Mein Camp! Kevät koittaa Hitlerille, Ollako vai eikö olla ja vakava Pianisti

Kirjoitamme hiljaa huutaen marginaaliin

Pianisti elokuvan ( 2002 ) ohjasi Roman Polanski, monta tragediaa jo omassakin elämässä läpikäyneenä, hän vyöryttää uuden kivun ja epätoivon kuvan. Sivukuvana Äiti joka toistuvan mesmeerisesti ja poissa järjiltään hokee lausetta, miksi teki niin. Hän tukahdutti vauvansa sulkeakseen hänen itkevän suunsa, tyrehdyttääkseen itkun, koska perhe oli piilosilla, ei siis leikkien, vaan natseja paossa. Natsit natsit kuulevat kuitenkin vauvan kuolonkorinan; perhe löydetään. / Suomessa nainen heitti kaivoon lapsensa, oikeassa elämässä, viime vuosituhannella. / Suomessa nainen sulki arkkuun lapsensa, oikeassa elämässä, viime kuussa. Lehtien sivuilla, jatkuvasti, tilastotieteenä, arkena.

                                                       

Onko meidän suhteemme kuten The Night Porterissa vai kuten Kaasuvalossa? Kuinka hauskaa, ja tuskallisen osuvaa, että Ruotsin televisio näyttää näitä elokuvia juuri nyt.

                                                           

Alan katsoa Mel Brooksin Producersia. Suomeksi Kevät koittaa Hitlerille. Pähkähullua. Juoni on yksinkertainen: plösö teatterituottaja keksii tavan tienata rahaa. Hän aikoo tuottaa sellaisen näytelmän, joka on täysi floppi - ettei sitä esitettäisi viikkoa kauempaa. Näin hän saa itselleen kaikki rahoittajien hillot. Näitä hilloja - pötäkkää - hän kerää yksinäisiltä, vanhemmilta naisilta. Tuottaja joutuu donjuonimaan tapaamisesta toiseen lirkutelleen ja näin ollen tarjoten mummeleille viimeistä hurmosta - ennen hautausmaata.

Mutta miten löytää surkeista surkein käsikirjoitus! A vot, hän löytää kässärin Kevät koittaa Hitlerille joka on mauttomista mauttomin ja poliittisesti niin epäkorrekti. Näytelmän kirjoittaja on puluja kasvattava saksalainen - vanhan sota-ajan metallikypärä vielä päässään. Ja on hauska huomata kuinka tämä natsi-intoilija on sama näyttelijä [ Kenneth Mars ] joka veti natsin, Entschuldigung! anteeksi, siis poliisimestarin roolin niin ikään Mel Brooksin mainiossa Frankenstein juniorissa. Gut gut.

                                                         

Oikein komea on kohtaus jossa naiset tanssivat tahdottomina robotteina kuten aina can cania natsiunivormuissa, minihameissa, koppalakeissa ja sukkanauhoissa - tämän puolestaan Marilyn Manson lainasi videoonsa mOBSCENE [ = > joka on sanaleikkiä taiteen tekemisen, ja itsensä ilmaisemisen vaikeudesta - koskaan ei tiedä, miten ns. kriitikot arvostelevat vimmatun intohimoisen luovan prosessisi valmiin hedelmän yliolkaisesti - pelkästään provosoinniksi, huonolla maulla ratsasteluksi tai naurettavaksi; mOBSCENE videossa nämä univormupukuiset naiset kääntävät toisen poskensa, josta paljastuu täydellisen kauniin ihon alta irvokkaasti pääkallo ja hampaat, ja tämä osittain lihan peittämä pääkallo on tuttu hätkähdyttävä näkymä myös liittoutuneiden painattamista postimerkeistä jotka ovat meille tuttuja joka sunnuntai natsidokumenteista. .

= > Mobscene -sana:

obscene = pöyristyttävä, rivo, säädytön;

mob = roskajoukko, roskaväki, väkijoukko; myös pilkata, pitää naurettavana, kiusata

scene = kohtaus, kulissi, näköala, tapahtumapaikka, skene, näyttämö, kohtaus.

                                                       

Mutta hetkinen, ajattelenko minä ruotsinkielistä sanaa mobba, ja yhdistin sen sanaan mOBSCENE, koska Mansonin bändiin on vaihtunut basistiksi ruotsalainen Tim Skold, oikeasti Sköld, mutta eiväthän amerikkalaiset öökkösiä tunne.

Itse teatteriproduktio on campeista campein, niin yliampuva kuin mahdollista: Hitlerin roolissa on naisellinen, ylinäyttelevä, hajamielinen homo, ja kaiken lisäksi kukkaislapsi, joten hänen liikehdintänsä ja eleensä eivät ole tuttua Adolfia.

                                                      

 Conan O´Brien haastattelee ihastuttavaa skottinäyttelijää Alan Cummingia joka sanoo näyttävänsä nuorelta Hitleriltä, koska hänellä on lyhyt tukka ja vino otsatukka. Jossain hippaloissa hän oli pukeutunut kokonaan ruskeisiin ja kun kysyttiin, miksi tämä linja, niin hän ajatteli sen olevan hänen fasisti-look.

Ø Cumming näytteli Tituksessa tärkeää fasistista roolia. Ruuvit löysällä (Fast Show) television komediasarjassa erästä miestä luullaan führeriksi, kun hänellä lentää postimerkki aivan nenän alle, kuten viiksiksi, ja vahingossa törmää parvekkeelle, jossa führer puhuu..

Ø Musikaalin Cabaret 1970-luvun filmatisoinnissa: irstas seremoniamestari lavalla, naispuolisten mutapainijoitten tantereella, kastaa sormensa mutaan ja tekee mudasta itselleni hillerin, anteeksi hitlerin viikset ja siegheilittää kansalle. Yleisö nauraa.

                                 

" En ole koskaan ollut hulluna Hitleriin. " sanoo eräs kaikkien aikojeni suosikkini Mel Brooks

nimittäin Nancy Shuten tekemässä haastattelussa, ja jatkaa diktaattorien voiman piilevän siinä, että he viettelevät yleisöä. Mutta jos diktaattorit asetetaan naurunalaisiksi, se lyö heiltä pallin* alta, näyttää heidät kaikessa kaistapäisyydessään, naurun voimalla. Brooks itse, vakavasti puhuen, tai miten komedian tragediasta erottaa, rautakangellako? …

niin Brooks itse ei nähnyt keskitysleirejä Euroopassa II maailmansodan aikaan palveltuaan armeijassa, mutta hän näki sen sijaan pakolaisvirtoja, jotka näkivät nälkää. Se oli kauhua. Ainoa keino kauhuja vastaan taistellessa Brooksilla on äly, ja nauru. Ja mikä tärkeintä, se on sosiaalista.

* = Hitlerillä oli kiveksistä kuulemma vain se toinen. * artikkelin suurpiirteinen käännös kirjailijan.


Chaplinilla ei suinkaan ole monopoli tehdä komediaa suuresta tragediasta, Brooks saa tehdä sen myös, samoin Roberto Benigni (Kaunis elämä, 1997). Toisaalta The Night Porter toi keskitysleirin sadismin parisuhteeseen. Ihmettelen, kun kuulen kuinka nykyajan friikkishow´sta kuuluisimman eli talkwhow´n juontajan ja myös amerikkalaisen poliitikon Jerry Springerin miltei koko lähisuku murhattiin keskitysleireillä. Tästä joku ämerikkalainen irvileuka voisi laukaista jotain jos suomea osaisi sen verran.

Goottilaisena pikanttina: näytelmää esitetään upeassa teatterissa nimeltä The Drury Lane Theatre Royal, jonne väkeä on lappanut esityksiä katsomaan jo vuodesta 1663 lähtien, mutta mikä mielenkiintoisinta, teatterilla on oma kummituksensa Man in Grey, kuten häntä kutsutaan, tuota miestä harmaissaan... Hänen kroppansa on löytynyt vuonna 1840 seinien välistä, mutta spirituksensa jaksaa yhä kiertää. Ja pitäähän jokaisella arvonsa tuntevalla, vanhalla rakennuksella oma henkensä olla... Lukemattomat todistajahavainnot kertovat tämän aaveen olemassaolosta, kookkaalla kummituksella on harmaa viitta.. Miksi mennä merta edemmäs kalaan ja katsomaan ihanata Oopperan kummitusta, koska täällä se on omasta takaa, aitona... Toisten tietojen mukaan vuonna 1850 löydettiin kunnostusten yhteydessä miehen luuranko jolla oli tikari kylkiluittensa välissä. Ehkä hän ei saa rauhaa?

Toisaalta eräs teatteriin liittyvä vastenmielinen true crime tapaus: Näytöksestään Yksi lensi yli käenpesän kiirehtivä pääosanesittäjä ihastuttava mantelisilmä Christian Slater saa sivukadulla puukosta iskuja, muttei loukkaannu sen vakavammin, onneksi. Oliko se joku hurahtanut fani joka Love You till Death?

Ø moni lappilainen kirjailija palaa traumaan, historiaan jolloin saksalaiset tulivat tuhoamaan Lappia, jolloin joka toinen kotirouva oli irvokas kuin Eva Braun, => katso vaikka elokuva Pojat sekä lue Ahti Taponen: Messias (WSOY 2004). Pohjoisessa traktorimallia nimeltä Braun sanottiin yleisesti Hitlerin huoraksi....

Natsit eivät ole kauhuelementtinä pelkästään inhoja zombie-hahmoja, vaan osa lähihistoria mustia sivuja.

* Kaikista parhain teatraalinen ts. teatterissa toimiva jippo oli siegheilittävä kökkö pulu. Taisi olla Aadolf nimeltään, tuo Hitler -fanaatikon rakkain lintu. Se kuului tietenkin saksalaiselle höyrypäälle Franz Liebkindille jonka humoristinen nimi tuplaten väittää olevansa rakas tai ystävällinen, mutta jumaloi kolmatta valtakuntaa ja sen keilahahmoa. Anteeksi, keulahahmoa. Franz on kirjoittanut mauttomista mauttomimman käsikirjoituksen nimeltään Kevät koittaa Hitlerille. Tämän tekstin avulla tuottajat ajattelevat tuottaa maailman huonoimman näytelmän jota esitetään hädin tuskin viikon verran, tai loppuukohan se yhteen iltaan. Näin ollen ennakkoon miehenkipeiltä, rikkailta mummeleilta kerätyt ennakot, lue: rahavirrat, jäävät tuottajan hyppysiin..

* Toinen naurettavin [tarkoittaen tässä verbiä joka sai aikaan pisimmät, aidot naurut yleisössä] elementti oli Kevät koittaa Hitlerille näytelmään maailman huonoimmaksi ohjaajaksi houkuteltava maailman huonoin ohjaaja [ei, hän ei ollut Ed Wood]. Tuo dramaattinen, tukeva ja poliittisesti epäkorrekti tuulihattu ohjaajan kuvatus oli täydessä drag -tällingissä lukaalissaan, jossa palvelijansa yritti varastaan show´n - tämän hössön homon kulisseihin poistuminen kesti varmaankin usean minuutin ajan. Miekkonen oli muuten jo poissa näyttämöltään, muttei malttanut kokonaan poistua, vaan verhona takaa pelkällä kädellään näytelleen - esteettisellä eleellään - lintua, vai oliko se sittenkin natsitervehdys? Carmen Ghian (!) roolissa oli loistava hysteerisen homon ennakko-odotuksilla pakattu James Dreyfus, joka on samaa roolia sutjakkaasti vetänyt mm sarjassa Gimme gimme gimme ja yhdessä poliisisarjassa. Jokunen katselija arvioi yleisön laulavan yli-innostuneesti liian usein ja liian turhalle - siksi hän arveli joukossa olevan paljon amerikkalaisia.

Päärooleissa näyttämöllä eivät olleet enää Leo Bloomia esittävä kuminaama tai paremminkin sementtinaama Lee Evans eikä Max Bialystockina Richard Dreyfus, joka muuten näyttelee professori Max Bickfordia) Sydänten akatemiassa vai mikä se oli, jossa eräässä jaksossa syvennyttiin niin ikään juutalaisten kohtaloon - kuinka eräs vanhempi nainen palkittaisiin suureellisesti koululla, mutta koko ajatus herätti vastakaikua - olihan nainen yksi heistä joka ei suonut suojaa Euroopan juutalaisille, jotka yrittivät rantautua amerikkalaisiin maisemiin. Oliko nainen syypää näiden käännytettyjen juutalaisten kohtaloon, keskitysleireille? Vai näyttelikö Richard Dreyfus ollenkaan tuota Bialystockin roolia? No ei kai. Ø No näytteli sittenkin, alun perin, mutta näkemässäni musikaalissa oli Leo Bloomina oli John Gordon Sinclair ja Max Bialystockina oli hersyvä Fred Applegate (jonka paniikointi on tuttua mm filmatisoidusta musikaalista Birdcage, ja olihan hän Sinkkuelämää sarjassa yllättäen heteroavioliiton satamaan gayista gayein purjehtija..) Koreografia on täydellistä, kaikki kimaltaa, ja jokainen paljetin loiste on tarkkaan mitoitettu. Mummelit aerobikkaavat rivakasti rolaattoreilla rakkauden- ja erotiikan kaipuussaan. Kaikki mummot eivät saa edes nimiä, vaan yksi heistä, siis rahoittajista tunnemme vain nimellä Syleile minua, kosketa minua... Huvittavaa kyllä produktion saama kritiikki kertoo se olevan näpsäkäimmän musikaalisen komedian ikupäivänä... Kuinka hassua olisi jos roolipuvussa [hakaristi hihamerkkinä] astuisi vahingossa kadulle. Kun Sid Vicious piti t-paitaa, jossa komeili hakaristi rottweilerin kokoisena, niin kaikki tiesivät että se oli Sid, että se oli punk, asennetta viddu, bollocks. Koska oikea punk oli nihilismiä joka ei tehnyt kompromisseja. Toisaalta jossain dokumentissa joku japanilainen punkkari hakaristi-paidassa ei tiennyt mitä kantamansa symboli tarkoitti. Voiko niin olla? Vai onko se nykyajan nihilismiä?

* Mein camp! Sujahdamme sisään teatterin punaisen punaisen sametin pehmeyteen. Mel Brooksin Producers eli Kevät koittaa Hitlerille alkaa. Vihdoinkin tämä musikaali on saapunut Lontooseen Broadwayltä. There´s no business like Mel Brooks´ buzyness. Tämä herra osaa marssittaa valokeilaan housut nilkoissa mautonta ja glamoröösiä banaaliutta, jolle voi helpottuneesti nauraa. Sukupuoliasioille naurava huumori toimii joka manterella - lukuun ottamatta Talebaniaa ja Vatikaania. Alamäkeen viettävä, epätoivoinen, pyylevä näytelmätuottaja Max Bialystock huijaa verenpaine poksahdellen Auervaaran ja Kreivi Lindgrenin tavoin vanhoilta naisilta rahaa lirkutellen, ja muutenkin parastaan pannen.. Huumoria lisää se, ettei tuottaja ole enää nuori, kestävä, hoikka tai tuuheatukkainen, joten hän todellakin joutuu uhrautumaan taiteen - tai rahan - tähden. Sadismi, itsekkyys ja ahneus ovat teeman toinen nimi. Saako itseltään varastaa? Brooks varastaa letkautuksia aikaisemmistaan tuotoksistaan kuten heiton It´s good to be a king, on kivaa olla kunkku. Spektaakkeli paljastaa muuten Hitlerin toisen nimen... Ha ha. Vuonna 1968 valmistuneessa elokuvassa jo vanhentuneet painotukset - bimbo- ja camp-homot -gagit - on muokattu tässä näytelmässä toimivimmiksi. Ruotsalainen blondi sihteeri Ulla fleksaabiline kuuden peninkulman paljaine säärineen tuntuu joka asennossa kirjoituspöydällä pyöriessään muodostavan liikkuvan hakaristin. => Naisten paljaat sääret muodostavat musiikkivideoissa selkeän, sirkkelin kaltaisen, ikuisesti jauhavan hakaristin *.

Ainoa pettymys onkin, että elokuvaversion hienoa kohtausta jossa ss-naiset tanssivat cancania [ = > Marilyn Manson versioi kohtaustaan mOBSCENE videossaan ] ei musikaalissa tullutkaan. * = Katso vaikka netistä Ozzyfest -kiertueen kuvia Marilyn Mansonin lavaspektaakkelista, jossa katkaistut naisten sääret ovat polttopisteessä. Ø Ranskalainen Jacques Offenbach sävelsi tunnetuimman cancanin [ kevyeen ] oopperaansa Orfeus Manalassa ( Orpheus in the Underworld, 1858 ), irvokas "tanssi" on tuttu mm. Moulin Rougesta, tarkoituksena on naispuolisen tanssijan itsensä kiduttaminen ja nöyryyttäminen, ja vartalonsa maksusta paljastelu miespuolisille katsojille, sama aihe toistuu nykyään kuvioluistelussa ja osin vanhan ajan sirkuksissa. Cancan vaati ihmishenkiä, muista vammoista nyt puhumattakaan.

* Vaikka alkuperäisessä elokuvassa oli ylittämättömät roolisuoritukset täydellisenä esemblenä - Zero Mostel Maxina, Kenneth Mars Franz Liebkindinä ja tietyntikin mieletön Gene Wilder, jonka hiljaisen nerouden huomaa vasta kun näkee jonkun toisen hänen roolissaan sekä pakkomielteisine että perverssin fetisistine unirätteineen häröilevänä rehtinä, selkärankaisena, viattomana & virallisena tilientarkastajana (! tsoukki jo sinänsä ) Leo Bloomina - ei teatteriversionkaan roolimiehitykset ja -naisitukset ole suinkaan surkeita. Piippuhyllyllä istuessaan näkee näytelmän kokonaisuuden - tv-ruutu voi taas näyttää minimaalisen kasvojen värähdyksen. Kun Conan O`Brien haastatteli Wilderiä, oli se maaginen hetki. Peikkomainen, liiankin rennosti pukeutunut Wilder tuntuu kuuluvan jonnekin muihin taajuuksiin verrattuna nykypäivän ""näyttelijöihin" jotka puheohjelmissa ramppaa buukkaamassa uusinta floppiaan loputtomasti. Wilderin silmät tuntuvat tuikkivan ylimaallista riemua, jossa suru häivähtää. Paras hänen rooleistaan on kuitenkin Victor Frankensteinin rooli. Hän ei voittanut sivuosastaan Oscaria tuosta Bloomin roolista, mutta koskakos ne palkinnot on oikeille näyttelijäsuorituksille menneet. Producersien kässäri taisi saada pystin. Itse Broadway-musikaali sai vähintään 12 pystiä New Yorkissa / Tony awards.

* BBC Worldin viimevuotinen omaelämänkerran julkaisun jälkeinen Wilderin haastattelu on syvällisempi - ja antaa ymmärtää, kuinka suuri tragedia onkaan suurten komediallisten t. tragediallisten [ = joskus vaikea erottaa ] kirjoittajien, kuvan tekijöitten, laulajien, ohjaajien, näyttelijöitten pohjalla - joita ajattelen olevan Chaplin, Frida Kahlo, Roman Polanski, Judy Garland, Billie Holiday, ja Gene Wilder. Lääkäri sanoi 8-vuotiaalle Genelle, ettei saa koskaan riidellä äitinsä kanssa koska se voi viedä hänen henkensä. "Yritä saada hänet nauramaan. "

Tämä kommentti, kenties teki Genestä suuren koomikon. Äitinsä oli siis vakavasti sairas, hän kärsi joka ikisenä päivänä. Saako nuori poika Gene pitää hauskaa samalla kun kotona äitinsä on tuskissa? Raffi suomennos kirjailijan. *

Hitler huutaa videollani niin että kristallikruunut helisevät. Kuinka traagista olikaan kun Ernst Lubitschin hillittömän komedian Ollako vai eikö olla - kuvausten jälkeen naispääosan esittäjä Carole Lombard kuolee lentoturmassa vuonna 1942.

Mel Brooksin samannimisessä hulluttelussa vuodelta 1983 - ehkä se oli meille ensimmäinen natsielokuva, tietysti Anne Frankin päiväkirjan ja Diktaattorin jälkeen - naispääosaa esittää Anne Bancroft joka Miehuuskokeessa ( The Graduate, 1968 ) paljastaen säärensä riisui silkkisukkaansa, sukkanauhansa vai oliko se korsettinsa - tai ainakin antoi niin ymmärtää - sanoen I´m not tryin´ to seduce you, jonka lauseen George Michael iski suoraan levyllensä Too Funky. Kun kelaa takaisin klassisen kauhu/inhoelokuvan Pelon kasvot (Peeping Tom, ohj. Michael Powell 1960) syitä, mikä teki tässä kuvitteellisessa tarinassa miehestä murhaajan - joka murhatessa halusi kameralleen tallentaa kuoleman sellaisenaan - kuolevan viimeiset ilmeet - olikin lapsuudessaan pikku poika jonka valokuvaaja-isä lukitsi pimiöön.

 Vai oliko isä kuulu psykiatri joka teki pojastaan ensisijaisen, luotettavan koekanin? En ymmärrä - siis ihmittelen ihmettelen - miksi nykyaikana tai milloin se oli, 1990-luvullako, kun ihmiset ihmettelivät, miksi nykyaikana nämä professorit ja tutkijat vääristelivät tilastoja pienimmiksi, ja vähättelivät holokaustia. Ettei sitä olisi ollut olemassakaan!! Mutta ettekö te ihmettelijät muista, kuinka professorit, arkkitehdit, tutkijat ja lääkärit olivat ennenkin osa natsien verkkoa... Että miksi sivistynyt, koulutettu ihminen valehtelee ja vääristelee historiaa 1990-luvulla. Mutta siellähän he, kollegat, yhtä "sivistyneet" istuivat Nürnbergissä kuin kanat.

Kuinka tuon taidekoulun on täytynytkään miettiä, ja tuntea syyllisyyttä, mitä olisi jäänyt tapahtumatta, jos pikku pirpana Adolf-poika olisi hyväksytty opiskelijaksi. *