Helvetistä. Uudelleen

Alan Mooren kirjoittama ja Eddie Campbellin piirtämä sarjakuva Helvetistä - melodraama Viiltäjä-Jackin mysteeriosta on äärettömän vastenmielinen viktoriaanisen ajan ns. pimeän puolen kuvaus, jonka töherretty, häiriintynyt piirustamisen tyyli ja kömpelö tekstaus symboloi niin pimeiden kujien kuin myös mielen lokaisuutta ja ihmisen haavoittuvaisuutta, hyväksikäyttöä ja elämän arvottomuutta. Se on hyvin naisvihamielinen, sadistinen eikä siinä ole yhtään hyvää ihmistä. Jokainen varjossa seisova mies näyttää samalta. Ole varuillasi.

Onneksi hattupääherrat erehtyvät kerran puhumaan ajasta, jolloin nainen hallitsi. En tarkoita nyt kuningatar Viktorian pitkää hallituskautta, vaan aiemmin hallinnut tai paremminkin itselleen vallan - tavalla tai toisella - väkivallalla ottanut hurjapää Boudicca. Jos nimi suomalaiselle kuulostaa oudolta niin muistatte varmaan erinomaisen komediasarjan Pokka pitää, jossa päähenkilö Hyacinth pukeutuu barbaariseen Boudiccan mahtipontiseen naamiaisasuun, johon kuuluu valtava Meduusan kaltainen, sekava hiuspaljous, ilmeisesti eläimen karvapeitettä jonka päällä haarniskaa ja keihästä ja kilpeä. => Boudicca oli oikean historian, elämän sankari: naispuolinen kelttiläinen sotapäällikkö, joka uhmasi ja nousi ja hyökkäsi jopa Caesaria vastaan!

Lontoossa on Boudiccan patsas, mutta en näe sitä kuin sarjakuvasta. Tai kyllä, minä juuri ja juuri näen Boudiccan uljaat sotavaunut! Ne tuntuvat, aivan kuin uhoavan, Boudiccan kohotettujen käsien lailla vastapäätä rakennettua Wetsminster Abbeytä.

Boudicca tarkoittaa poikien mukaan samaa kuin Victoria - Voittajaa! Käytän nimeä Boudicca koska suomenkielisissä lähteissä sitä käytetään yleisimmin. Oikea muoto olisi poikien mukaan Boudica t Boudiga, muttei missään nimessä Boudicea.

Huvittavaa kyllä - vaikka Viktoria hallitsi naisena niin pitkään mahtivallassa [ nimeltä Britannia, joka valloitti ja orjuutti miltei koko maailman ] - oli naisen asema heppoisempi kuin koiran virka. Ei ehkäisyä, ei lääkkeitä, ei kelaa, ei sossua, ei lastenhoitojärjestelmää, ei leipäjonoa, ei mitään. Silinteriherra puhuu monologia kiesikuskille myös vanhasta ajasta, luola-ajasta, jolloin naista palvottiin jumalattarena, äiti maana, joka tekee ihmeitä, synnyttää klaaniin uusia jäseniä.

Juon yhden gin & tonicin Ten Bells -nimisessä pubissa. Viheliäinen sade jatkuu. Odottelen Zekeä.

Hughesin pojat esittelevän Lontoon sen verisimmillä sävyllä

Ei sen kauempaa kuin helvetistä

From Hell - Helvetistä

Hughesin pojat esittelevän Lontoon sen verisimmillä sävyllä: verenkarvas taivas uhkaavine, goottilasisine, veitsenkaltaisine, pimeine torneineen tuntuu tukahduttavan koko valkokankaan. Viheliäisen köyhän, nokisen kaupunginosan Whitechapelin hämärillä kujilla pelätään ja yritetään pysyä hengissä. Kolikkoja heitetään lokaisille mukulakivikaduille maksuksi prostituoiduille.

Viimeksi elokuvarintamalla Hughesin veljesten From Hell kuvasi erään version Jackin tarinasta [ alun perin Alan Mooren ja Eddie Campbellin sarjakuva Helvetistä ]. Elokuvaa oli "hauska" katsoa rinta rinnan Cornwelliä lukiessa. Siinä alati erinomainen Johnny Depp komisario Abberlinen roolissa mm näyttää miten juodaan oikealla tavalla absinttia, ja miten väärällä tavalla vieraillaan lojumassa ikuisuuksia oopiumiluolassa. Vaikka Depp ajaa lohikäärmeitä takaa vimmatusti, hän yrittää ennen kaikkea jallittaa Jack the Ripperiä. Apuinaan Abberlinellä on visionsa, näkynsä ja houreensa jotka absintin ja klorofyllin vihreässä valossa ilmestyvät murhien ennekuvina.

Käsikirjoitus kertoo nerokkaasti yhden version / päätelmän siitä kuka Saucy Jack oli, ja miten verisesti mappi ö suljettiin. Koko salamyhkäinen, naurettava vapaamuurari-leikki ja varsinkin hallituksen keinoja kaihtamaton salajuoni jäävät muhimaan ajattelevan ihmismielen aromipesään pitempäänkin.

Cornwellin teos esittää komisario Abberlinen täysin toisenlaisena kuin elokuvassa, ennen kaikkea siksi, ettei Abberlinen persoonallista, henk koht päiväkirjaa ole tallessa [sen sijaan hänen kliininen työ-leikekirjansa on]. Hienoa on, miten Cornwell on päässyt asiakirjojen, valokuvien ja tuhertelujen jäljille, vaikka ilmoilla on kaiken maailman rahanahneita huijareita - mikä siis on totta ja mikä guttaperkkaa? Tämäkin kirja on osa palapeliä, ja lukija nauttii pähkäillä. Aiheeseen sekä vimmatusti että patologisen kliinisesti perehtynyt Cornwell maalaa ajasta eksaktia kuvaa: miten pimeä katu on surkeasti valaistu yöllä, mistä Scotland Yard sai nimensä, miten köyhä nainen ja nainen ylipäätään joutui kamppailemaan Lontoossa, jossa armoa ei tunneta. Suur-kaupungissa, jossa huoraaminen, kerjääminen, roskisten dyykkaus, huijaus, päällystakkien ompelu ja tulitikkuaskien liimaus oli 12-vuotiaasta lähtien ainoa keino pitää itsensä hengissä - samalla teollistumisen saaste kirveli silmissä ja keuhkoissa, ja vei leivän työläisiltä.

Kauhukammioita, ja jakautuneita kaksoisolentoja

Minua on aina kiehtonut ns. viktoriaaninen aika,

Ø kuningatar Viktorian mittavan hallituskauden 1837 - 1901 ajan jaksottaminen.

varsinkin tuo pimeä, hullu vuosi 1888, jota Cornwellnkin esittelee mehevän makaaberisti ja realistisesti, detaljeja säästämättä: mm Madame Tussaudin vahakabinetin kauhukammion, Tohtori Jekyllin ja herra Hyden näytökset Henry Irving´s Lyceumissa, sekä ajan perverssin ja tekopyhän kaksinaismoralismin, joka toimi kuin korsetti: pitäen tiukasti tietyt "siveettömät" asiat sisällään, vaikka kuinka sattui ja happi loppuisi, kunhan ulkokuori olisi moitteeton.

Tuona ankaran sovinnaisena aikana ns. keskiluokka nousi ja moraali on huipussaan - ainakin teoriassa, Nietzsche kirjoitti vimmatusti

Ø [ Hyvän ja pahan tuolla puolen, Moraalin alkuperästä ja aloitti Antikristuksen ];

Darwin mullisti biologian, kieroutunut freud psykologian, Thomas Alva Edison keksi 1. elokuvakameran, kinetografin, Madame Blavatsky tutustutti spiritismiin, okkultismiin ja teosofiaan, Eastman viimeisteli Kodakin kameran; Marx, Baudelaire, Poe olivat kuolleet aikoja sitten [ mutta jättivät vallankumouksen itämään ], Lenin oli maanpaossa, Keatsin La belle dame sans merci julkaistiin postyymisti, romantiikka oli kuollut, vaikka Verlaine ampui rakastettuaan ja kollegaansa Rimbaudia. Sir Arthur Conan luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes ilmestyi ratkomaan mestarillisesti kaikki kinkkiset rikokset ja ottamaan kiikkiin kaikki rikolliset [ paitsi Irene Adleria ] juuri vuotta ennen kuin Jack the Ripper ilmestyi oikeaan elämään tekemään rikoksia - joita ei ratkaistu. Kummatkin huippuälykkäät hahmot edustivat viktoriaanista dualismia, paitsi Holmes tuhosi vain itseään aineilla ja Jack pelkästään pelkäämiään/inhoamiaan naisia. Kummatkin olivat kuuluisia valepuvuistaan jotka pettivät lähimmäisiäkin. Maailmansodat, lamat, totalitarismi ja pörssiromahdukset olivat ovella. Keksinnöt [mm vaihdettavateräinen partakone] tekivät tulojaan.

Julmuuden nihilistinen vuosisata koputti oveen viikate olkapäällään ja

viiltäjä-jack avasi sille oven - zläm.

Cornwell kerää Viiltäjä-Jack -matskua. Minä sain yllättäen Lontoosta herttaisen kortin, jossa oli kuvattu East Endissä sijaitsevan Whitechapelin kartta, johon oli merkitty tärkeimmät turistikohteet - niitä pisteitä on kahdeksan kappaletta, ja ne symboloivat kadunkulmia joissa Viiltäjä-Jack murhasi Emman, Marthan, Mary Annin, Annien, Mary Janen sekä tunnistamattomia naisia. Mikä makaaberissa kiinnostaa? Samalla voisi kysyä miksi lehmät lentävät? Hetkinen. Emmekö me olekaan järkeviä, empaattisia ihmisiä kuin NYPDBlue -sarjan työnarkomaani-kytät, jotka sekunnin sadasosassa arvaavat heti, mikä työtoveria vaivaa, ja tuo vaiva on aina kuolemanvakava lapsen/puolison syöpä tai partneri/entinen joka rikkoo taas lakia. Sarja on muuttunut jähmeäksi, siis huonoksi ja huumorintajuttomaksi ihmissuhdesarjaksi, jossa antiikin aseistetut tragediat hyppäävät moolokin kita mollottavana poliisin pöydälle, ja poliisin tuska [ vatsahaava, närästys, migreeni, krapula ] tuntuu omassa kehossa sietämättömältä.

Cornwellin teos on oiva kättä pitempi ase yöpöydällä, jolla voi humauttaa häiritsijää. Uni ei heti silmien sulkemisen jälkeen - siitä huolen pitää mm aidot valokuvat sekä Sickertin aggressiiviset, pahaa enteilevät maalaukset silvotuista uhreista, ja mietinnöt siitä, kuinka moni nainen makaa tälläkin hetkellä kuolleena ja tunnistamatta, silvottuna jätesäiliössä/metsässä. Halveksittu kovaonninen huora rikoksen uhrina ei ole koskaan paljoa merkannut - hän oli helposti korvattavissa. Viiltäjä-Jack on kirjanakin suljettava visusti, ettei pahuus sieltä Pandoran lippaan tavoin karkaa maailmalle. Vai joko se on karannut?

Sarjamurhaaja-haudanryöstäjä Ed Geinin tekemät rikokset saavat ihon kanalihalle, ja juuri siksikö ne poikivat kirjoina ja elokuvina sekä populääriä ja kulttia kauhua useana eritasoisena, eri aikakausien versiona: Psykon, Teksasin moottorisahamurhat, Uhrilampaat ja Hannibalin, joita mieluusti lukee/katsoo kynsiä purren, mutta viimeisen piston/pisteen jälkeen huoahtaa helpotuksesta, ettei murhaaja käynnistä moottorisahaa naapurissa. Eihän??

Palon pokkari taas kulkee käsilaukussa vaivattomasti kännykän, Sveitsin armeijan henkiinjäänti-häkkyrän, suklaa- tai myslipatukan, muistikirjan ja digitaalikameran kera. Se toimii muistutuksena - ole varuillasi, koko ajan, sillä sinua ei kukaan auta. Miksi sitten lukea kammottavista true crime -rikoksista? Tarvitaanko Pandoran lippaita?

Modernille, tasapainoiselle tämän nihilistisen ajan ihmiselle jolle mikään ei riitä, kauhu ja dekkarit toimivat sirkushuveina, jossa splatter/gore/slasher/blob tapahtuu lasin takana kliinisesti fiktiossa [ siististi spriihin säilöttynä, latinankielisellä nimellä varustettuna ] eikä roiski tässä ajassa vaatteita sotkien. Katsoja vain katsoo ja lukija vain antaa mielikuvituksen nelistää itse sotkeutumatta pahuuteen/kummallisuuteen. Vieläkin tivolit ja sirkukset kiertävät, vaikka niistä ovat ns. friikit, parrakkaat naiset ja hameelliset miehet, jo loikanneet uhmakkaiksi ja uhkeiksi tekijöiksi yökerhoihin ja gallerioihin, kääpiöt davidlynchmäisiin inho/taide -elokuviin, ja uudessa sirkuksessa ja älyttömissä p[o]ikaenergiaohjelmissa mallia Extreme duudsonit jonglöörataan käynnissä olevilla moottorisahoilla, sirkkeleillä, lävistetään sitä sun tätä, roikutetaan painoja nänneistä ja terskoista, testataan katsojien [kivun]sietokynnystä, ja tv-sarjan gladiaattorista voi tulla paloittelu-surmaaja. Maailma muuttuu, Escobar-seni. Työpaikan koulutuksessa laskeskellaan tarkkaan, kuinka paljon edullisemmaksi kunnalle / valtiolle / kaupungille per vuosi tulee abortoida ns. vammainen sikiö. Friikkien tarkastelu jatkuu vapaa-aikana vanhan ajan näyttelyissä, joissa voi kummastella ns. hirviöitä - kaksipäisiä, siamilaisia, elefanttimiehiä. Sen lopuksi voi mennä tyytyväisenä juomaan espressot, ja kauhistella, kuinka julmaa/sairasta on tirkistely/itsensä paljastelu. Matkalla voisi katsoa peiliin. Jack voi katsoa takaisin twinpeaksin malliin. Koska näytöksissä ns. epäsikiöt on pistetty formaliiniin aikoja sitten - voi voi, että ihmiset silloin olivat tunteettomia ja ahneita, laittoivat kaiken näytteille. Samalla tv:stä tulee dokumenttina mm ohjelma siamilaisista kaksosista, joidenka leikkaus epäonnistui.

Lukija haluaa lukea rikoksista, jotka ovat tarpeeksi kaukana hänestä mm ajallisesti ja maantieteellisesti. Suomessa ei tarvitse pelätä terroristeja, maanjäristyksiä, kohtuuttomia metsäpaloja eikä järjettömiä tulvia, kuten muualla, jopa Euroopassakin. Täällä ei elä luonnonvaraisena mustat lesket, skorpionit, talebaanit eikä myrkkysammakot. Sen sijaan ihminen on suurin uhka. Pitkä pimeä kaamostalvi yllyttää lukijan torkkuhuovan alle. Siksi esimerkiksi fantastinen kauhu, jossa hyvä ja paha taistelevat valkokankaan / kirjan rivien luomassa tuonpuoleisessa [tai sieluttomassa virtuaalimaailmassa], on silkkaa nautintoa ja ajanvietettä. Siinä saa hetkeksi unohtaa oikean elämän rikostilastot. Eikä silloin joudu osaksi tilastoja.

Vampyyrit, ihmissudet, muumiot, hirviöt, golemit ja demonit ovat tuhottavissa tietyin, kaikkien tuntemin keinoin - vaikuttivat ne aluksi kuinka immuuneilta tahansa - sesel lisää vain jännitystä. Tämä kaikki on pientä, höyhenenkevyttä ja disney-filtterin pehmentävää tässä oikeassa maailmassa, jossa kannibaali voi netistä tilata ja jopa valkata suostuvaisen uhrinsa ja tehdä tällit, ja niin edelleen, puhumattakaan tohtori Kuolemasta, jota mainostettiin kammottavimmaksi sarjamurhaajaksi ainakin uhriensa tajuttoman määrän ja lääkärin ammattinsa suhteen.

Yöpöydällä pullistelee James Ellroy: Muistoja pimeästä vuonna 2003 suomennettu pojan järkyttävä tosikertomus äitinsä murhasta

Ø " Yhdysvaltalaisen rikoskirjallisuuden hulluksi koiraksi itsensä nimittänyt James Ellroy on yhden pakkomielteen mies: hän purkaa angstiseen, väkivaltaiseen ja ronskiin rikoskirjatuotantoonsa oman lapsuutensa traumaa kevytkenkäisestä äidistä, jonka kuristusmurha kirjailijan poikavuosilta on yhä selvittämättä. "

CD-Fakta 2005,WSOY

ja jos silmät väsyvät niin cd soitin avaa ahnaan kitansa ja naukkasee sisälle Lou Reedin The Raven cd:n

Ø kunnianosoitus kauhun mestarille ja dekkarikirjallisuuden isälle, lyyrikko Edgar Allan Poelle, jolta tipahti viimeisen kerran sulka kädestä Baltimoressa 1849 liiallisen viinan ja aineidenkäytön vuoksi

Mutta nyt suljen kirjan kannet sydän tykyttäen, ja puhallan kynttilät sammuksiin, sillä elokuvateatteriin tulee Monster -leffa Aileen Wuornos -nimisestä suomalaisperäisestä ns. sarjamurhaajasta [siis tosi tarina 101 vuotta viiltäjä-jackin murhien jälkeen eräästä kovaonnisesta jenkki-huorasta joka lahtasi äijiä, siis murhasi asiakkaitaan; kyseessä on siis varsin kiehtova, täysin käänteinen kuvio Jack the Ripper -myytistä, herättäen kysymyksiä, onko seksin ostajalla oikeus elää? Miksi sillä pitäisi olla oikeus elää] kertova elokuva. Se on harmi, sillä ajattelin kirjoittaa [ Wuornoksesta tietämättä ] kirjan työnimeltään Jack the Ripperin karnevaalinaamio, jossa murhataan pelkästään prostituoidun asiakkaat.