Dodie Smithin Linnananeidon lokikirja. Kirjan alkuperäinen nimi I capture the castle on ihanan monimerkityksellinen - kuvittelen nyt kuivan, kirjallisuudesta teennäisesti lässyttävän partasuun lausuvan nahkeasti sanan "ihana". Lyhyesti suomennettuna: Minä vangitsin linnan.
Näen sen naisena, minuna itsenä,joka katsoo kaukaisuuteen ja nipistää linnan sormiensa väliin,
laittaa sen kenties taskuunsa, kuin tähdenlennon, jottei se haalistuisi, perspektiiviharha,
tai vangitsee linnan kuvajaisen kankaalle,
kuten Peter Greenawayn uhkean barokkielokuva Piirtäjän sopimus jossa eksaktisti ja millilleen maalataan kartanoa täydelliseksi taideteokseksi [ sanan kaikissa merkityksissä jossa piirtäjä maalaa täydellisen taideteoksen jonka me näemme Greenawayn täydellisessä elokuvassa suuremmassa mittakaavassa ],
valokuvaksi tai merkityksellisiksi sanoiksi,
ja onhan linna paikka joka sijaitsee tyrmien ja vankiluolien päällä. Aivan kuin linnan juuret ravittaisiin vaikeroiden verellä...
Linnan voin tuhota, säästää, yllättää, vallata, restauroida, ja mikä tärkeintä - muistaa.
Kirja on viehättävästi jaettu osioihin Kuuden pennyn kirja, Shillingin kirja ja Kahden guinean kirja, joidenka nimet muodostuvat päiväkirjojen hinnoista.
Viktoriaaninen aika on käsin kosketeltavaa - tosin siihen aikaan vanhaa linnaa uudistettiin julmalla kädellä. Vaikka kirjan tapahtumat ovat 1900-luvulta, niin linnassa ei sähköjä eikä puhelinta tarvita.
Se käyttää hyväkseen satujen Tuhkimo & Prinsessa Ruusunen myyttejä:
linna jonne on vaikea pääsy,
kuollut äiti, uusi äitipuoli,
sankaritar = nuori, pirteä, viaton, mutta älykäs ja rohkea tyttö, joka joutuu tekemään kaikki kotityöt jne.
Rakennus voi sen sijaan näyttää Hannun ja Kertun talolta.
Mukana on korkeata kulttuuria: Faustin pirunmoista sopimusta,
Keatsin La Belle Dame sans Merci runoa,
Shelleyn äärimmäisen kaunis kosimiseen, ja koko loppuelämään liittyvä täydellinen runon pätkä,
Usherin talon häviötä, Henry Jamesia, ja Simsonin ja Delilan tarua.
Jopa kissan ja koiran nimet ovat Abelard & Heloïse - nuo maailman kuuluisimmat traagiset rakastavaiset Sid & Nancyn ja Romeon + Julian lisäksi.
Smith käyttää gotiikkaan kuuluvaa kahtiajakosuutta suvereenisti: rakastaa - vihata, epäkäytännöllinen haihattelija - perheen koossapitäjä, kissa - koira, huolissaan oleva - piittaamaton, lähteä - jäädä, lapsi - aikuinen, kaupunki - maaseutu, valo - pimeys, usva - selkeys, kuu - aurinko, puhua - vaieta, kirsikkalikööri - creme de minth. Punainen ja vihreä. Ilta ja aamu. Minä ja hän.
Smith flirttailee gotiikan kanssa kuvaillen kuun muodonmuutosta, ja valoa, usvan nousua ja muotoa, sekä tietysti romanttisesti rappioitunutta linnaa. Nuoret päähenkilöt tekivät "pakanallisen" riitin, jossa enkeli-paholaiselta pyydettiin toivoa... Ja eipäs ollakaan kun kylään karauttaa kaksi sulhaskanditattia.. Itse olen aina ajatellut Timo K. Mukan Kristus-Perkeleen olevan tuonkaltainen dualistinen hahmo.
Läpi kirjan olemme avoinna alkuperäisuskonnolle jota joku sanoo pakanallisuudeksi, ja näille nummille se sopii, luonnollisestikin, ollen yhdessä luonnon kanssa, vaikka esimerkiksi elokuvassa Uhrijuhla ( Wicker Man, 1973 ) paikallinen uskonto esitettiin negatiivisessa valossa: barbaarisena ihmisuhreja vaativana riettaana takapajuisuutena. Mutta lokikirjassa on pilkahdus pakanaa, ja siinä tehdään uhrauksia. Kuten varmaan tuhansien vuosien ajan näillä nummilla on tehty.
Siinä on ultranormaaleja elementtejä: enteitä, kummituksia, ja telepatiaa. Ja kaikista sutjakkaimmat letkautukset sanoo neiti Kukkea - joka on yksijalkainen hengetön mallinukke.
Perikauhuromanttiseen tapaan se on kirjoitettu päiväkirjan muotoon - muttei onneksi pikakirjoituksella ;)
Kirjaa takakannessa maailman parhaimmaksi mainostanut J. K. Rowling ei ole väärässä.
Häntä itseään on vähätelty - koska hän oli köyhä yksinhuoltaja nainen joka kirjoitti kirjoja joita luetaan nyt joka maailman kolkassa. Hän on siis useita uusia tuhoon tuomittuja laiskoja ja välinpitämättömiä sukupolvia opettanut lukemaan oikeita kirjoja eikä näpläämään zombiena tietokonetta kuten tähän asti.
Miksi kirjailija ei saisi jossain elämänsä vaiheessa kokea sukseeta? Miksi kirjailijan pitäisi olla ainut ammatti maailmassa josta ei saisi palkkaa?
Kateus on motiivina, ajattelen.
Kun ajattelen myyttiä jossa Rowling on köyhänä yksinhuoltajana ottanut itselleen ajan ja tilan keskittyä vain kirjoittamiseen - se on hatunnoston paikka. Ajattele kirkuvia kakaroita, laskuvuoria, ei lämmitystä. Ja miten pystyy keskittymään, ja suunnittelemaan ja kirjoittamaan pitkää kirjasarjaa, joka on aivan oma maailmansa, jossa arvot ovat kohdallaan, ja magiaa sopivasti, vaikka koko ajan, nälkä ja stressi ja kipu ja kylmyys ja syyllisyys vaivaavat, luulisin. Tämän rinnalla Tolkien ei ole mitään. Tarkoitan kuinka hän sai passattuna miehenä 20 helvetin pitkän ajan keskittyä vain yhden kirjan taustan suunnitteluun.
Potkaisin tammisen kirjoituspöytäni kolmatta jalkaa.
Cassandran perhe on majoittautunut, tai paremminkin linnoittautunut upeaan, vetoiseen keskiaikaiseen linnaan - kirjailija-isän kirjoittaman aikaansa edellä olevan romaanin Jaakobinpainin tuoman suosion edesauttaman mammonan turvin.
[ Tuo romaani vaikutti mm. James Joyceen... ]
Mutta isällä on nyt black out, vai mikä se oli - blankko tila, eikä hän ole pystynyt kirjoittamaan kirjoja vuosiin. Niin kuin - kuvittelen - Rowling paini ns. jaakobinpainia rahojen kanssa, myös Cassandran lähipiiri painii tulopoliittisten ongelmien kanssa - muttei tietenkään isä, suuri nero, korvaansa hötkäytä palvottuna kirjailijana ja epäkäytännöllisenä passattuna miehenä rahaongelmille. Sievä muttei kirjatoukka sisar hinkuaa naimisiin - hän tekisi sopimuksen vaikka paholaisen päästäkseen naimisiin jotta perheen nälkiintyminen loppuisi! Tässäkin on yhtymäkohta 1920-luvun satiiriin Herrat pitävät vaaleaveriköistä, jossa köyhä mutta kokenut vaaleaverikkö Lorelei luottaa vain timantteihin, sillä hänen paras ystävättärensä joskus rakastuu aivan vääriin miehiin [ saksofonin töräyttäjiin ] eikä heidän [ olemattomiin ] tilipusseihinsa. Smith lyö ilkeästi leikkiä kun köyhyyteen tuskastunut sisar uhittelee muuttuvansa prostituoiduksi - pikku kylällä kun ei ole katuja joissa myydä itseään. Ja jos todella haluaa myydä itseään voi mennä naimisiin rahasta. Myös Austen näytti mallia kuinka epätoivoinen köyhä tyttö välttyy nälkäkuolemalta: hankkiutumalla naimisiin.
Kaiken kaikkia se on hirveä kuvaus siitä kuinka naisella ei ole vaihtoehtoja - sotien jälkeenkään.
Jane Austen: Järki ja tunteet / Sense and Sensibility (1811), Ylpeys ja ennakkoluulo / Pride and Prejudice (1813), Northanger Abbey (1818)
+ 1990-luvun filmatisoinnit mm Emma.
Austeniin voi tutustua pikku hiljaa vaikka Bridget Jonesin päiväkirjan kautta, mutta sitä ennen suosittelen katsomaan täydellistä brittiläistä pukudraamaa jossa aina paistaa aurinko, kankaan kahinan kuulee, täynnä meheviä ihmistyyppejä: Ylpeys ja ennakkoluulo, jonka voisi kyllä lukea sitä ennen kirjana...
Annas olla kun katson ruotsalaisia elokuva-arvosteluja tv:stä, ainakin kahdelta Sveea-mamman maan kanavalta tullee yhteensä ainakin kolme elokuvien ensi-iltoja läpikäyviä ohjelmia, ykköskanavan ja neloskanavan aamutv:n sisällä sekä kakkosen legendaarinen Filmkrönikan jossa on energinen ote. Niin näen tuoreen Ylpeys ja ennakkoluulo elokuvan Bollywood -versiona, ja mikäs sen sopivampaa on kuin Austenin maailma jossa ei ole varaa rakastua kehen sattuu kuin intialaiset naimajärjestelyt. Jos katsoja vierastaa kun Bollywood-pätkissä aina välillä varoittamatta pannaan lauluksi ja tanssiksi - voi katsoa muutama kymmen tai vuosi taaksepäin kotimaista rillumarei -kulttuuria mm. Pekka Puupään tai Pirkko Mannolan elokuvissa, joissa aina Siiri Angerkoski, Puupää, Pirkko Mannola, Masa Niemi tai Olavi Virta alkoi laulaa syyttä.
Perhe myy upeat huonekalunsa ja arvokkaat kirjansa ympäriltään, [ vähän kuten teoksessa Yhdeksäs portti jossa suvun viimeinen vesa, viulua soittava herrasmies soittaa yksinään, miltei tyhjässä, kylmässä, raunioituneessa kartanossaan, ympärillään vain kaikista rakkaimmat kirjansa - tietäen sukunsa sammuvan hänen myötään ] saadakseen edes minimitoimeentulon.
Lukiessani tuota Mieleni teki potkaista tuota typerää miestä - lastensa ja lemmikkiensä ollessa aliravittuja - joka vain istuu, katsoo seiniä ja sitten kymmeniin vuosiin loikoillessa - kirjoittamatta ja tekemättä oikeaa työtä - hän - pakotettuna ja teljettynä - innostuu kirjoittamaan sivun täyteen lausetta: kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, jne.
Kuten Hohdon eristyksissä perheensä kanssa oleva kirjailija-mies.
Kyllä taas olis pesäpallomailalla töitä.
______________ part diavoloux_______________
On äärimmäisen hellää, ja traagista, lukea Smithin sankarittaren ( Cassandra Mortmain ) jo etunimensäkin perusteella olevan tulevan kirjailijan, totuuden puhujan, ja tulevaisuuden ennustajan [ jos mikään ennustaminen on vaikeata niin varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, se on vaikeampaa kuin sellaisen komedian kirjoittaminen joka olisi hauskaa ] ja hänen tummanpuhuva sukunimensä on sopivan goottilainen.
Cassandra - kirjoittaessaan kylmässä, vetoisassa kynttilänvalossa, nälästä kärsien - tuntee olevansa kuin yksi Brönten sisaruksista siinä missä Austenkin - itse asiassa romaani etenee kuten Ylpeys ja ennakkoluulo: ihan yllättäen uniseen pikkukaupunkiin pelmahtaa kaksi vetreää rikasta veljestä jotka ovat naimaikäisiä ja siis vapaata riistaa... Heidän autonsa on juuttunut liejuun - sopivasti linnan läheisyydessä.
kuten Rocky Horror Picture Show´ ssa ja eräässä Salainen agentti 86 Maxwell Smartin jaksossa..
Dodie Smithin Linnananeidon lokikirja on modernin ironisen, huumorintajuisen ja romanttisen gotiikan ihana klassikko, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1949, ja josta siitä lähtien on painettu lukemattomia painoksia...
Tai paremminkin: hiirenkorville ja raihnaiseksi puhki luettuja hyvin paljon luettuja painoksia, joihin lukijalle helposti muodostuu rakkaussuhde... Se on äärimmäisen maukas, hersyvä ja yhtä ilkeä - kuin erinomainen Herrat pitävät vaaleaveriköistä [ joka on pilattu epäonnistuneena bimbo -elokuvana, joka ei ole läheltäkään koskettanut kirjan sanomaa ] , vaikkei tässä kirjassa olekaan mukana kokaiinipiirejä eikä viihdemaailmaa esitellä paikkana jossa lapset eivät saa olla lapsia, kuten Herrat pitävät vaaleaveriköistä satiirissa.
Myös Dario Argenton Oopperan kummitus kuvasi sivujuonenaan viihdemaailmaa jossa lapset eivät saa olla lapsia, siinä missä Patricia Cornwellin Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty myös kuvasi kuinka viihdemaailma oli 1800-luvullakin ja tietysti, valitettavasti yhä, julma näyttämö, jossa lapset eivät saa olla lapsia. Ei estradillakaan.
Kun taas Joel Schumacherin täysin Andrew Lloyd Webberin mallin mukaan filmatisoitu miltei puhki laulettu eikun kokolaulettu Oopperan kummitus (2004) keskittyi sivujuonenaan kahden pölhön varakkaan herran tsekkailuun miltei täysi-ikäisiä uusia, viattomia primadonnia kohtaan, toinen pölhöistä oli tietenkin tuttu goottilaisen hirviön rooleista eli ihana Ciaran Hinds. Näitä tyttösiä varjeli silmäterinään puolestaan viehättävä Miranda Richardson, joka on tuttu niin noitana, terroristina, äitipuolena, prostituoituna, murhaajana kuin herttakuningattarenakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.