Verenhimoinen Dracula
Jess Franco ohjaasi tämän filkan vuonna 1969. Turhan tiedon ruutu, faktoja elävästä kuvasta: Christopher Lee kertoi esiintyessään Orionin elokuvasalissa 2002, kuinka hyvä nimi Jesus Francolla oli ajattelen espanjankielisiä alueita, siis sekä Jesus että Franco.. Ah. Kuinka ikävä minulla on Christopher Leetä.
Tämä kolkko elokuvaa kuvaa Christopherin näyttelemän Draculan linnan kylmänä, hylättynä, autiona - kuin symbolina vampyyrin pohjattomaan yksinäisyyteen elämään ikuisesti - kuinka paljon silloin pitää luopua. Vaikka ylpeän sukulinnan puitteet ovat kuinka vanhat, komeat ja pelkoa ja halua herättävät - valta korruptoi ja kiinnostaa. Niin silti jää hyytävä tyhjyys. Hallit humisevat tyhjyyttään, ja muistoja.
Koska katsoin elokuvaa vanhalta vuokravideolta joka on niin niihin aikoihin siis 1980-luvulla tapana kääntää koko elokuva sekä ruotsiksi että suomeksi. Niinpä alaosassa ruutua menee ruotsinkielinen suurifonttinen käännös, ja keskellä ruutua, aivan, keskellä ruutua menee suomenkielinen tekstitys.
Tämä varsin hatuttaa kun Jonathan Harker ja Dracula istuvat illallispöytään ja teksti menee koko ajan heidän päidensä päälle.
Borgon solaa ei ole esimerkiksi käännetty Borgon solaksi, vaan se on Borgo´s pass, Dracula on Draculag jne.
Se löi oman ajan patinansa ja sopi gotiikkaan, vaikka hermot oli mennä.
Kyseessä on Bram Stokerin kirjoittamaan Draculaan pohjautuva elokuva, pitkästä aikaa. Renfieldin mielisairaassa roolissa on muuten maanisen erinomainen tai ainakin jyrkästi omintakeiseen ilmaisuunsa luottava Klaus Kinski, joka on suljettu pehmustettuun selliin ja välillä pakkopaitaankin.
Elokuvat naiset ovat tyystin vailla persoonaa, jotka saavat väriä poskilleen vasta Draculan heitä aluksi kiihotettuaan ja sitten imaistuaan, mutta muuttuvat sen jälkeen vielä tyhjemmiksi nukeiksi, joilla on räikeä 70-luvun meikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.