Alkemisteja, hulluja tiedemiehiä, ja Herra Hydejä trainspottingista alakaen, ja yksi kotoisa muumio: Herra Hydestä Trainspottingiin - Skotlannissa kemistit läträävät:
Mikä metamorfoosissa pelottaa? Kun ihmissusi puree muuttuu itse samanlaiseksi. Kun vampyyri imee, uhri kuolee ja muuttuu mahdollisesti itsekin vampyyriksi. Kun hullu keksijä sotkee lantrinkeja uuteen uskoon, ja kokeilee niitä itsensä muuttuu hän toiseksi persoonaksi [ Herra Hydestä Trainspottingiin ], hyvin pieneksi [ Kulti kutistin kakarat ] tai hullun tiedemiehen keksimän säteilyn vuoksi jättiläiseksi.
You can ru[i]n but you can`t Hyde
Jos menet Trainspotting -kulttuurimatkalle Edinburghiin kulje myös Jekyllin ja Hyden tarinan kirjoittajan jalanjäljillä: Robert Louis Stevenson julkaisi Tohtori Jekyllin ja Hyden eriskummallisen tarinan vuonna 1886 [ - siis kaksi vuotta ennen Viiltäjä-Jackin rikoksia ].
Herrasmiesliigassa Jekylliä näyttelee Jason Flemyng joissakin lähteissä myös Jason Fleming. Sama punapäinen heppu hyppää silmille elokuvassa Punainen viulu ( Red Violin, 1998 ), joka koostuu episodeista jonka kantavana voimana on yksi ja sama viulu kautta vuosisatojen - "Viulun rakentaja Nicolo Busotti on kätkenyt soittimeensa traagisen salaisuuden: henkilökohtaisen menestyksen aiheuttaman tuskan ja surun." Tv Maailma 1/ 2005.
En tiedä onko kyse painoerhepeelsepuubista - menetys vai menestys. Pitkähiuksinen ja pulisonkinen Jason näyttelee säveltäjäneroa Frederick Popea, jolla on varsin modernit tavat nostattaa demoninsa ja soittaa kuin perkele. Heebo saa parhaimman inspiraationsa vain Victorialtaan; jätkä soittaa viulua ja alaston mimmi pyörii ympärillä ja alkaa onneksi riisua
Ø [ ja eh, herättää henkiin, nostattanut ylös myös viuluvirtuoosin eh fagottia ]
soittajaa joka jatkaa soittamistaan. Varsin kauniita ja hartaita pehmeän takkatulen tai mahonkisten huonekalujen heijastamassa syksyisen takkavalon loisteessa Jason makaa alastomana vuoteellaan, viulu perhekalleuksiensa päällä. Eräänä päivänä vaimo palaakin yllättäen kotiin - ja kuulee ilmassa viulunsoittoa! Nero soittaa ilman häntä! Raivostunut nainen kaappaa pistoolin ja ryntää rakkauden musiikkihuoneeseen: tietystikin nero pettää häntä. Petetty nainen osoittaa pyssyn perällään miehen perhekalleuksia kohti ja ampuu - arvokas viulu lentää ilmassa.
Se, mikä tässä on hauskaa kyseenalaisella tavalla on muusan eli bändärin eli naisen käyttäminen hyväksi. Katso myös elokuva Kinski Paganini
Ø [ tuli jokunen vuosi sitten elokuva-arkistossa, ja saataneen myös DVD:nä kun tarpeeksi ison tukon iskee virtuaaliseen pöytään] jossa tämä oikeassakin elämässä erotomaaninen hirviö ja ahmija Kinski tulkitsee toista neroa, viuluviikari Paganinia, paholaismaista soittajaa..
Kyllä Flemingin tasapainoista ja rauhallisen täydellistä kroppaa pehmeän oivaltavassa valaistuksessa olisi pitempäänkin katsonut - suloisen musiikin soidessa. Onneksi videoissa on pause-nappula. Hm.
Huh huh.
Herra Stevensonin historiaan voi perehtyä kääntäjän esipuheessa Jekyll ja Hyden vuonna 2001 suomennetussa painoksessa.
"Pennyllä lukemista ja kahdella pennyllä salaattia"
Nii-in, gotiikkaa ei ole koskaan arvostettu kirjallisuudessa.
Halpahintaista jännitystä!
Stevenson kirjoittaa kenties ironisesti kauppapuodista " josta sai pennyllä lukemista ja kahdella pennyllä salaattia " - näin paljon kirjallisuutta arvostetaan! Mutta mielenkiintoisinta kirjallisuuttahan on se joka ei ole arvostettu eikä kiillotettu eikö nobel-palkittua, yltiö-omahyväistä pömpöösiä, vaan kirjoja ja kirjailijoita jotka ovat siinä rajoilla: terve-sairas, mauton-maukas, jne. Nämä kirjat ovat lukijalle oma kokemus - ei koulun pakkopulla. Tietenkin nämä rohkeat kirjat ja edellä kulkevat uupumattomat kirjoittajat muuttuvat tulevaisuudessa aina klassikoiksi - olivat ne sitten undergroundin, avantgarden tai tylsän kirjallisuuden klassikoita - koska ehkä tulevaisuudessa ja vain tulevaisuudessa tulee rohkeita lukijoita. Ei pelkästään sellaisia lukijoita jotka ymmärtävät vaikeita tai rumia kirjoja vaan myös lukijakuntaa suurempana yksikkönä, että näin pitäisi oikeudenmukaisuuden tapahtua. Sillä välin monenlaiset noitaroviot sytytetään. Olivat ne sitten poliittiset tai sukupuoliset.
Tämä ei lohduta kirjailijaa tässä elämässä edes ladanum-pisaran vertaa. Malja sille. Kuolemaakin pahempi on unohdus.
Minulle Jekyllin ja Hyden tarina on kauhua, skifiä, dekkaria, psykiatrinlausuntoa - ties mitä. Sitä en analysoi sen kummemmin. Miksi pitäisikään? Lukija itse saa pistää sen haluamaansa karsinaan - mutta lukijan pitää muistaa ruokkia tuota vasikkaa jos kirjaa siis karjaa voi sillä nimellä kutsua. Ja kenties kerätä lannat. Asiaan.
Stevenson kirjoittaa mehevästi kuinka Jekyll joutuu pidättelemään kaiken sisällään - niin kuin kunniallisen viktoriaanisen varakkaan herrasmiehen pitääkin. Hän ei saa tehdä eikä puhua mitä haluaisi - puhumattakaan vaatetuksesta, ajankäytöstä, tavoista, ruoka-ajoista, illallisista, arpajaisista, brandy-lasikeskusteluista jne. Miksi hän ei päästä Barabbasta irti? * = lainaus kauhusarjakuvasta. Koska Jekyll joutuu ja joutuisi niistä vastuuseen.
Nämä heput luovat dualistisen mustavalkoisen maailman: mikään ei pidättele Edward Hydeä, hän on vapaa, vastuuton, mutta iljettävä, tunteeton, sadistinen, tyyni, ilkeäkatseinen kuin Saatana itse. Henry Jekyll taas on säädyllinen, hienotunteinen, moitteeton. He sopivat goottilaiseen tarinaan edustaen mahdollista tappavan tylsää sankaria ja hyvinkin todennäköistä pahaa, tummaa siis kiinnostavaa muukalaista - mutta missä on kertomuksen kirkuva tyttö? Häneen Hyde törmää, kirjaimellisesti, kadulla, mutta hän vampireeraa tyttöä eikä anna tälle hopealantteja kuten kunnon herrasmies vaan murskaa tämän katuun ja jättää huutamaan.
Nyt on selvä, ettei Hyde ole sovelias goottilainen romanttinen hahmo. Hyden asuntokin on kuvattu ulkoapäin kadulta pelottavaksi, mädäntyneeksi, unohdetuksi synkäksi taloksi joka halkeilee maalista. Likainen ovi johdattaa syvempään rappioon. Se on kuin skitsofrenian pahuuden tutkielma unessa.
Totta kai se on monikerroksinen, häijy, syvällinen doppelgänger, kaksoisolento -tarina, veriveljenään Dorian Gray, metamorfoosi ja esiaste narkomanialle ja virtuaalitodellisuudelle. Se voi olla viktoriaaninen ajankuvaus, halpa kauhukertomus.
Se on laajasti ryöstöviljelty taru mm Repe Sorsa jaksossa vieraili eräs hullu tiedemies nimeltään tohtori Jerkyl
- katso krediitit muualta, unohtamatta tietenkään Asterixin druidia, joka tarjoaa taikajuomaa, mutta vain, että klaani pysyisi itsenäisenä - ei siksi, että vain yksi moderni yksilö saisi tissutella ja tölvästellä miten tahansa sikana röhnätä ja sadistina silpoa ja murhata.
… nyt mennään aika lähelle noitaa nimeltä Kirke joka taikoi miehet sioiksi. Mutta palaan tohtoriin.
Gotiikka - groteski - pelko –
eriarvoisina junavaunuina [ I, II ja kaniini-luokat ] - on intertekstuaalinen matka, jossa Sodoman 120 päivää teoksen sadisti [näyttelijä Paolo Bonacelli ] kohtaa loppunsa ja palkkansa Night on Earth elokuvassa papin roolissaan joutuessaan pakolla kuuntelemaan - nitroja pitäisi saada äkkiä kielen alle - taksisuharin seksielämän perversioista kesäkurpitsoineen ja lampaineen.
Nosferatun puraisema Jonathan Harker [ roolissa ihana sinileuka Bruno Ganz ] karkaa ruudusta ennen aamunlaskua viljelemään pahuutta Hitlerin hahmoon Oliver Hirschbiegelin ohjaamassa elokuvassa Perikato.
Tuo mielleyhtymä ja näkymä kostealla hiekalla ratsastavasta kalpeasta Harkerista jää mieleen, se kummittelee, koska elokuva ei loppunut onnellisesti, eikä pahaa tuhottu, vaan paha karkasi Ganzin näyttelemän Harkerin hahmossa pois filmistä, juuri suoraan Perikatoon mennen.
Ø Pätevän inho Bonacelli näytteli vastenmielistä vasikkaa myös turkkilaisessa vankilassa sadistisessa huumeidenvastaisessa elokuvassa Keskiyön pikajuna.
Ø Bruno Ganz on näytellyt mm elokuvissa: Berliinin taivaan alla / Der Himmel über Berlin, Kamelianainen, ja Nosferatu: Phantom der Nacht. Hän on ollut mm Faust, enkeli, Hitler, kreivi, vampyyri ja perkele, hän on Brasilian poikien Professori Bruckner. Netissä kerrotaan hänen olleen 4Pop-ohjelman jaksossa "Leffatähden videopäiväkirja" syksyllä 2004.
Miekkonen on tehnyt taattua työtä teatterissa [ varsinkin Brechtin tuotantoa], ja varsinkin kokeellisessa sellaisessa mielenkiintoista työtä.
Katson klippiä jossa hän - jos aistini toimivat - on alasti, hän teippaa pitkällä teipillä tyhjää, hylättyä huonetta, ja viereisessä huoneessa hevoset korskuvat... Mitä - onko joku mennyt käsikirjoittamaan minun uniani?
Katson klippiä jossa hän - jos aistini toimivat - on alasti, hän teippaa pitkällä teipillä tyhjää, hylättyä huonetta, ja viereisessä huoneessa hevoset korskuvat... Mitä - onko joku mennyt käsikirjoittamaan minun uniani?
Ja kuinka hauska on kuulla kun hän katsoo vanhoja otoksiaan ja sanoo itsestään kohtalaisen ironisesti kuinka kauniilta hän näytti silloin....
Filmihullu 1/05 numeron valokeilassa on Saksa Fassbinderistä Hitleriin. Kannessa on mainio Hitler-sommitelma - hyvin pitkälti valtakunnankansleria muistuttava, natsitervehdystä tekevä toogaan pukeutunut suuruudenhullu.
Lehti esittelee huonosti tunnetun ohjaajan Hans-Jürgen Syberbergin Ranskan televisiosta keskellä yötä näytetyn [ videoiden ohjelmoinnissa oli ongelmia ] upean seitsentuntisen spektaakkelin Hitler, elokuva Saksasta ( Hitler - ein Film aus Deutschland, 1977 ) joka myös elokuva-arkistossa näytettiin edullisesti mainitulla Hitler-passilla*, kellä oli varaa pääkaupunkiseudulle matkustaa sitä katsomaan. Syberbergin hauskin heitto oli " Kolmas valtakunta oli suuri, valtavan suuri poliittinen erektio!". Tai illuusio erektiosta, korjaisin jälkiviisaana sinisukkana.
*
Miten tehdä koskettava, mutta ei lälly. Ja miten näistä päänatseista ottaa selvää, kun jokaisessa "uudessa" haastattelussa ne sanovat nimekseen aivan eri. Eivätkö he sitten halua olla übermenschejä hautaan asti? Ei saatana, kelasin nauhan alkuun asti. Mitä jos teen tästä alusta musiikkivideon tahtiin? Rage against machine musiikiksi? Mutta on itsestään selvää että natsitervehdys on naurettava. Kun kuvan pysäytti oli kuin aurinko heijastaisi heille liikaa silmille ja siksi pitivät kättä edessä, raukat.
Sitten leikkasin lisää propagandaa:
Leni Riefenstahl (1902-2003) nimisen Hitlerin hoviohjaajan klassikkoja; kuulantyöntäjät ja kuula lentää ja seuraavassa kuvassa oli natsien tervehdys. Natsien olympialaiset? Esteratsastusta koppalakki päässä? Ei, Mel Brooks teki sen paremmin: Hitler on ice, se naurattaa vieläkin: Hitler univormussaan kaunoluistelee vakavalla naamalla kauniita koukeroita ja valssi soi, daa da daa da da dad dad dad.
Mutta mikä olisi uusi Hitler-vitsi? Hitler-aerobik? Jossa ainoana liikkeenä on oikean käden vinoon kohotus, yks kaks, yks kaks, marssia tahtiin yks kaks. Tai Hitler-pilates? Hitler friskis ja svettis?
Tai hakaristikoristeinen tärisytin joka sijoitetaan vatsalle, ja tärinällä saa selluloosan liikkeelle samalla värisyttäen Deutschland Deutschland überalles? Tai Hitler-botox, jossa ylähuulten ja nenän väliin asetetaan lakupalan näköinen kaistale joka spruuttaa ihon tunnottomaksi? Hitlerin keittokirja? Hitlerin opas lannistumattomille maalareille joita maailma ei vielä ymmärrä?
Ja sitten 2000-luvulla Harry Enfield esitti Mein Kamp´in olevankin Mein Camp, jossa kaikki on camppia, kornia, yliliioittelevaa homojen kabaree-huseerausta.
Enfiled-hitler harjoittelee jokaista liikkeitään ja asentoja kysyy aina uskotuilta miehiltään, onko tämä liian camppia?
Roman Polanskin Pianisti oli hieno ensiksikin ettei se ollut tunteisiin väärällä tavalla vetoavaa elokuva kuten Schindlerin lista. Pianistissa oli tarkkoja, kammottavia yksityiskohtia joita varsinkin kirjoitetuissa dokumenteissa oli, mutta jotka oli sensuroitu pitkistä keskitysleiri-elokuvista. Herkkä Adrien Brodyn metamorfoosi ensin pikkupartaiseksi Black Crowesien laulajaksi, sitten aivan kokonaan Rasputiniksi.
Lisää eksentrisiä hämmästyttäviä herrasmiehiä
Elokuva Herrasmiesliiga vuodelta 2003 perustuu Alan Mooren ja Kevin O´Neillin samannimiseen sarjakuvaan. Moore on tuttu nimi myös Viiltäjä-Jackin tarinasta Helvetistä (From Hell ) joka oli pakko lihallistaa Johnny Depp -elokuvaksi; tosin matkan varrelta elokuvassa oksia karsitaan ja toisaalta lisätään puutaakkaan lisää klapia - tämä on tuttua, taiteilijan vapautta.
Herrasmiesliigaan on ympätty kaikkia viktoriaanisen aikakauden konnat ja sankarit - vai miltä kuulostaa tällainen runsas menu:
itsenäinen vampyyri-tiedenainen Mina Harker,
tohtori Jekyll ja peilikuvansa Mr Hyde,
alatyylin vitsejä laukova Näkymätön mies,
Sherlock Holmesin pelottava vastustaja Moriarty ja
jopa Dorian Gray melttaavat Prahassa,
jossa kuvattiin myöskin haukuttu Van Helsing.
Mukana häslää poikakirjojen sankari Tom Sawyer ja Allan Quatermain jota näyttelee vaisusti Sean Connery, ja jotta päästäisiin vikkelästi Venetsiaan on saatava kapteeni Nemo Nautiluksensa rattiin. Ja taustalla vilahtaa Rue Morquella apinan raivo - Poen samannimiseen novelliin viitaten.
Tohtori Jekyll ja Mister Hyde muuttuu milteipä Hulkiksi,
[sarjakuvahahmo Hulk oli siis vihainen pullistunut vihreä mies jolle on vaatteet käyneet kehonrakennuksessa / muodonmuutoksessa aivan liian pieniksi ja risaisiksi ]
pullistelevaksi lihasmössöksi eikä suinkaan mutantiksi, epämuodostumia täynnä olevia hirviöksi, jolla ei ole moraalia kuten muissa tulkinnoissa mm unohtamatta Jerry Lewisin tarkoituksellisestikin kornia komedia versiota teemasta tohtori Jekyll ja Mister Hyde, jossa hönöstä tiedemiehestä muodostuu itsevarman letkeä, könsikäs salonkileijona. Teemaa voi soveltaa myös aineiden käyttöön - itsensä tarkoituksella myrkyttämiseen jota niin mielikuvituksen luomat hahmot..
Minä huokasin kirjani äärellä - painajaisissani se muuttui eläväksi ja nauravaksi ja sen sivut karkailivat omille teilleen vaikka minä ompelin ne kiinni käyrällä turkkilaisella neulalla ja ne itkivät kun minä ompelin ne sivut kiinni omasta nahastani valmistettuun paksuun Varjojen kirjaan. Mikä aineiden käytössä kiehtoo? Silloinhan antaa pikkusormen ja koko kontrollinsa, persoonallisuutensa jonkin pelottavan, toisen, muun varaan.. Narkkarit kuten Sherlock Holmes, ja Johnny Deppin esittämä Abberline elokuvasta From Hell, kuin tosielämän Byron, Shelley, Sartre, Sid + Nancy, Burroughs, tarttuivat kemikaaleihin ja antoivat Barabbaan viedä.
Ja onhan teema kuin alkusoittoa virtuaalitodellisuudelle! [ hetkinen, olenkohan itse nyt liian lennokkaasti... mitenköhän sen sanoisi sutjakkaasti totuutta kiertäen... eh... perehtynyt empiirisesti aiheeseen.. ] Ei, pysyn tosiasioissa enkä lakaise äpäröitä räsymaton alle, kuten on tapana suurmiehiä patsastellessa tehdä. Minä paljastan kaiken. Itse asiassa kirjoitin humoristisen miniromaani Bridget Sartren päiväkirja, jossa oli pohjana siis Bridget Jonesin päiväkirja, mutta olin muuttanut Jonesin ottamat annokset viinaa ja tupakkaa ja ruokaa toisenlaisiksi -kamaksi mitä Sartre veti päivittäin, mutta eihän sitä uskallettu kustantaa, kun se oli niin... Puistattava. Toisin sanoen totta.... näille jotka "elämänkertoja" eli patsaita eli tekevät suodattavat kaiken siistin eli valmiin taulun tms. eikä sen tekoprosessia, ei taiteilijan sietämättömyyttä, ei hänen huorrrriaan ei hänen rakastajiaan ei hänen rakastajattariaan mainita vaan suuri taiteilija nostetaan hygieeniseksi jumalaksi. Toisaalta - kaikkea ei taiteilijasta tarvitsekaan tietää. Mutta tämä selkeä persoonan negatiivinen mustamaalaus - kultamaalaus?- ällöttää - varsinkin kun tietää totuuden. Ja kuinka hanakasti halutaan valehdella, ja peitellä kaikki.
Tragedia "tragos, pukki; viittaa eläinasuiseksi naamioitumiseen." CD-Fakta 2002, WSOY
Ikuisen kaunis dandy Dorian Gray edustaa tietenkin viktoriaanisen kaksoisolennon teemaa,
kuten Sherlock Holmeskin. Tarpeeksi rikkaalla miehellä oli varaa pitää kahta persoonallisuutta kun kävi huorissa ja / tai oopiumiluolissa. Holmesin tarinan filmatisoinnissa käytetään hyväksi prinssi ja kerjäläispoika -teemaa: [ josta Mark Twain kirjoitti samannimisen romaaninkin ] eräs mies muuntautuu aamuisin sanavalmiiksi & tuotteliaaksi kerjäläiseksi Lontoon vilkkaimmille kaduille, ja illaksi kotiin palaavaksi nuhteettomaksi herrasmieheksi - eikä kumpikaan maailma tiedä toisistaan mitään. Kun Holmes käy valepuvussa oopiumiluolassa tutkimusmatkallaan muihin surkeisiin ihmiskohtaloihin sulautuen hän tietää rajansa ja käyttää oopiumia vain sen verran, ettei oopiumin käyttämättä jättäminen herättäisi liikaa huomiota oopiumiluolassa.
Esimerkiksi brittiläisessä minisarjassa näytetään viktoriaanisuuden nurjaa puolta:
huijari Augustus Melmotte [ joka kuulostaa milteipä samalta kuin kauhuromanttinen romaani Melmoth the Wanderer, Augustusta näytteli David Suchet joka on tutuin Hercule Poirot ] mini tv-sarjassa The Way We Live Now ( 2001).
Tämä näkyi rikkaan kusipään vaatetuksesta; rikas moraaliton tyhjätasku peluri kaunis poika pukeutui köyhäksi jotta sai rauhassa rellestää köyhän sinisilmäisen palvelijattaren kanssa alemman kansanluokan huvituksissa. Sarja opetti: älä luota keneenkään. Kaikkein vähiten niihin jotka sanovat luota minuun, ja lupaavat toteuttaa unelmasi. Ruotsissa sarja meni jotakuinkin nimellä Huijari ja hänen tyttärensä, suomalainen nimi oli körttiläisempi. Siis siksi en sitä muista.
Dorian.
Onhan sankarin nimikin onomatopoeettisesti luovasti luovien käännettynä: oviaukko hämärään ja samalla maskuliinisen, kookkaan, sileän pylvään nimitys.
Ø [ => kreikkalainen heimo nimeltä doorilaiset "tuhosivat korkeatasoisen mykeneläisen kulttuurin". CD-Fakta 2005, WSOY ]
Doriania näyttelevä heppu Stuart Townsend on ikuista kaunista nuorukaista esittänyt edellisen kerran miespääroolissa rock´n rollin löytävässä vampyyrielokuvassa
The Queen of the Damned / Kadotettujen kuningatar - perustuen Anne Ricen romaaniin. Oikeassa elämässä Stuart on onnellisessa suhteessa Charlize Theronin kanssa, joka siis sai kerrankin ansaitun oscarin vimmatusta pääroolityöstään Monster, jossa hän näytteli suomalaissyntyistä sarjamurhaajaa dystopiassa nimeltä elämä.
Tietysti Mina Harker
- mahtavimman ja eroottisimman 1800-luvun vampyyriromaani Draculan päiväkirjan pitäjän sekä Draculan Lontooseen sinisilmäisenä päästävä ja esittelevä kaunokaula Jonathan Harkerin morsio, tässä häntä näyttelee Peta Wilson, joka on ollut grungeblondi La Femme Nikita samannimisessä tv-sarjassa.
astelee näyttämölle kalvakkana nutturapäänä kurkkuun asti säädyllisesti puettuna tiedenaisena, mutta saatuaan veitsen kurkulleen hänelle riittää ja nuttura avautuu ha silmät muuttuvat verenpunaisiksi ja niin vampyyri Mina on valmiina ja saa myöhemmin nahkapuvun ylleen.
Harker on tärkeä hahmo Bram Stokerin Draculasta: hän on sekä Jonathanin kihlattu oikeassa elämässä ja Draculan epäpyhä kihlattu määrittelemättömässä aistien ja vaistojen vehmaassa puutarhassa.
Tässä elokuvassa Mina Harker on kuten oikean elämän Marie Curie,
tiukka ja asiallinen tiedenainen; Marie Curien elämänkerrat ovat maukasta luettavaa, muuten!
Jo paljon ennen juvenaaleja vastuuttomia rocktähtiä Madam Curie nuorena tyttönä tovereineen ruuvauttivat huonekalut kattoon... Oli siinä naurussa pitelemistä. Ja jäykkäniskoilla nieleksemistä!
En voi olla kirjoittamatta kuinka tärkeä henkilö Curie oli - jo pelkästään hänestä voisi tehdä hullu tiedenainen -tutkielman:
- ” Marie ja Pierre Curie tulivat kuuluisiksi radioaktiivisuutta koskevilla tutkimuksillaan. Vuonna 1903 heille myönnettiin Nobelin fysiikanpalkinto. Seuraavana vuonna Pierre Curie nimitettiin Pariisissa sijaitsevan Sorbonnen yliopiston fysiikan professoriksi. Pierre Curien saatua liikenneonnettomuudessa surmansa 1906 Marie Curie jatkoi yhdessä aloitettua työtä. Vuonna 1911 hän sai toisen Nobelin palkintonsa, tällä kerralla kemianpalkinnon. Marie Curie kuoli 1934. Hänen terveytensä heikkenemiseen vaikutti osaltaan radioaktiivinen säteily, jolle hän oli tutkimustensa yhteydessä joutunut alttiiksi. Vuonna 1935 Pierre ja Marie Curien tytär Irène Joliot-Curie sai Nobelin kemianpalkinnon. ” CD-Fakta 2005, WSOY
Ennen kaikkea Curie edustaa sitä kirjailijan / tutkijan vimmattua luovuutta ja peräänantamattomuutta - hän tekee työtä armotta ja uhraa jopa terveytensä jotta saisi intohimonsa, keksintönsä siis työnsä valmiiksi. ''
No. Tätä leffaa ei paljoa arvostettu, sarjakuvaa tietenkin, mutta kyllä minulle leffasta kasovi nämä visiot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.