Helvetistä. => vrt. Cornwellin kattava Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty, jonka miehet haukkuivat lyttyyn, sekä häiriintyneet netin naputtelijat että ns. oikea lehdistö.
Toisaalta - miten muuten kirjoittaa näistä rikoksista muuten kuin brutaalisti, että sanoma olisi aito? Sarjakuva onkin omistettu naisille, jotka Viitäjä-Jackiksi kutsuttu sadisti murhasi Lontoon Whitechapelin alueella tuona synkkänä aikana 1888 - poliisin selvittämättä asiaa. Mutta oliko murhaaja viiltäjä-jack se miksi sarjakuvan tekijät hänet valitsivat? Hänelläkö siis oli sekä taidot että motiivi? Että kaikki onkin vain salaliittoa, maton alle lakaisua, että britti-imperiumi tuhoudu totuuden tullessa ilmi?
Kaksinaismoralistinen viktoriaanisen silinteripää herran moitteeton ulkokuori kätki sisäänsä
Sivujen hernerokkasumu on myös symbolinen
- törky pidetään peitossa -
ainakin paremmissa piireissä.
Hammer studion viktoriaanisessa kauhuelokuvassa Taste the Blood of Dracula valottaa Viktorian ajan tätä puolta. Miehelle ei ollut mikään ongelma mennä aamulla kirkkoon, nostaa kotona sitten inkvisitio ja syyttely, kuinka tyttärensä käyttäytyi " kuin portto" kun sanoi pari sanaa eli " kiihotti " poikaystävälleen keskellä päivää kaikkien nähden kirkon edustalla. Vanha kääpä komentaa tyttärensä arestiin, ja lähteä itseä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä East Endiin - onpas kumma ilmaisu huorissa käymiselle. Koko kulissielämä antamatta naiselle mahdollisuutta opiskella tahi intelligentseille harrastuksille. Tyrannoiva isä saattoi myös - insestisin painotuksin - kieltää seurustelun täysi-ikäiseltä tyttäreltään, ja jos Julian kaltainen tytär karkasi parvekkeeltaan alas puutarhaan odottavan Romeon luo, niin isä saattoi piiskata kännissä tyttärensä yms. Mutta onneksi Draculan inspiroimana tytär tarttuu lapioon ja iskee sen isänsä päähän. Hyvä. Paha saa palkkansa - tai siis näin paha kuolee.
Helvetistä 1.osan liitteissä kerrotaan vuoden 1888 olleen poikkeuksellisen valoton.
Itse ajattelin ns. Jackin ilmaantuneen kuin superetsijä, erehtymätön Sherlock Holmesia kiusaamaan - tekemään kammottavia rikoksia jäämättä kiinni, ilkkuen poliisia jolla ei voimavaroja eikä kiinnostusta ratkaista huorien murhia.
Jackhan ilmaantui likipitäen 3 vuotta Sherlockin ensiesiintymisen [ ensimmäinen lehdessä
julkaistu Sherlock Holmes -kertomus ] jälkeen. Mutta Irene Adler oli Holmesin ainoa vika, railo täydellisyydessä.
Railo kutsuu.
Kuinka hauskaa on huomata kuinka eräs taiteilija täällä ja toinen tutkija tuolla löytävät saman maalauksen, saman vääryyden. Puhun nyt Anna Kortelaisen Hysteriasta.
Mutta ei Lontoo ole pelkästään kuulu rikoksista joita ei ratkaista - Viiltäjä-Jack - vaan myös vallan ylimmällä huipulla on ollut yksinäistä ja kirveellä - lue: pyövelillä on ollut töitä. Jos ajattelee pelkästään kuningas Henrik 8. murhauttamia vaimoja niin huh huh. Nojaan New Scotland Yardin seinään.
Kuinka kaunis on Baker Street
mustassa yössä
täysikuun aikaan!
Puhumattakaan Westminster Abbeyn jylhän kirkuvista goottilaisista tornista.
Sherlock Holmesin nimi kantaa useaa puotia, pussia ja purnukkaa.
Mikä viktoriaanisessa Lontoossa kiehtoo?
Ehkä se on aikakausi, jonkin uuden tuleminen, teollisuuden, kommunismin, psykologian ja kehityksen kehitys, kameran keksiminen, kirjallisuuden loistokausi fantasiasta ja skifistä selkeämmin tunnistettavaan yhteiskunnalliseen ei manifestiin vaan romaaniin á la Dickens.
Patricia Cornwellin Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty kertoo seikkaperäisesti
viktoriaanisen ajan pahuudesta
- vähän katuvaloja, vähän poliiseja,
vähät välittämistä, sietämättömiä asuntoja ja
elämäntilanteita, prostituution pakollisuus jne.
Lisäksi Sheri Holmanin Tyttö ja hänen varjonsa romaani ( Like 2001) kuvaa myös aikaa ihastuttavasti kammottavaa epookkia. Alkaahan se Ambrose Biercen lainauksella hänen Saatanan sanakirjastaan: " Hauta: Paikka, jonne kuollut on pantu odottamaan lääketieteen opiskelijan saapumista." Kirja on kuten takakannessa tiivistetään: " historiallinen trilleri 1800-luvun teollisesta Englannista, prostituutiosta ja lääketieteen synkistä salaisuuksista." Päähenkilö Gustine joka lausutaan miltei kuin Justine [ => de Saden uhri / päähenkilö ] on 15-vuotias prostituoitu öisin " voidakseen elättää vammaisena syntyneen heiveröisen lapsensa. Kirurgi Henry Chiver on oman hämärän menneisyytensä vanki " joka on karannut Edinburghista - siinä missä Trainspotting kuin myös R. L. Stevensonkin, Jekyllin ja Hyden luoja. Maukas kirja.
Tyttö ja hänen varjonsa liikkuu niin fiktiivisen kauhuromantiikan jälkeisen illuusiottoman kauhukirjallisuuden joka ennakoi hullu tiedemies -elokuvia Bela Lugoiseineen ja Clade Rainseineen ( tohtori Jekyllin ja Hyden ), kuin myös true crime -genren, tositarinoiden ( mahdollisesti tohtori Viiltäjä-Jack, ruumiinryöstäjät William Burke ja William Hare jotka traijasivat tohtoreille matskua ts. ihmisruumiita joita muuten ei ollut mahdollista tutkia, tosin Burke & Hare olivat myös sarjamurhaajia ) tummissa, eriskummallisissa vesissä. Varsin intensiivisesti kirjailija on aiheeseensa paneutunut.
Mikä viktoriaanisen kodin sisustuksessa kiehtoo? Ihminen oli alkanut kiertää maailmaa ja shoppailla ainakin eksoottisia esineitä kotiinsa joka on tietysti linna oli - kuinka matala tahansa.. Koti oli täyteen ahdettu punaista ja punamustaa puuta lipastoja ja tupakkapöytiä ja nahkaa henkivillä massiivisilla lepotuoleilla jotka huusivat luokseen istumaan lukemaan erinomaista kirja ja juomaa sherryä tai portviiniä. Kirjasto lue: työhuone joka oli täynnä kirjoja kuten Draculassa.
Minä pidän viktoriaanisesta kodista, Sherlock Holmesilla on, ainakin Jeremy Brettin tähdittämänä sellainen koti. Mutta mitä muuta? Rakastan absintinvihreitä limonadipulloja, seepian sävyisiä yhtä lailla hauraita ja jämeriä valokuvia, hatturasioita jotka muistuttavat nykyajan posliinipyttyjä, varietee-esityksiä, medaljonkeja joidenka sisällä on rakastavaisten tai sitten vain avioparin valokuvat, tai medaljonkia jonka sisällä Keatsin hiuskiehkura, voisiko siitä kloonata, täydellisen runoilijan, ei, jatkan kävelyä pelisalissa, kappa musliinikangasta, silitän sitä kädellä, kuinka suuri työ, tehdä prinsessalle puku, ja pitää se puhtaana, tehdä uusi puku, kastanjoiden paahdettu joulukuinen tuoksu, sotilaina seisovat valjut pyykkipojat,
suuret kyyneleet kristallia havupuun oksalla, kirpeää, mistelinoksa, haavoittua kuin Lumikin äiti, synkät synkät tehtaat, hernerokkaa sumu ainiaan tykkänään, kirjoituskoneen keksiminen, sitten puhelimen, fonografin! Jäätelötuutin! Sähkövalon! Kuinka hienosti Hannu Salmi kirjoitti Vuosisadan lapset - 1800-luvun kulttuurihistoria kirjassaan sähkövalon siis valaistun katunäkymän muuttaneen ei pelkästään yön päiväksi, vaan kadun kuin näyttämöksi, jossa flanöörit kulkivat ja tulivat huomatuiksi. Ritva Hapulin ja Johanna Materon toimittama Murha pukee naista - naisdekkareita ja dekkarinaisia paneutuu myös asian syrjään, flanööreihin. Kuinka turvallista katujen valaistuksen aloittamisen jälkeen oli!
Viktoraanisen ajan ihmisille ei ollut paikkaa toista rakkaampaa kuin oma koti kullan kallis, ja sen lämpö. Siellä oli aina ihana rauha, teetä ja sympatiaa. Kaikki paha jäi kynnyksen tuolle puolen. Paitsi heillä joilla oli huonommin, kun viheliäinen asunto kuten Ann Kramerin Eyewitness victorians ( A Dorling Kindersley Book, 2003 ) kerrotaan naisten 15-tuntisista työpäivistä tehtailla ja jopa kaivoksissa, asuen viheliäisissä asunnoissa, joissa taudit jylläsivät, ahtaasti, ilman juoksevaa vettä tai kylpyhuonetta, lähellä sijaitsevien tehtaiden saastuttaessa ilmaa. Aivan toisenlaisen kuvan ajasta saa katsellessa viktoriaanisia paperinukkeja joilla ei ole huolen häivää. Tutustu vaikkapa Tom Tierneyn Great fashion designs of the victorian era upeisiin paperinukkeihin ja Carol Belanger Graftonin Victorian Fashions cd-rom & book kirjaan ja cd romiin jossa on enemmän yksityiskohtia korsetin nyöreistä strutsin sulkiin. Krinoliinin, kehikon joka laitettiin valtaisan hameen alle jotta se olisi tarpeeksi mahtaisa, uudelleen käytöstä meille opetti mm Jane Campionin erinomainen Piano jossa merenrannalla äiti, tytär ja lyhty istuivat suojassa krinoliinin ja hameen alla kuin teltassa.. Victoria and Albert Museumissa* Lontoossa voi sovittaa peilin edessä päälleen aitoa krinoliinia. Koulupojat univormuissaan kuin suoraan The Wall tai Harry Potter -elokuvista eivät olleet tästä kiinnostuneita vaan mieluummin kokosivat lasisista legoista Kristallipalatsin pienoismallia. Katsoin stereovalokuvia kojeella joka sai pään särkemään ja kuolleet, biljardia pelaavat, ihmisiksi puetut sammakot absurdilla tavalla realistisiksi.
Kramerin kirja kuten esimerkiksi äsken mainittu museo* kertovat brittiläisen arkkitehtuurin osasta
Gothic revival
eli gotiikan paluusta,
joka iloksemme on säilynyt yhä
St Pancrasin rautatieasemalla
kuin myös parlamenttitalossa.
Ø St Pancrasin hautausmaalla, äitinsä Mary Wollstonecraftin haudan äärellä, tapasivat salaa toisiaan Frankensteinin kirjoittanut Mary Shelley ja rakastajansa, runoilija Shelley.
p.s. jos Taj Mahal on liian kaukana niin ainahan voi mennä Lontooseen ja katsoa kuinka Victoria on pyhittänyt kuolleelle rakastetulleen monumentteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.