Buñuelin fetisistinen ja sadomasokistinen filmi Kamarineidon päiväkirja

Niin ikään Buñuelin fetisistinen ja sadomasokistinen filmi Kamarineidon päiväkirja alkaa jaksolla jossa kaunis nainen ( Jeanne Moreau ) matkaa palvelijattareksi hevosen vetämillä kiesillä synkkään kartanoon… Tällä kertaa mustavalkoisessa filmissä siirrytään tarkoituksella etäisyyttä hakien syrjäiseen kyläpahaseen ja sen linnaan.

Tässä meillä on selkeä goottilainen / fetisistinen kaava: 

kaunotar on tietenkin mielleyhtymänä kuten miesten fantasioitten ranskalainen sisäkkö,

ja hirviöitä ovat oikeastaan jokainen elokuvan mies: kartanon vanha herra, jolla on kaappiensa kätköissä upea kokoelma naisten saapikkaita, joita kamarineito kokeilee, sitten kartanon nuori herra, jolta taas kerran frigidi vaimo ( joka on pelottavan / yrmeän taloudenhoitajattaren oloinen kopeudessaan ) kieltää seksin, jolloin "nuori" herra turhautuneena tarttuu tussariin ja ampuu mm perhosia.


Myös muut kaksinaamaiset palvelijat, rengit, kuskit, papit, poliisit ja kylän miehet ovat kaikki vastenmielisiä antisemitistejä ja fasisteja. Kuka tahansa heistä voi olla murhaaja. Buñuel käy sadun puolella, - kovasti Punahilkan oloinen pikkutyttö kerää koriinsa sieniä yksin metsässä, vaikka hänelle varoitetaan susista ( kuten teoksissa Päiväperho, Dracula, Nosferatu johdatetaan uhrinainen sadomasokistiseen / uhrimies biseksuaaliin suhteeseen masterin kanssa tai kohti mahdollista kuolemaa ) mutta lopettaa realismiin.


Ukkonen jyrisee uhkaavasti kuten kauhuromanttisessa kuvastossa pitääkin, ja elokuva loppuu pelottavalla, karmealla tavalla. Tätäkö on poliittinen historia ja tulevaisuus? Ei! Haluan palata goottilaiseen lumemaailmaan. Edes puoleksi toista tunniksi..


Tässä elokuvassa vähämielistä alempaa, hyväksi käytettävää piikaa näyttelevä Muni oli mukana myös Päiväperhossa bordellin siivoojana, ja äitinä. Pasolinin 120 päivää oli selkeästi siirretty 1700-lopun markiisi de Saden perversioitten ryöpytys nykyajan fasismiin. Symboleja ei sen kummemmin tarvittu. Pasolinin 120 päivää ei ollut viihdelukemista, ei parodiaa eikä pornoa. Buñuelista kirjoitetuissa teksteissä välkkyy aina kuinka Franco häntä vainosi. Hiippakuntien kultaan käärityistä johtajista sen sijaan ei puhuta halaistua sanaakaan - ei ainakaan nimillä. Eihän Franco yksin ollut Buñuelin nerouden tukkeena, vaan tukahduttava uskonto, joka edustajineen kätteli fasisteja.