökkelissä keskellä ei mitään - kuten filmissä Evil Dead. Jos auto sammu mehevän rehevien maissiviljelmien välittömään läheisyyteen on silmän räpäyksessä hankkiuduttava takaisin sivistyksen pariin, ettei käy kuten teoksessa Maissilapset. 

Äläkä missään nimessä patikoi syrjäseudulle – siellä alkaa heti mieletön Ulvonta. Ja kirjailijana houkutteleva ajatus kirjoittaa kirja lumivallien takiakin eristyksessä olevassa valtavassa, talveksi suljetussa hotellissa kaukana kaikesta, ilman leikkiä saa kynänkäyttäjästä tylsimyksen kuten teoksessa Hohto. Missään nimessä ei saa ajaa kolaria, ettei joudu sairaan fanin hoidettavaksi kuten teoksessa Piina.

1990-luvulla kauhua kylvi suositut sarjamurhaajat Uhrilampaat, Seitsemän ja Kalifornia, niin lisäksi teinikauhu nousi uuteen kukoistukseen filmillä Scream, ja seuralaisillaan kuten Tiedän mitä teit viime kesänä. Mitä nyt? 2000-luvulla kauhuelokuvan imagisuus sai vahvoja vaikutteita Japanista, kuten esimerkiksi Ring elokuvat. Lisäksi vanhoista ja uusista suosikkikirjoista elokuviksi tehty fantasia alkoi vallata alaa, ohjaajia ja lippukassoja: Taru sormusten herrasta, Harry Potter, ja Narnia. Sarjakuvasta tehtailtiin filmejä kuten Spider-Man, X-Man, From Hell, Hellboy, Sin City ja 300. Jopa teemapuistojen värkeistä ja hahmoista tehtiin filmejä kuten Pirates of the Caribbean. Mutta pelottavin oli kuitenkin ihmisen mieli kuten teoksessa The Others. Ja onneksi meillä on Terry Gilliam.

Turistilla upea ja mieletön pohjoinen on paikallisessa taiteessa groteski ja armoton, kuten väkevässä kirjallisuudessa kuten Timo K. Mukka, Rosa Liksom, ja Maria Peura, ja nurkkaan ajetussa taiteessa kuten Kalervo Palsa. Aurinko saattaa pilkahtaa, tai räjähtää silmille kuten lapsena suuresti ihailemani perhetutun shamanistisen pörrön taiteilijan nimeltä Reidar Särestöniemi maalauksissa. Ironista kyllä, piruja ja kannibaaleja maalanneen Andreas Alarieston taide on kelpuutettu taidelautasiksi, joita asetellaan kodin seinälle. Ehkä valikoiden. Surun, toivottomuuden ja tuskan lisäksi pohjoinen ulottuvuus on riettaan karnevalistinen – siellä tosiaan osataan syödä ja juoda ja – kun on juhlan aika. Tämä ei niin fantastinen naturalismi, ja maaginen realismi saa aikaan ristiriitaisia ajatuksia. Mystinen, ja jo kauas menneisyyteen jäänyt Valkoinen peura teoksen tunnelma, ja unenomaisen kaunis ja puhdas maisema eivät enää riitä. Nyt on kirjoitettu myös ihmisistä keskellä tätä murrosta. Naiset kirjoittavat esimerkiksi tuvan sisäisitä aiheista, joista ei saa enää vaieta, kuten lasten ja naisten hyväksikäytöstä. Mikael Niemi taas rakennemuutoksesta, kun asfaltti ja rockeroll saapuivat Pajalaan. Luonnonkuvaaja kumisaappaissa ja valtavissa aurinkolaseissaan Annikki Kariniemi oli upea persoona, ihailin aina hänen sinisen sinistä kotiaan, ja hänen teoksissaan rakennemuutoksen rytmi, ja romaanin muoto ( joen valjastus, parisuhdeväkivalta ) on rauhallisemman tempoista kuin vimmaisimman pohjoisen tulkkien.

Varsinainen kauhukirjallisuus puuttuu pohjoisen tulkinnoista – arki on jo tarpeeksi karmivaa itsemurhatilastoineen ja työttömyyslukuineen. Ennen vanhaan kun juoppo raivohullu mies ajoi alastoman perheensä saunasta -42 asteen pakkashangille kirveen kanssa, ei ollut päivystävää puhelinta, eikä missään nimessä lähellä sijaitsevaa sairaalaa, turvakodista nyt puhumattakaan – vaan uhrien, lasten ja naisten, oli luotettava kaukana sijaitsevien naapurien, siis toisten naisten apuun.

Jos nämä kylän naiset enää olivat hengissä. Maa on viheliäine laulu.

Pohjoisen taiteessa käytetään selkeitä tai ahdistavia inhon elementtejä, vaikka toivoakin on, ainakin Väinö Katajan romanttisissa romaaneissa. Tukkilaisuus on romanttis-erroottista, näiden paikkakunnalle ilmestyvien raavaitten könsikkäiden vaarallisesta työstä johtuen…

Pohjoinen poistuu suomen kartalta 

– ainakin television mainoksista, joissa mainostetaan kuinka joka puolella suomea on avattu saman liikeketjun yritys, mutta heidän suomen kartassaan suomi loppuu Ouluun. Ja kun katson jopa vr:n karttaa, niin se loppuu Kemijärvelle! Onko Suomi joutunut giljotiiniin????