Ennen niin moralisoidusta kauhusta ja väkivallasta on tullut viihdettä, vapauttavaa viihdettä, ja uusissa tutkimuksissa, tai ihmisten elämäntarinoissa, ollaan huomattu, kuinka tärkeää, ja puhdistavaa korkeasti koulutetuille tai älykkäille nuorille on kuunnella esimerkiksi heviä… Tällaista katharsista tarvitsee terve, työtä tekevä ihminen, jotta jaksaisi jatkaa oravanpyörässä, jossa joutuu koko ajan palvelemaan toisia, hillitsemällä tunteitaan ja yrittämällä markkinoida potentiaalisille kuluttajille turhaa krääsää onnellisuuden edes hetkittäin saavuttamiseksi.
Väkivaltaviihteestä on tullut klassisen graafista, tarkalleen mitoitettua akrobatiaa, ja kaunista balettia kuten koreografisissa teoksissa 300, Desperado, Mission Impossible 11, Sin City, ja Matrix. Itämaisten lajien kauneus on jämähtänyt lähtemättömästi toimintaelokuvien estetiikan pirtaan.
Olivatko ennen sodat, julkiset teloitukset, turnajaiset ja gladiaattoritaistelut väkivaltaviihdettä? Väkivaltaviihteellä mässäilystä on tullut hillittömän hauskaa todellisuuden pakoa ainakin palveluammateissa eläville. Että edes hetkeksi voi päästää vapaalle. Aivot ja moraali narikkaan. Ja sitten voi palata veroilmoituksen pariin, leipäjonoon, neuvotteluun, vanhempainiltaan, loton virallisiksi valvojiksi ja epävirallisiin taloyhtiökokouksiin. Sam Raimi, Frank Miller, Quentin Tarantino ja Robert Rodriguez ovat kaikki tehneet kaikkensa…
Nyt ajattelen uudelleen, ja otan sodat pois väkivaltaviihteen kategoriasta. Julkiset teloitukset, nöyryytykset, turnajaiset, hirttäjäiset, ja gladiaattoritaistelut ovat selkeätä draamaa, ne tapahtuvat tietyllä näyttämöllä, joka pursuaa verenhimoista yleisöä – leipää ja sirkushuveja. Koska nykyisin tämä on kiellettyä, niin kidutus on siirtynyt mm sotaan, armeijaan ja leireille – kun taas nöyryytykset ovat omiaan tositv:n kilpailuissa – kuin olisimme Grahan Greenen aikoja sitten kirjoittaneessa erinomaisessa kirjassa Ahneiden pidot. Joka ajanjaksona keksitään, missä on väkivallan syy. Syy löytyy aina silloisesta pop-kulttuurista, milloin dekkareista, milloin kauhuelokuvista, milloin Sex Pistolsien tulevasta mahdollisesta konsertista, ja milloin saatanallisesta hevistä perkele... Mutta ironia sikseen. Koskaan ei paneudu väkivallan teon oikeisiin syihin, eikä nuorten itsemurhiin. Väkivaltaviihdettä on niin helppoa syyllistää, mutta kunnat ja kaupungin vähentävät mielenterveyteen tarkoitettuja määrärahoja, alentavat viinan hintaa entisestään,ja niin suuret kuin pienetkin firmat saneeraavat suomalaiset työntekijät pihalle, ja ulkoistavat työn muille maille vierahille, joissa ei ole kuultukaan AY:stä, työajoista eikä lapsityövoiman kieltämisestä. Missä tehdään Tunturi-pyörät, Pingviini-jäätelöt ja Nokia-saappaat?
Ja ihmetellään sitten, miksi istutaan ryytitynnyrin päällä. Tätä aikuisen miehen umpikujaa on kuvannut mm Joel Schumacher elokuvassaan Rankka päivä ( Falling Down, 1993) ja eritoten Columbinen koulussa sattuneesta verilöylystä kuvaa ainakin dokkari Bowling for Columbine (2002), ja elokuva Elephant (2003). Koulussakaan suomessa ei ole määrärahoja puuttua mihinkään häiritsevään.
Huom. kirjoitin tämän jokunen vuosi tai kuukausi ennen Jokelan koulusurmia - tuoreemmista nyt puhumattakaan. Erittäin hieno ja hyytävä filmi on myös Zero Day - nuoret tappajat ( Zero Day, 2003).
Ainoa, mistä todella voi syyttää väkivaltaviihteen turhasta, ja kontrolloimattomasta lanseerauksesta on väkivaltapelit ja internet. Pelkkä tappamisen simulointi ei voi täyttää ihmisen mieltä koko päivän ajaksi konetta naputtaen.
Järkeviä pelejä on neljän suora, mutta sitä pitää pelata toisen, elävän ja oikean ihmisen kanssa. Mielekkäintä tässä, tai tietyissä korttipeleissä, on strategia, ja sen muuttaminen. Luovuus. Kun tekee virheen, eikä toinen sitä huomaa, voi kiekata takaisin helpotuksen vesille. Parasta näissä peleissä on se, että voittaja voi pelata useamman ihmisen kanssa, ja haastaa heidät, se pitää vireänä. Suosittelen!
Jääpallo on myös hauskaa, mutta siinä pitää mennä ulos ulkoilmaan tietokoneen ulkopuolelle. Ja vielä talvella!! Ja kun kesällä lyöt sen viimeisenkin sulkapallon korkealle männyn oksille voit Niksi-Pirkasta löytää keinon kuinka sukkahousuista ja kävystä voi tehdä upouuden sulkapallon…
Mutta onko toisaalta moraalisempaa genreä kuin kauhu? Koska paha saa aina palkkansa – vähintään trilogian päätösjaksossa. Öisin viideonauhuri on tiuhaan surrannut järjettömään aikaan näytettävän Hitchcock esittää ( Alfred Hitchcock Presents, 1955-1962 ) sarjan jännäreitä taltioiden. Myös postmodernin, ja vähintäänkin itseironisen herran itsensä kommentit [ kovasti Conan O´Brienin myöhempää tyyliä ennakoiden mm yht äkkiä lähikuvaan linssin eteen ilmestyen, ja omia mahdollisia vikoja ja toisaalta nerokkuutta itseironisesti lyhkäsesti vatvoen ] ovat hauskaa seurattavaa – myös näin uusittuna. Muistaakseni kiehtovin tarina oli herran itsensä ohjaama Poe –muunnelma – pitää olla tarkka, millä lailla kellarinsa lattian tasoittaa… Ja toisaalta kiehtovin toteutus oli jakso, jossa ihastuttava John Cassavetes oli vankikarkurina. Kuka tahansa saisi Tukholman syndrooman hänen kidnappaamanaan!! Ja onko opettavaisempaa sarjaa kuin South Park!
Tietystikin Verisempi viikonloppu omaa poliittista agendaa, tosin kuvasti sen kummemmin alleviivaamatta epäamerikkalaiseen siis älykkääseen eurooppalaiseen tapaan. Pilkka osuu omaan nilkkaan – nimittäin maamiinojen disainauksesta tai muuten vaan tehtailusta vastaava asefirman pomo astuu omansa päälle kaoottisena ulkosalla paetessaan verenhimoisia paikallisia. Vanhan ajan karhunraudat nappaavat näin ollen myös työntekijän säärestä, mutta uudemmat vermeet, ties mitkä tähtitykit, eivät toimi…. Leffa panee myös ajattelemaan mainosmaailman moraalittomuutta – tai toisaalta, tuskin koskaan olen ajatellut toisin. Kapitalistit kyykkyn!
Olen katsonut tätä uusinta ylikansallisen kasvisuutejuoman mainosta, joka on sopivasti ajankohtainen – siis Grindhouse –väritteinen. Saman firman aiemmat mainokset olivat tosi typeriä siis seksistisiä, mutta tässä uudessa mainoksessa amatsooni voi olla aktiivinen… Vaikka juoman uudet tehtaat tyrehdyttävät puhtaan veden kehitysmaista paikallisilta, niin silti esimerkiksi filmissä Babel (2006) amerikkalaiset turistit juovat tuota sortajien juomaa tietysti ilman jääpaloja – koska eihän ulkomailla uskalla juoda paikallisesta kraanasta! Amerikkalainen loppu hyvin. Kaikki amerikkalainen hyvin??? Sama se mitä muille, palkollisille, tapahtuu?? Elokuva jää inhottavalla tavalla kesken, varsinkin yliseksualisoidun nuoriso- ja laajemmankin häiriintyneen kulttuurin suodattaman japanilaisen tytön kohtalo, kuten menneisyyskin jäi askarruttamaan ikävän kairana mieleeni. Samoin erinomaisen kirjailijan nimeltä Päivi Alasalmi tuorein teos Tuo tumma nainen (2006) jätti joitakin elämänkohtaloita oman mielikuvituksen inhottavalla tavalla itse täydennettäväksi.
Olen käynyt katsomassa järjettömän kauniita elokuvia, kuten 300 ja Uusi ihminen. Yllättävää kyllä ne alkavat samasta lähtökohdasta – miten ihminen, pieni vauva, määritellään normaaliksi, normein mukaiseksi ja terveeksi.
Ihastuttavassa ja vähäpukeisessa spektaakkelissa 300 ( 2006 ) esitellään alussa Sparta, jossa ennen vanhaan heikot eivät ehtineet sortua elon teillä, vaan nämä pienet vauvat syöstiin vuorelta alas rotkoon, jos olivat "vammaisia", tai muuten "epänormaaleja". Riipaiseva filmi Uusi ihminen ( Den nya människan, 2007 ) muistuttaa kovin fasistisesta naapurimaastamme, jossa ihan lähihistoriassa haluttiin rajata lapsensaannin mahdollisuus vain "terveille" nuorille tytöille, jotka eivät olleet lähtöisin ryysyrannasta. Köyhälistön kurjuus haluttiin rajata steriloimalla suurlapsisien köyhän perheen nuoret, kenties vähälahjaiset tytöt laitoksissa. Näin ollen tulevassa syntyisi Uusi, uljas, ja valikoitu ihminen… Kaikille muille kuin näille steriloiduille tytöille, joista vihjaistiin olevan hyviä palvelijoita rikkaille miehille. Leikatuille tytöille tulisi vähemmän hankaluuksia.
Teoksen säkenöivä päähenkilö Julia Högberg, joka kiinnosti – onko miellä tässä uusi Leea Klemola?? Päähenkilö taas halusi kantaa vatsassaan Uutta ihmistä, uutta alkua… Koska teos perustuu todellisuuteen, niin tätä tarinaa ei olisi olemassakaan, jos käsikirjoittajan esiäidille olisi tehty sterilisaatio. Elokuva aiheutti kohua, ja katsoja oli järkyttynyt. Eikä tämä ole mitenkään vanha asia. 1990-luvulla ihan koulutuksessa näytettiin kaunis kaavio, joka näytti kuinka paljon säästetään abortoimalla vammainen verrattuna siihen paljon tämän laitospaikka maksaa kaupungille vuodessa.
Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan perustuva verinen 300 on kauniisti värjätty elokuva. Miesten vartalot hehkuvat uhoa ja voimaa, vaikken yleensä siedäkään elokuvia, joissa näyttelijä huitoo neonputken palalla sinisen kankaan edessä, ja tietokoneella naputellaan piirtää koko muu elokuva hänen ympärilleen. Tässä filmissä se toimi – jotta oltaisiin uskollisia alkuperäisen sarjakuvan kuville. Kaunista ja traagisen elegistä elävää akvarellia.
Uusi ihminen
elokuvan tumma lyyrisyys pysähdyttää, sekä surullisuutta, ja lohduttomuutta viiltävästi alleviivaava uusbarokkilainen musiikki vyöryttää pitkään viipyvissä, ranskalaisen kauniissa, ja väljissä kuvissa pitkäksi mieleen myllertämään vaihtoehtoja, muistumia, tyhjiä pyykkinaruja.
elokuvan tumma lyyrisyys pysähdyttää, sekä surullisuutta, ja lohduttomuutta viiltävästi alleviivaava uusbarokkilainen musiikki vyöryttää pitkään viipyvissä, ranskalaisen kauniissa, ja väljissä kuvissa pitkäksi mieleen myllertämään vaihtoehtoja, muistumia, tyhjiä pyykkinaruja.
Pans´s Labyrinth
(2006) on jostain näitten kahden välistä – se on dualistinen aikuisten ja lasten elokuva, toden ja fantasian, toivon ja nöyryytyksen elokuva. Realistinen lähihistorian Francon fasismi kohtaa lapsen ja mikseipä myös maaseudun asukin fantasiamaailman ja unohdetut tarut – täydellisen harkitussa äänimaailmassa, jossa lattialankkujen narina, ja keijujen kujerrus, luo omaa vahvaa taikaansa fauneineen. Että jos meillä olisi aikaa kuunnella ympäristöä. Elokuvan viehättävä fauni omaa miltei samat korheat piirteet kuin sarjakuvan Sin City hahmo Marv, jota tuttavallisesti näytteli vuoden 2005 filmatisoinnissa ihastuttava Mickey Rourke. Tosin ilman sarvia, mutta komeiden hampaiden kera….
(2006) on jostain näitten kahden välistä – se on dualistinen aikuisten ja lasten elokuva, toden ja fantasian, toivon ja nöyryytyksen elokuva. Realistinen lähihistorian Francon fasismi kohtaa lapsen ja mikseipä myös maaseudun asukin fantasiamaailman ja unohdetut tarut – täydellisen harkitussa äänimaailmassa, jossa lattialankkujen narina, ja keijujen kujerrus, luo omaa vahvaa taikaansa fauneineen. Että jos meillä olisi aikaa kuunnella ympäristöä. Elokuvan viehättävä fauni omaa miltei samat korheat piirteet kuin sarjakuvan Sin City hahmo Marv, jota tuttavallisesti näytteli vuoden 2005 filmatisoinnissa ihastuttava Mickey Rourke. Tosin ilman sarvia, mutta komeiden hampaiden kera….
Mikä siinä maaseudussa sitten on? Maajusseille haetaan morsiamia tositv:n kautta, ja tv Kakkonen on luotettava foorumi näyttää maalaiskomedioita, joista kansa tykkää. Peräkammarin pojat yrittävät selvitä vahvan matriarkan ja uuden tyttöystävän vallankäytön välissä. Ruotsissa on pitkä puskafarssin perinne, jossa yleisöä nauratetaan tohelon päähenkilön koheltaessa potta päässä – kun kypärää ei löytynyt, ja sota tulee. Näitä kesäisiä teatteriesityksiä näytetään sitten televisiossa, jossa ei sietämättömät itikat eivätkä hirvikärpäset kiusaa taidenautintoa. Suomalaiset vieroksuvat tuollaista ylinäyttelemistä – eihän meillä ole ruotsalaista tuhman, eikä riehakkaan vaudevillen perinteitä, vaan olemme järsineet jäisiä turnipseja ja kuokkineet ähisten suot ostoskeskuksiksi. Revi siitä sitten naurua.
1920-luvulla kauhu tuli Saksasta, jossa enteiltiin ekspressiivisessä elokuvassa Tohtori Caligarin kabinetti lumoutuneen, tai aivopestyn yleisön seuraavan tahdottomana suurta johtajaa, silmänkääntäjää. Eurooppa, ja koko maailma oli sirpaleina. Se synnytti monta kiinnostavaa taidesuuntausta.
1930-luvullakin kauhu tuli Saksasta, ja Tohtori Caligarin kabinetti oli muuttunut lihaksi, arkipäiväksi Hitlerin myötä.
1940-luvulla kauhu, paranoia ja nihilismi oli osana genreä film noir, ja erityisen kauniissa naisvetoisissa mustavalkoisissa psykologisen piinaavissa kauhuelokuvissa kuten I walked with a zombie kauhu tuli kaukaa Karibialta, voodoosta. Kissaihmiset teoksessa oltiin taas amerikkalaisessa kaupungissa, mutta kauhu eli naisen muuttuminen kissapedoksi oli peräisin kaukaa Serbiasta, kirouksen voimalla. Yhtä tyylipuhdas ja täydellinen Seitsemäs uhri kertoi saatanan palvonnasta New Yorkissa, jonne junttilasta tullut yksinäinen tyttö voi helposti sotkeutua moneen vyyhtiin.
Ihastuttavat Bela Lugosi ja Boris Karloff näyttelivät vuorotellen hullua tiedemiestä. Ja kun kaikki kauhu oli ammennettu tyhjiin loputtomine jatko-osineen, joihin marssitettiin samaan elokuvaan kaikki kynnelle kykenevät kauhuhahmot kuten Frankenstein ja Ihmissusi, siirryttiin lopulta huumorin puolelle kauhukomediaan.
1950-luvulla Englannissa Hammer herätti henkiin viktoriaaniset technicolour –hirviöt, joista tärkeimpiä näytteli ihastuttava Christopher Lee, muuten karismaattisin koskaan tapaamani mies, kun jenkkilässä elettiin kylmän sodan ilmapiirissä, sekä pelättiin arkielämässä kommunisteja ja skifissä muukalaisia, meteoreja, avaruuden uhkia ja myös mustan laguunin hirviöitä, hirviön kostoja, ja lopulta seurasi Maailmojen sota. Hullut tiedemiehet tehtailivat laboratorioissaan jättiläiskokoisia tai kutistettuja hirviöitä, sekä tietysti klassikko Kärpänen sai ensi-iltansa. Kun 40-luvun lopulla kauhun murtautui komedian puolelle, niin 50-luvulla yleisöksi kosiskeltiin jo nuorisoa: I Was a Teenage Werewolf, ja I Was a Teenage Werewolf, josta Alice Cooper teki sittemmin komean rallin…
1960-luvun loppua, tavallaan maailmanloppua, hippien vesimiehen ajan loppua, enteillyt tyly, ja uutta luovat Psyko ja Night of the Living Dead eivät olleet enää koristeellista vanhan ajan fetisistä ja kodikasta viktoriaanista 1950-luvun lopulla virinnyttä brittiläistä Hammer –kauhua, vaan realistista ja toivotonta kauhua. Eihän tiedetty, mitä asevarustelukilpailu sai aikaan kummassakin leirissä, ja kumpi pääsee painamaan nappia ensin. Ja mitä nuo uudet aseet tekisivät ihmisille - maaperästä nyt puhumattakaan.
Kun sateisena yönä ainoa motelli, jossa on enää tilaa, on nimeltään Batesin motelli, niin kannattaa painaa kaasua. Mustavalkoisessa elokuvassa Psyko tirkistellään jo alkuteksteissä kuin sälekaihtimen välistä, ja samalla kuin ajetaan pakoon tekstien liikkuessa kuin ajovalot tai tien keskikaistaviivat. Puhumattakaan näkökulmasta tungettuna auton perälunkkaan…. Alussa valkoisissa alusvaatteissa oleva nainen on vain osittain paha – mahdollista aviorikosta tehdessään keskellä työpäivää hotellihuoneessa? Kun hänelle tulee tilaisuus, joka voisi tehdä hänestä varkaan, hänen alusvaatteensa ovat mustat hänen aprikoidessaan, kiikuttaako asiakkaansa rahat pankkiin….
1970-luvulla kauhu siirtyi kehtoon, ja lastenkamareihin Rosemaryn painajainen ( 1968 ) klassikosta alkaen, aina teoksiin Manaaja, ja Ennustus asti – tämä kaikki uusi saatanallinen kauhu tapahtui kaupungeissa. Punk-aikaan sopiva, tehokas Halloween pelotteli eli opetti, että esikaupungin lastenvahtien pitää vahtia lapsia, eikä vehdata poikaystäviensä kanssa – silloin käy huonosti. The Texas Chainsaw Massacre sai aikaan pahimmat vatsanväänteet videolta katsottuna, varsinkin kun sitä katsoi maaseudulla, jossa ihmisten tavat kovin poikkesivat kaupunkielämästä.. Kuten teoksessa Syvä joki kaupunkilaispojat saavat meloa kuin perkeleet pysyäkseen hengissä ja koskemattomina verenhimoisten vuoristolaisten sadistien takaa-ajaessa heitä kuin kreivi Zaroff konsanaan…. Muuten, vasta ensi-iltaan tullut sarjamurhaajaelokuva Zodiac ( 2007 )– tuo sarjamurhaaja väitti aikoinaan saaneensa kimmokkeensa juuri tuosta elokuvasta The Most Dangerous Game (1932) eli suomeksi Zaroffin koirat.
Studio Impossible
sketsisarjan uusinnassa taannoin oli erään jakson vieraana Tarja Turunen, jonka paikalliset junttilan hevibändipojat tavallaan kidnappasivat kotiinsa demoansa kuuntelemaan, ja tietysti takaperoista maaseutua oli edustamalla tikkailla istuva, ja banjoa soittava kummasti vääntelehtivä poikanen – kuin suoraan teoksesta Syvä joki ….
sketsisarjan uusinnassa taannoin oli erään jakson vieraana Tarja Turunen, jonka paikalliset junttilan hevibändipojat tavallaan kidnappasivat kotiinsa demoansa kuuntelemaan, ja tietysti takaperoista maaseutua oli edustamalla tikkailla istuva, ja banjoa soittava kummasti vääntelehtivä poikanen – kuin suoraan teoksesta Syvä joki ….
Että katsojalle tulisi alleviivaavasti tunne, kuinka maaseutu on jälkeen jäänyttä, ja jotenkin, hämärää. Salaiset Kansiot sarjassa tehtiin myös pelottava retki korvessa asuvan inhottavan hirviöperheen, jonka lukuisat epämuodostumat johtuivat sukurutsasta.
Harvinaisessa kotimaisessa kauhussa, tai kauhukomediassa Kuutamosonaatti ( 1988 ) aluksi ihanan puhdas, ja hiljainen idylli luonnon keskellä muuttuukin citybimbolle painajaismaiseksi ajojahdiksi, jossa kummalliset paikalliset ajavat häntä takaa mm traktorilla ja potkukelkalla.
1980-luvulla ei kannattanut teinin mennä retkeilemään syrjäseudulle Crystal Laken seutuville kuten Friday the 13th teoksessa, joka pari päivää sitten tuli toisen kerran televisiosta. Nuorisoporukan ei kannattanut viettää viikonloppua liian halvalla vuokratussa hökkelissä keskellä ei mitään - kuten filmissä Evil Dead. Jos auto sammu mehevän rehevien maissiviljelmien välittömään läheisyyteen on silmän räpäyksessä hankkiuduttava takaisin sivistyksen pariin, ettei käy kuten teoksessa Maissilapset.
Äläkä missään nimessä patikoi syrjäseudulle – siellä alkaa heti mieletön Ulvonta. Ja kirjailijana houkutteleva ajatus kirjoittaa kirja lumivallien takiakin eristyksessä olevassa valtavassa, talveksi suljetussa hotellissa kaukana kaikesta, ilman leikkiä saa kynänkäyttäjästä tylsimyksen kuten teoksessa Hohto. Missään nimessä ei saa ajaa kolaria, ettei joudu sairaan fanin hoidettavaksi kuten teoksessa Piina.
1990-luvulla kauhua kylvi suositut sarjamurhaajat Uhrilampaat, Seitsemän ja Kalifornia, niin lisäksi teinikauhu nousi uuteen kukoistukseen filmillä Scream, ja seuralaisillaan kuten Tiedän mitä teit viime kesänä. Mitä nyt? 2000-luvulla kauhuelokuvan imagisuus sai vahvoja vaikutteita Japanista, kuten esimerkiksi Ring elokuvat. Lisäksi vanhoista ja uusista suosikkikirjoista elokuviksi tehty fantasia alkoi vallata alaa, ohjaajia ja lippukassoja: Taru sormusten herrasta, Harry Potter, ja Narnia. Sarjakuvasta tehtailtiin filmejä kuten Spider-Man, X-Man, From Hell, Hellboy, Sin City ja 300. Jopa teemapuistojen värkeistä ja hahmoista tehtiin filmejä kuten Pirates of the Caribbean. Mutta pelottavin oli kuitenkin ihmisen mieli kuten teoksessa The Others. Ja onneksi meillä on Terry Gilliam.
Turistilla upea ja mieletön pohjoinen on paikallisessa taiteessa groteski ja armoton, kuten väkevässä kirjallisuudessa kuten Timo K. Mukka, Rosa Liksom, ja Maria Peura, ja nurkkaan ajetussa taiteessa kuten Kalervo Palsa. Aurinko saattaa pilkahtaa, tai räjähtää silmille kuten lapsena suuresti ihailemani perhetutun shamanistisen pörrön taiteilijan nimeltä Reidar Särestöniemi maalauksissa. Ironista kyllä, piruja ja kannibaaleja maalanneen Andreas Alarieston taide on kelpuutettu taidelautasiksi, joita asetellaan kodin seinälle. Ehkä valikoiden. Surun, toivottomuuden ja tuskan lisäksi pohjoinen ulottuvuus on riettaan karnevalistinen – siellä tosiaan osataan syödä ja juoda ja – kun on juhlan aika. Tämä ei niin fantastinen naturalismi, ja maaginen realismi saa aikaan ristiriitaisia ajatuksia. Mystinen, ja jo kauas menneisyyteen jäänyt Valkoinen peura teoksen tunnelma, ja unenomaisen kaunis ja puhdas maisema eivät enää riitä. Nyt on kirjoitettu myös ihmisistä keskellä tätä murrosta. Naiset kirjoittavat esimerkiksi tuvan sisäisitä aiheista, joista ei saa enää vaieta, kuten lasten ja naisten hyväksikäytöstä. Mikael Niemi taas rakennemuutoksesta, kun asfaltti ja rockeroll saapuivat Pajalaan. Luonnonkuvaaja kumisaappaissa ja valtavissa aurinkolaseissaan Annikki Kariniemi oli upea persoona, ihailin aina hänen sinisen sinistä kotiaan, ja hänen teoksissaan rakennemuutoksen rytmi, ja romaanin muoto ( joen valjastus, parisuhdeväkivalta ) on rauhallisemman tempoista kuin vimmaisimman pohjoisen tulkkien.
Varsinainen kauhukirjallisuus puuttuu pohjoisen tulkinnoista – arki on jo tarpeeksi karmivaa itsemurhatilastoineen ja työttömyyslukuineen. Ennen vanhaan kun juoppo raivohullu mies ajoi alastoman perheensä saunasta -42 asteen pakkashangille kirveen kanssa, ei ollut päivystävää puhelinta, eikä missään nimessä lähellä sijaitsevaa sairaalaa, turvakodista nyt puhumattakaan – vaan uhrien, lasten ja naisten, oli luotettava kaukana sijaitsevien naapurien, siis toisten naisten apuun.
Jos nämä kylän naiset enää olivat hengissä. Maa on viheliäine laulu.
Pohjoisen taiteessa käytetään selkeitä tai ahdistavia inhon elementtejä, vaikka toivoakin on, ainakin Väinö Katajan romanttisissa romaaneissa. Tukkilaisuus on romanttis-erroottista, näiden paikkakunnalle ilmestyvien raavaitten könsikkäiden vaarallisesta työstä johtuen…
Pohjoinen poistuu suomen kartalta
– ainakin television mainoksista, joissa mainostetaan kuinka joka puolella suomea on avattu saman liikeketjun yritys, mutta heidän suomen kartassaan suomi loppuu Ouluun. Ja kun katson jopa vr:n karttaa, niin se loppuu Kemijärvelle! Onko Suomi joutunut giljotiiniin????
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.