Katsoin Päiväperhon, taas kerran. Kuka oikeastaan onkaan sadisti!

Muistan, kun tilasin Espanjassa Buñuelin nimikkodrinkin. Karseammalle on maistunut vain eestiläinen mustaherukkalikööri, jonka mukaan oli kai joutunut sairaitten sikojen käynyttä virtsaa. Parempi suutarin pysyä leivissään..

Juan Buñuel -niminen elokuvaohjaaja tiesi ammattinsa olleessaan isänsä erinomaisen täydellisen elokuvan Päiväperhon tärkeässä ja vapaassa kohtauksessa, jossa päähenkilö Severine on sidottuna ja häntä heitellään mm. mudalla, jonka Juan paljasti olevan jugurttia. Nami nami.

Katsoin Luis Buñuelin Päiväperhon, taas kerran. Kuka oikeastaan onkaan sadisti!

Oikeastaan joka kohtauksessa kun kaksi ihmistä toisensa tapaavat, alkaa sadistinen valtapeli.

Aviomies on sadisti kinutessaan seksiä frigidiltä vaimoltaan, jonka lapsuusmuistot kummittelevat lähimuistissa. Vaimo Severine on sadisti soutaessaan ja huopatehtaan huovatessaan- siis kieltäen miestään jyrkästi, sitten yht äkkiä lähentyen, sitten taas kauas kavahtaen. Aviomies on puhtoinen partiopoika, kuin rasvatonta kevytmaitoa, joka hyväksyy kaiken nurisematta, ja antaa naisen tätä pallotella ( vaikka ammatissaan lääkärinä hänen on pakko ollut nähdä elämää, ja tehdä ratkaisuja ). Severinen ja lesbon bordellin pitäjän valtataistelua on hauska seurata. Sadistinen, nekrofiilin herttuan yrmeä, aurinkolaseja sisätiloissa sateellakin pitävä koukkunokkainen palvelija heittää Severine -huoran ulos sateeseen tämän isännälleen ruumisarkussa antamien omituisten palvelujensa jälkeen.

On hauska seurata, miten valta vaihtuu kahden ihmisen välillä Buñuelin tuokiokuvissa.


Kun bordellissa sängyllä valkoiseen alusasuun pukeutunut Severine katsoo läheltä mustiin pukeutuneen Marcelin ovat tittelit turhia. Kuin Päivänsäde ja Menninkäinen - Marcelhan kuuluu alamaailmaan, hän on roisto, murhaaja, kun taas Severine kuuluu yläluokkaan, tai ainakin ylempään keskiluokkaan..

-- jotain samaa kuin Tim Burtonin elämänkerrassa stillkuvassa jossa mustiin pukeutunut, viaton Saksikäsi-Edward seisoo valkoisiin pukeutuneen bimbon huutosakkilaisen konservatiivisen keskinkertaisuuden vieressä. --


Marcelia näyttelevä Pierre Clementiä katsoessaan unohtaa vilkaista tekstitystä.

Hän on varsin sopiva rooliinsa kauniina pahana poikana, koska hänessä on särö: metalliset hammasproteesit ja sukassa oleva reikä.

- Pierre Clementi on tuttu mm. Pasolinin visioista.



Mutta katsoessani omalta videokasetilta Päiväperhoa, en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Elokuvan lopussa tekstien päälle tulee väärän elokuvan tekstit. Jonkun lastenelokuvan! Tai ainakin siinä lauletaan ja puhutaan keinuhevosista.. Se tuo, tietenkin, oman absurdin lisänsä videon katseluun, ja näyttää kuinka sattumanvaraista taiteen tekeminen on - ainakin teoksen siirtyessä valmiina taiteilijalta kuluttajalle.


Beigeen pukeutunut passiivinen Severine on pukeutunut sensuaaliseen punaiseen tavatessaan innoissaan Marcelin seuraavan kerran.

Sensuaalista punaista väriä ei saa sekoittaa huoranpunaiseen joka on miehille tehtailtua typeryyttä.


Symbolisoivatko värit jotakin?



Huomasin, vasta tällä katselukerralla, tosin näin suurelta valkokankaalta ahmien, kaikki yksityiskohdat rekstöröiden, kuinka paljon lasia rikotaan Päiväperhossa:

Severine rikkoo olohuoneessa vahingossa (?) vaasin, jossa on punaisia hehkuvia ruusuja inhottavalta - silti / siksi fantasioissa usein aktiivisena osapuolena näkyvän - mieheltä. Sitten Severine rikkoo vahingossa kylpyhuoneessa hajuvesipulloin kysyen mikä häntä vaivaa.

vrt. Night Porterin kohtaus jossa nainen tarkoituksella rikkoo hajuvesipullon, että mies kävelisi sirpaleisin.

Aviomies kysyy elokuvan alussa, sekä tietenkin lopussa, mitä sinä ajattelet Severine. Katsoja saa itse päätellä, mikä tapahtuu todella, mikä on pelkoa, fantasiaa ja mikä lapsuuden traumoja. Jos verrataan teokseen Amerikan Psyko, jossa oli vaihtoehtoina joko tyhjäpää juppi kuvittelee sadisminsa, tai sitten kylmästi toteuttaa sen, eikä lukija tiedä, kumpi vaihtoehto on inhottavampaa. Päiväperhossa on enemmän vaihtoehtoja - sehän on surrealismin suola ja talkkunajauho!



Joutilailla rikkailla on aikaa ja varaa toteuttaa itseään…

Päiväperhossa on selkeä unijakso, jossa logiikka on tuttua, kuten pöydän alle piiloutuminen laskettelukeskuksen baarissa, jossa pöydässä normaalisti istuva nainen kertoo uteliaalle Severine aviomiehelle, mitä pöydän alla tapahtuu mies antaa Severinelle kirjekuoren, jossa on siemeniä... Selkeä seksuaalinen fantasia on häpäisykohtaus, jossa Severine on sidottu mutaiselle pellolle puettuna valkoiseen marttyyrin / neitsyen / kuolleen kaapuun, ja hänen päälleen heitetään lokaa huoraksi haukkuen…

Juanhan kertoi tuon kohtauksen vuoksi hänen halunneen elokuvaohjaajaksi, ja minustakin se symboloi hauskasti taiteen tekemistä ja katselua - paskaa silmille. Mutta se mikä näyttäisi olevan törkyä paljastuukin silmänkääntötempun tai ajatuksen avulla joksikin muuksi, suureksi taiteeksi. Kohtaus ei ole konkreettisen turkkalaisen autenttinen kuin apinahäkissä tai Jumalan teatterin näytöksessä, vaan tuo loka / törky / alkumuta on symboli, osa fetisististä leikkiä..

Elokuvan ajan katselen ensin herpaantumatta, milloin lasi särkyy - Buñuel tuntuu oikein leikkivän katsojan kanssa - aina kun näyttelijä sijoittaa lasin tai pullon pöydälle katsoja odottaa -- ….

Marcel rikkoo raivoissaan bordellin seinästä kävelykepillään ovaalin muotoisen eroottisen typerän maalauksen lasipinnan - mikä satumainen symboli. Vai roiviko hän vyöllään peilin rikki, hm...

Jos juutalaisissa häissä polkaistaan valkoiseen kääritty lasi rikki, se tuo onnea. Mitä tapahtuu prinsessan lasikengälle? Onko se neitsyyden menettämistä? Meneekö elokuvassa peili rikki tuoden 7 vuoden epäonnen??

Muutenkin elokuvassa luurataan lasin takana, tai lotrataan tirkistysreikien kanssa.

Aviomies on liian kiltti, ja huomaavainen, hän kertoo vievänsä Severinen yllätyslomalle, ja sadistinen vaimo taas hyppyyttää kieltäytyen, sitten lupautuen, kun mies alkaa jo muuttaa suunnitelmiaan, taas kerran. Heillä on liian kaunis koti josta orjatar siis palvelija huolehtii - joutilaalla rikkaalla Severinellä ei ole mitään muuta tekemistä kuin ristipistotyöt, ja joutilas makuuhuone - kummallakin omat sängyt, mikä ennen vanhaan oli tarkoituksellista - oi, näytettäisiinpä joskus elokuvan lattian tasolta, lattian, joka on täynnä ärhäkkäitä uria ja naarmuja, johtuen sänkyjen siirtämisestä yhteen..


Minulle heidän rakkaustarinansa on kuten Pessin ja Illusian kohtaaminen, Päivänsäteen ja Menninkäisen vastakkaisuus, ja mikseipä tosielämän Sid & Nancy, 1970-luvun lopun apokalyptisten,
nihilististen punkkareiden tuhoon tuomittu, rappioromanttinen riippuvuussuhde Sex Pistols bändin basistin nimeltä Sid Vicious ja bändäri- sm-työläinen-tyttöystävä-manageri Nancy Spungenin välillä,

tehty myös mainioksi elokuvaksi, pääosissa Gary Oldman ja Chloe Webb, ja tuossa elokuvassa näyttelee mm Courtney Love jonka oma pirstaleinen ja huuruinen rock´n roll -elämä Kurt Cobainin kanssa ja tämän itsemurhan jälkeen on myös tummaa tarua.


Mitä sitähän me ahneena yleisönä haluamme Entertain us kuten Nirvanan laulussa toistetaan mm erinomaisen Moulin Rouge spektaakkelien spektaakkeli -elokuvan äänimaailmassa traagisesti.

　　

Mitä Severine ajattelee?

Elokuvan ajan käyden läpi perversioitaan, sitten palaten takaisin auvoiseen avioliittoonsa, jossa hän on niskan päällä? Ovatko perversiot miehen vai naisen??

Buñuel näyttää:

mitä joutilaampi / rikkaampi / koulutetumpi / yläluokkaisempi / ylhäisempi mies on, sitä perverssimpi hänellä on mahdollisuus olla.

Asiakkaan statuksen kohotessa hänen halunsa muuttuvat sairaalloisemmiksi. Kuinka naurettavaa. Mutta vapauttaako nauru? Ja mihin?

Herttua on nostanut kuolleen naisen jalustalle mielikuvissaan - tämä on tuttua mm. Poen toistuvana teemana, sekä teoksista Twin Peaks, CSI, Kova laki, porrrnosta ja saatananpalvonnasta. Mutta miksi tämän palvelija haluaa päästää kissat irti?

Mieleeni ei tule, konkreettisesti, muuta kuin kidutuskeino Angelika elokuvasta, jossa päästetään kissat irti - tuhoamaan Angelikan meikki. Vai oliko se kasvot? Ranskalaista sadismia, kuitenkin.

Olihan millenium vaihtumassa. Ainoastaan torakat olivat virkeinä. Kyse oli iljettävästä dekadentista nihilismistä, ja uuden ajan flanööreistä joidenka näyttämö oli kloaakit. Mutta oliko George Michael aikamme paheksuttu dandy - vielä Bowietakin enemmän - jäätyään kiinni puiston vessassa tapahtuneen seksiaktin takia?

Toisaalta vastaavanlainen ajankohtainen rappio käännettiin huumoriksi elokuvassa Joen asunto (1996) jossa liian pienessä, ahtaassa kaupunkiyksiössä asuu 50 000 laulavaa torakkaa.

Kellot kilisevät merkitsevästi hevosvaljakossa,

mutta Severinen ylemmän porvarislukaalin viktoriaanista tuttua melodiaa ( ding ding - ding dong) toistava kello lyö kerran väärin, miksi. Rikkaan, itämäisen, sadiiistisesta sekkksistä maksavan plösön asiakkaan käsissä kilisee kulkuset - kuin alleviivaten narriutta. Houkkahan on narri, joka haluaa olla kuningas yhden päivän - tämän jälkeen hänet mestataan.

Lopun äänimosaiikissa kellot kilisevät, kissat naukuvat ja valjakko ratsastaa kauemmaksi kuin venäläisessä sadussa kauniiden, kuolevien lehtien kehystämänä kohti talvea, kuolemaa, vapautta, runoa tai loppua…




Sadomasokistisia, normaalissa elokuvateatterissa pyöriviä sekä tavallisessa televisiossa esitettäviä elokuvia alkoi syntyä suuria määriä 1980- ja 1990-luvulla, sensuurin höllennyttyä - puhumattakaan uuden vuosituhanteen elävistä kuvista. Erroottiset trillerit 9 ja ½ viikkoa, Vaarallinen suhde, Basic instinct, Hyytävä syleily, ja Kuoleman viettelys ottivat sadomason koristeeksi ja provosoinnin, vallan välineeksi - oli se sitten fyysistä tai psyykkistä.

Minulle sadomasoimmat elokuvat äkkiseltään ovat nämä:

Night Porter, Kaasuvalo, The Whip and the Flesh, Katkera Kuu, Neiti Julie.

Elokuvien ja sarjakuvien kuvastoon ( ja sitä kautta katumuotiin ja oheiskrääsään ) on ilmestynyt ensisijaisesti sadomasokistisia naisia fetisistisine kumivaatteineen - nörtit pojat ovat taas piirtäneet ihannenaisiaan, ne raukat…

Lontoossa sai juuri (tätä kirjoittaessa 2006? ) ensi-iltansa loistavan Mary Hannonin ohjaama varsin kiinnostava Betty Page -elokuva, jonka pääroolin esittäjälle ainakin brittiarvostelut lupaavat Oscaria.. Tämäkin Betty on kiinnostava kulttihahmo. Vaikka Betty oli aikakautensa tuhma pin up -tyttö, niin silti hän oli Gootti, aivan selvästi. Aina kun leikkaa lyhyen otsatukan se on Betty Page -mallia, ja siitä saa kuulla. Mikäs siinä. Betty kuitenkin pukeutui mustiin alusasuihin, korkokenkiin, sukkanauhoihin ja muihin fetisistisiin, jo ikoneiksi muodostuneisiin asusteisiin ja värjäsi hiuksensa mustiksi - ei siis mikään tusinaplonti.