Itse asiassa nero Tim Burtonin tuorein goottilaisanimaatio Corpse Bride (
2005 ) antoi vihdoinkin repliikille
"Frankly my darling i don´t give a damn"
jotakin järkeä.
Noin tuo sanonta pitää sanoa ja juuri tuon vuoksi...
Omaleimainen,
riippumaton, turmeltumaton ja hauska Burton on luonut täydellisen,
aistivimmaisen goottilaisen teoksen, joka pohjaa viktoriaanisen ajan
kaksinaismoralismiin ja pakkonaintiin. Kukaan ei koskaan saa ketään jota
oikeasti rakastaa, ja luokkayhteiskunnat on tiukasti rajattu.
Miespuolinen päähenkilö Victor ei tiedä, kumpaa naista, morsiantaan,
rakastaisi - elävää vai kuollutta? Ohjaajanero on onnistunut
kauhuromanttisuuden kaksijakoisuuden detaljien kuvauksessa - oikea
viktoriaaninen arki ja "elämä" on ahdistavan harmaata ja valjua, kun
taas manalassa viini virtaa ja ihmiset ovat onnellisia.
Burtonin
visio toimii joka tasolla, niin äänen, kuvan kuin sisällönkin. Leffan
svengaavin yhtenäinen musiikkiesitys eli luurankocalypso suoraan
manalasta toimii kuten entisen New York Dolls -vokalistin David
Johansenin yhtä aikaa naiivi ja letkeän itseironinen esiintyminen
keikarina nimeltä Buster Pointdexter, kuin Tom Waitsin myöheän
mullanalaiset tuutujatsit ksylofonisooloineen. Päähenkilöiden unohtaa
olevan nukkeja - niin suuri ilmeikkyys häilähtää niiden kuulakkailla
pinnoilla - ja ääninä on vanhan brittikauhun koulukunnan Christopher Lee
ja Michael Gough, sekä tietysti morbisen triangelidraamaan
polttopisteessä kärsivät Johnny Depp, Helena Bonham-Carter ja Emily
Watson.
En ymmärrä, miksi naisen pitää rakastua kiduttajaansa? Nigh Porter, My
Fair Lady, Tyttö nimeltä Nikita... Tukholman syndrooma... Kävikö niin
miljoonaperijätär Patty Hearstille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.